1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa varsinaisen kansakoulun
käsityönopetuksessa korostettiin käytännöllisyyttä.
Oppilaan persoonallisuuden kasvattamisella pyrittiin aikaan saamaan
itsenäisiä ja ahkeria kansalaisia. Käsitöissä koululaiset
oppivat kunnioittamaan käden työtä. Opetus myös
tyydytti oppilaiden toiminnallisuuden tarpeita ja kasvatti heitä yhteiskuntaa
varten, sen työntekijöiksi. Lisäksi se kehitti huolellisuutta
ja tarkkuutta, muotoaistia ja järjestelytaitoa sekä kestävyyttä.
Vuoden 1952 Komiteamietinnön mukaan tyttöjen käsitöihin
oli saatava jokapäiväisessä elämässä tarvittavia
taitoja. Ja koska suurin osa vaatteista ja muista tekstiileistä ostettiin
valmiina oli kouluissa kiinnitettävä huomiota paikkaus-
ja parsintatyöhön.
Vuoden 1957 uusi kansakoululaki liitti ala- ja yläkansakoulun
varsinaiseksi kansakouluksi. Kansakoulu jakautui kuusivuotiseen
kansakouluun ja kaksivuotiseen kansalaiskouluun, jonka eri linjojen
opetussuunnitelmissa käsityöllä oli tärkeä asema.
Kansalaiskoulujen opetussuunnitelmissa otettiin huomioon alueelliset
erot ja eri paikkakuntien moninaiset tarpeet.
Kansakoulun tuli kasvattaa lapsia siveellisyyteen ja hyviin tapoihin.
Käsityönopetuksen tuli olla monipuolisesti oppilasta
kasvattavaa. Opetus valmensi lapsia ja nuoria tulevaan perherooliin
isinä ja äiteinä. Samalla käsityönopetus
loi pohjaa tulevalle ammatinvalinnalle.
» Seuraava
sivu Peruskoulun
käsityö
» Edellinen
sivu Käsityönopetus
oppikouluissa