PORONHOIDON HISTORIAA JA PORONHOIDON MUUTOS
Peuranmetsästyksestä poronhoitoon
Jääkauden jälkeen pohjoisilla alueilla kalastus, metsästys ja keräily takasivat siellä asuville toimeentulon ankarissa olosuhteissa. Tärkeintä riistaa olivat peurat; pohjoisessa tunturipeurat ja etelämpänä metsäpeurat. Suomessa peuranpyyntiä on harjoitettu jo ns. Suomusjärven kulttuurin aikana 6000 vuotta eaa. Suurilla metsästäjäjoukoilla toteutetusta ajopyynnistä peuran pyynnin menetelmät muuttuivat vähitellen ansa- ja kuoppapyyntiin ja edelleen metsästämiseen ampuma-asein. Tunturipeura ja metsäpeura hävisivät Suomesta 1800-luvun loppuun mennessä metsästyksen seurauksena. Metsäpeura palasi Venäjän puolelta Kuhmoisiin 1950-luvulla. Metsäpeuroja on sittemmin siirretty Suomenselälle ja kanta on nykyjään muutaman tuhannen yksilön suuruinen. Tunturipeuraa tavataan Skandinaviassa vain Etelä-Norjan tunturialueilla.
Kesytettyjä peuroja eli poroja on käytetty peuranpyynnin houkutuseläiminä sekä kanto- ja vetojuhtina jo hyvin varhain. Poronhoito on syntynyt viimeistään pari tuhatta vuotta sitten. Pohjolassa siirryttiin 1300 – 1400 luvuilla enenevästi peuran pyynnistä poronhoitoon. Houkutuseläimistä vähitellen muodostuneet pienet peurakarjat eli porot turvasivat lihan ja ennen kaikkea vaatemateriaalin saannin. Varsinainen täyspaimentolaisuuteen perustuva suurporonhoito kehittyi myöhäiskeskiajalla Keski-Ruotsin ja Norjan tunturialueilla. Enontekiön alueelle suurporonhoito levisi lounaasta 1600-luvulla ja seuraavalla vuosisadalla pohjoiseen Utsjoelle. Perämeren rannikon talonpojat maksoivat tosin veroa poroista jo1300-luvulla. Myös Kuusamon talonpojat omaksuivat poronhoidon varhain. Kuusamosta poronhoito nimittäin levisi jo 1700-luvulla Pohjois-Vienaan. Poromäärät olivat kuitenkin kaikkialla pieniä aina 1800-luvun alkupuolelle.
Saamelaisten keskuudessa kalastukseen ja metsästykseen perustuvassa elämänmuodossa muuttaminen on ollut tyypillistä talvikylien ja kesäpyyntipaikkojen välillä jo ennen suurporonhoidon kehittymistä. Täyspaimentolaisen poronhoidon myötä vanha talvikyläjärjestelmä alkoi taantua ja tilalle tuli uudentyyppisiä porokyliä. Vuotuiset jutaamisreitit määräsi porojen luontainen taipumus vaeltaa metsässä sijaitsevilta talvilaitumilta avonaisille kesälaitumille esimerkiksi meren rannikolle. Porojen vasonta- ja parittelupaikat sekä porojen taipumus kulkea vastatuuleen olivat reitinvalinnan sekä pysähdyspaikkojen ja paimennusalueiden perustana.
Nomadisaamelaisten vapaa oikeus siirtyä poroineen valtion alueelta toiselle loppui 1800-luvulla. Kun Suomen pohjoisraja suljettiin vuonna 1852 ja länsiraja Muonionjokivarressa ja Enontekiöllä 1889, katkesivat perinteiset jutaamisreitit kesälaitumille. Osa saamelaisista muutti Ruotsin Karesuvantoon ja osa aloitti vaelluksensa poroineen sisämaahan aina Sompion lapinkylän alueelle. Tiukassa paimennuksessa olevien porotokkien tulo vanhoille peuranpyyntialueille kiihdytti perinteisen elinkeinon häviämistä peurojen häviämisen myötä.
Muutokset poronhoidossa
Täyspaimentolainen suurporonhoito perustui jatkuvaan paimentamiseen joustavan vuosikierron mukaan ottaen huomioon vuodenajat ja sääolosuhteet. Porot oleskelivat eri alueilla eri vuodenaikoina ja ihmiset liikkuivat porojen mukana. Ihmisen ja poron välillä oli läheinen side. Suomen ja Norjan välille 1952 rakennettu raja-aita lopetti ympärivuotisen paimentamisen tarpeen tunturiseuduilla. Kesäpaimennuksen loputtua ihmiset muuttivat lopullisesti pysyvään, ympärivuotiseen taloasumiseen. Samalla loppui jutaaminen ja porovaatimen lypsäminen. Nykyisessä Suomen tunturialueiden poronhoidossa porot liikkuvat suhteellisen vapaasti suurimman osan vuodesta paimennusyksikön eli porokylän alueella. Laidunten säästämiseksi porot pidetään talvella ja kesällä erillisillä laidunalueilla. Ennen vasomista porot päästetään vapaaksi. Ihmisen valvonnassa porot ovat vain muutamia kertoja vuodessa vasotuksen, vasojen merkinnän sekä erotusten yhteydessä.
Radikaalin muutoksen poronhoitoon ja koko kulttuuriin aiheutti moottorikelkkojen tulo. Ensimmäiset moottorikelkat otettiin käyttöön Suomessa 1961 Käsivarren ja Kaldoaivin paliskunnissa, joista uutuus levisi etelään. Erityisesti tunturiseuduilla motorisoituminen tapahtui nopeasti, ja muutamassa vuodessa kelkkojen käytöstä tuli elinehto poronhoidossa. Porojen paimennus- ja kokoamistyöt voitiin hoitaa huomattavasti entistä nopeammin, ja työpäivän jälkeen pystyttiin palaamaan kotiin pidemmästäkin matkasta. Enää ei ollut tarvetta viettää metsäelämää. Toisaalta poron ja ihmisen läheisen kanssakäymisen vähentyessä porot villiintyivät ja tulivat vaikeammin käsiteltäviksi. Myös kunnon porokoiran merkitys poronhoidossa väheni.
Motorisoituminen pakotti muuttamaan koko taloudellisen ajattelutavan poronhoidossa. Kelkat olivat kalliita hankkia, ne olivat epäluotettavia ja niiden käyttö- ja korjauskustannukset olivat suuria. Moottorikelkan hihna maksoi porovaatimen verran ja joskus hihnoja katkesi kaksikin päivässä. Pienporonomistajalta saattoi moottorikelkan ylläpito syödä koko poropääoman. Omavaraistalouden tilalle tuli rahatalous ja kulutukseen perustuva elämänmuoto yleistyi. Entinen omavaraisuus alkoi leimautua köyhyydeksi, poron moninaiskäyttö taantui ja porohoitajista tuli pääasiassa lihan tuottajia. Muutos näkyi kaikessa: pukeutumisessa, ruokavaliossa, käsityön harjoittamisessa, sosiaalisessa kanssakäymisessä ja asumisessa.
Moottorikelkkojen jälkeen kymmenessä vuodessa tulivat lumettoman ajan poronhoitotöihin maastomoottoripyörät ja siitä edelleen kymmenen vuoden kuluttua nelipyöräiset mönkijät. Nykyään myös helikoptereita ja lentokoneita käytetään apuna poronhoidossa. Motorisoituminen ja teknistyminen ovat muuttaneet poronhoitajille aiemmin elintärkeiden taitojen ja tietojen luonnetta. Tieto oman energian säästämisestä ja ravinnon hankkimisesta ankarissa luonnonoloissa ei ole enää niin tärkeää, sen sijaan erilaisten teknisten laitteiden käyttö ja hallinta ja erityisesti niiden korjaaminen pimeässä ja kylmässä on tullut elintärkeäksi tiedoksi.
Poronhoidon käytännöissä merkittävimpiä muutoksia ovat olleet vasateurastuksen, loislääkinnän ja talviruokinnan yleistyminen. Porojen talviruokinta aloitettiin 1970-luvun alussa. Aluksi ruokintaa tehtiin vain huonoina vuosina, nykyään se on yleistä lähes kaikissa paliskunnissa. Suomessa porojen lisä- ja tarharuokinta aloitetaan silloin, kun jäkälän kaivaminen vaikeutuu, eikä poro saa enää riittävästi rehua luonnonlaitumilta. Poronhoitoalueen eteläosissa tarharuokinta on yleisintä, keskiosissa lisäruokaa annetaan tarhaan ja maastoon ja pohjoisosissa pääasiassa maastoon. Yleisimmin talviruokinnassa käytettyjä rehuja ovat heinät, säilörehu ja teollinen täysrehu. Myös jäkälää haetaan jopa pitkienkin matkojen takaa porojen talvirehuksi.
Suomessa valtaosa teurastetuista poroista on vasoja. 1960-luvulla alkaneen vasateurastuksen vuoksi porokannan rakenne on muuttunut vaadinvoittoiseksi. Vasateurastuksella voidaan kohottaa tuottavuutta eloporolukuun suhteutettuna ja pitää samalla tuotanto suhteellisen tasaisena. Teurastuskäytäntöihin vaikutti merkittävästi Suomen liittyminen Euroopan Unioniin. Vanhoja kenttäteurastuspaikkoja lakkautettiin yli 200 ja uusia EU-direktiivit täyttäviä poroteurastamoja rakennettiin toistakymmentä. Nykyään porot kuljetetaan elävinä autoilla erotuksista teurastamoihin. Vain omaan käyttöön ja suoraan kuluttajille myytäväksi tarkoitettuja poroja on sallittua teurastaa poroaidoilla tai kenttäteurastamoissa.
Porojen loislääkintä kiiliäistoukkia eli selkänahan alla elävää kurmua ja nielupussissa kasvavaa saulakkaa vastaan aloitettiin Suomessa 1970-luvun loppupuolella. Lääkityksen tarkoituksena on auttaa eläimiä selviämään talvesta ja tuottamaan terveitä vasoja, mikä vaikuttaa porotalouden tuottavuuteen. Nykyään lähes kaikki porot lääkitään vuosittain erotuksen yhteydessä.
