PORO (Rangifer tarandus tarandus)

Lapin vanhoissa saduissa sitä kutsutaan myös auringon karjaksi, jonka aurinkojumala on lahjoittanut ihmisille, jotta heidän ei tarvitse tuhoutua tunturien hedelmättömään tyhjyyteen. Ja lappalaisten Jubmel loi kerran maan poronvasasta; luista tuli kallioperä, lihasta maa ja multa, mutta maan sisuksiin luoja piilotti poronvasan sydämen. Tuulessa yksinäinen vaeltaja voi joskus kuulla pienen poronsydämen lyönnit. (Therman, E. 1990. Noitien ja paimentolaisten parissa. WSOY, Juva 1990, 390 s.)

Poro on puolikesy pitkäraajainen hirvieläin ja kuuluu peurojen sukuun. Poroja on maailmassa arviolta pari miljoonaa, joista kaksi kolmasosaa Venäjällä. Hyötyeläimeksi poro on kesytetty Pohjoismaissa todennäköisesti Skandinavian tunturipeurasta. Tunturipeuroja elää nykyisin luonnonvaraisena ainoastaan Etelä-Norjan tuntureilla ja Kuolan niemimaalla. Siperian porojen alkuperä ei ole sama kuin Pohjoismaiden porolla, vaan se on peuran sikäläisistä alalajeista kehittynyt.

Villipeuran sukuun Rangifer kuuluu vain yksi laji tarandus. Peuran alalajeja pohjoisen pallonpuoliskon pohjoisosissa, sekä Amerikassa että Euraasiassa on nykyisin elossa kymmenen. Yhteistä niille on ravinnon kaivaminen esiin lumikerroksen alta. Alalajit ovat kukin rakenteellisesti sopeutuneet elinalueensa oloihin. Esimerkiksi arktisten alueiden peurat kestävät lyhytkoipisina paremmin kylmyyttä ja etelämmäs pohjoisiin havumetsiin siirryttäessä jalkojen ja turvan pituus kasvaa lumikerroksen paksuuden kasvaessa.

Suomessa ja Venäjän Karjalassa elää noin 5 000-6 000 metsäpeuraa. Poroja Suomessa on noin 200 000. Metsäpeura ja poro eroavat ulkonäöltään toisistaan jonkin verran. Metsäpeura on noin 10 -15 senttimetriä korkeampi, pidempijalkainen ja -turpainen sekä solakampi kuin poro. Sen sarvet ovat pystymmät ja mahonginruskeat, ja turkki keskivertoporoa tummemman ruskeanharmaa. Poron väritys vaihtelee aivan valkoisesta lähes mustaan. Noin puolet poroista on tavallisen ruskeanharmaita ja kolmannes vähän tavallista tummempia tai vaaleampia. Ihminen on omalla valinnallaan voinut vaikuttaa porojen värityksen monipuolisuuteen, sillä hirvaita kuohittaessa kauniit valkkoporot, mustikit ja luostokit jätettiin yleensä purematta.

Pohjoisen eläiminä peurat ja porot kestävät hyvin kylmää. Turkin ilmalokeroiset peitinkarvat ja talviturkissa tiheä pohjavilla eristävät lämpöä. Poro vaihtaa turkkinsa joka vuosi. Vanha talvikarva irtoaa kesä-heinäkuussa ja uusi alkaa kasvaa elokuussa. Suomessa poro pärjää jopa -50°C:n pakkasessa, mutta kuumuus aiheuttaa sille stressiä. Kesäkuumalla poro laskee aivojen lämpötilaa huohottamalla.

Kuten peuroilla, myös poroilla molemmilla sukupuolilla on sarvet, jotka vaihtuvat vuosittain. Hirvaiden sarvet putoavat kiima-ajan jälkeen alkutalvesta. Vaatimien sarvet ovat pienemmät, mutta putoavat myöhemmin kevättalvella, kantavilla vaatimilla keväällä vasonnan jälkeen. Sarvillaan kantavat vaatimet pystyvät pitämään sarvettomat hirvaat loitolla parhailta jäkäläkuopilta ja näin turvaavat ravinnonsaannin talven niukoissa ravinto-oloissa.

Porot ovat märehtijöitä. Poron käyttämän ravinnon laatu ja määrä vaihtelee runsaasti vuodenaikojen mukaan. Ne hakevat keväällä ja kesällä syödäkseen vasta kasvunsa alkuvaiheissa olevia ravitsevia kasveja. Loppukesällä ja syksyllä ne syövät runsaasti sieniä. Talviravintona on lumen alta kaivettu jäkälä ja metsälauha. Hankien kovettuessa kevättalvella jäkälien kaivu on vaikeaa, ja porot siirtyvät syömään puilla kasvavia luppoja ja jäkäliä. Poron sorkissa eli koparoissa on neljä varvasta. Keskimmäiset kynnet ovat pitkiä ja leveitä, kärjestään puolikuun muotoisia. Pehmeässä lumessa ja soilla poro levittää myös lisävarpaansa, jolloin jalkojen pintapaine on pieni ja poro ei uppoa seistessään tai kulkiessaan kovin syvälle.

 

(T) Lappilaisilla on poroille kymmeniä, jopa satoja erilaisia nimityksiä, joilla kuvataan mm. poron sukupuolta, ikää, väriä, kuntoa ja luonnetta.

LATAA TÄSTÄ TULOSTETTAVA VERSIO!