”Olen vesimiehen merkeissä syntynyt, monen toiminnan ihminen,
itsepäinen ja itsenäinen.”

 H.S. 8.2.1967.

Tuulikki Pietilä oli toisen maailmansodan jälkeisen ajan keskeisiä suomalaisia graafikkoja. Hänen poikkeuksellisen laaja tuotantonsa käsittää vuodesta 1933 lähtien yli 1 400 teosta. Hän oli teknisesti monipuolinen taiteilija, joka sovelsi tuotannossaan useita eri tyylilajeja. Uteliaisuus ja kokeilunhalu olivat olennainen osa Pietilän taiteilijapersoonaa. Hän toimi myös aktiivisesti taiteilijajärjestöissä, Taiteilijaseurassa ja Taidegraafikoiden liitossa. Hän oli vaikuttaja, jonka mielipiteissä ja kannanotoissa oli painoa. Hän osallistui lukemattomiin näyttelyihin niin kotimaassa kuin ulkomaillakin ja sai useita kunniamerkkejä ja palkintoja. Pro Finlandialla hänet palkittiin vuonna 1963.

Tuulikki Ida Helmi Pietilä syntyi Seattlessa Yhdysvalloissa vuonna 1917. Hänen vanhempiensa, Fransin ja Idan (o.s. Lehtinen) ammatiksi on merkitty talonomistaja. Perhe muutti Suomeen ja asettui Turkuun Tuulikin ollessa kolmivuotias.

Piirustusta Tuulikki rakasti jo koulutyttönä. Taiteellinen lahjakkuus oli sukuperintöä: äidin suvussa oli lahjakkaita kutojia ja raanuntekijöitä, arkkitehtejä ja laivanpiirtäjiä, isä taas rakensi huviloita ja myös hänen suvussaan oli musiikinharrastajia ja piirtimenkäyttäjiä. Tuulikin Reima-velikin tuli tunnetuksi arkkitehtinä. 

Tuulikki Pietilä aloitti grafiikan opiskelun Turun taideyhdistyksen piirustuskoulussa vuonna 1933.
Vuosikymmenen lopulla hän muutti Helsinkiin, jossa jatkoi opintojaan Suomen taideyhdistyksen piirustuskoulussa neljän vuoden ajan.

Sota katkaisi nuoren taiteilijan opinnot ja hän palveli kolme vuotta Itä-Karjalan rintamalla valistusosastolla. Työn ohessa hän ehti perustaa sinne ateljeen ja piirsi ja teki grafiikkaa. Sodan jälkeen Pietilä lähti Ruotsiin Halmstadiin, jossa hän huolehti suomalaisista sotalapsista. Hän jatkoi siellä myös taiteellista työskentelyään ennen kuin palasi opintojen pariin.

Pietilä opiskeli pitkään ulkomailla, Tukholman kuninkaallisessa taideakatemiassa 1945–1949 sekä seuraavien neljän vuoden aikana lukuisissa eri taidekouluissa Pariisissa. Atelier Louis Calevaert-Brunissa hän toimi myös grafiikan opettajana viimeisenä Ranskan-vuotenaan. Kun hän palasi Suomeen, hänellä olikin takanaan poikkeuksellisen laajat ja monipuoliset grafiikan opinnot. Viiden vuoden oleskelu Pariisissa toi mukanaan myös värit hänen grafiikkaansa.

Suomeen palattuaan Tuulikki Pietilä hallitsikin niin syvä-, koho- kuin laakapainon eri tekotavat ja käytti valtaosaa grafiikan eri menetelmistä töissään. Jo vuonna 1951, kun Pietilä oli järjestänyt yksityisnäyttelyn Bäcksbackalla, Taide-lehdessä kirjoitettiin hänen kehittyneen erilaisten tekotapojen hallitsijana entistäkin varmemmaksi.

Teknisen monipuolisuutensa lisäksi Pietilä sovelsi töissään myös useita eri tyylilajeja realismista kubismiin ja abstraktiin taiteeseen. Kubistisesti tyylittelevän ilmaisutavan Jacques Villonin ja Roger de la Fresnayen malliin Pietilä omaksui Pariisin vuosinaan. Suoralinjaisissa viivastoryhmissä ja harkituissa kompositioissa noudatettiin kultaista leikkausta ja muita sommittelusääntöjä. Tämäntapaisista teoksista rikasmuotoisimpia esimerkkejä ovat kuivaneulatyöt Välimeren kaupunki II (1950) ja Tour de France (1951), joka on yksi Pietilän tunnetuimpia grafiikan lehtiä.

Sekä Villon että de la Fresnaye kuuluivat Section d’Or - kultainen leikkaus - nimellä tunnettuun taiteilijaryhmään, joka oli aktiivisimmillaan 1912–1914. Sota merkitsi käytännössä loppua ennestäänkin löyhän ryhmittymän yhteistoiminnalle. Nimen oli tarkoitus erottaa ryhmä ahtaimmista kubismin merkityksistä. 
(Ks. http://en.wikipedia.org/wiki/Section_d'Or).  

Myös värien käyttö jäi osaksi Pietilän grafiikkaa viiden Pariisin-vuoden aikana. Värit yleistyivät muutoinkin suomalaisessa taidegrafiikassa, muun muassa Viiva ja Väri -näyttelyiden (1951 ja 1955) ansiosta. Pietilän ensimmäisissä värilitografioissa oli kahdesta kuuteen väriä, mutta vuosikymmenen lopulla hän siirtyi väripuupiirroksiin ja serigrafioihin, joissa saattoi olla jopa 12 eri väriä.

Erilaisten tekniikkojen käyttö ja tyylilliset vaihtelut ilmensivät yhtä olennaista puolta Tuulikki Pietilän taiteilijapersoonassa: uteliaisuutta ja kokeilunhalua. Sama piirre näkyy myös kuva-aiheiden moninaisuudessa. Hän teki sekä kaupunkinäkymiä että luonnonmaisemia, erilaisia henkilö- ja työaiheita sekä jonkin verran muotokuvia ja muutamia asetelmia. Useat kaupunkinäkymät olivat peräisin Pietilän runsailta ulkomaanmatkoilta ja saaristomaisemat puolestaan tulivat kuvaan mukaan varsinkin vuodesta 1956 lähtien, jolloin hän hankki yhdessä läheisen ystävänsä ja elämänkumppaninsa Tove Janssonin kanssa saaren Pellingistä.

”Olen viettänyt parikymmentä kesää ulkosaaristossa, mutta nyt vasta repes, tajusin sen maiseman”, taiteilija naurahti 60-vuotishaastattelussaan, ”tein lyhyessä ajassa yli kaksisataa luonnosta.” Niiden tuloksena syntyi 30 akvatintaa.

Pitkäaikainen ystävyys Tove Janssonin kanssa johti Tuulikki Pietilän myös muumihahmojen pariin. Muumimaailman reipas Tuutikki on saanut piirteitä juuri Pietilästä. Taiteilijan kiinnostus kuvanveistoa kohtaan oli yhtenä lähtökohtana sadoille hänen muovailemilleen muumifiguureille. Lisäksi hän rakensi yhdessä Tove Janssonin sekä Pentti Eistolan kanssa suuren muumitalon, joka on ollut figuurien ohella näytteillä monissa Euroopan maissa.

Oma merkityksensä Tuulikki Pietilällä oli myös nuoremman graafikkopolven kouluttajana, sillä hän toimi Suomen Taideakatemian koulun grafiikan opettajana 1956–1960. Opettajana hän oli innostava ja kokeileva. Hän otti opetusohjelmaan serigrafian ja puukaiverruksen sekä painotti värigrafiikan osuutta opetuksessa. Pietilä kirjoitti myös Metalligrafiikka-kirjan (1978) ja osallistui Puupiirros-kirjan (1982) tekemiseen yhdessä Vilho Askolan ja Erkki Hervon kanssa artikkelillaan puukaiverruksesta.

”Graafikoksi synnytään, maalariksi opitaan”, Pietilä tuumi 50-vuotishaastattelussaan 1967. ”Ensiksi ovat taiteilijalla aina koiravuodet, opiskeluaika, sitten osaamisen aika ja lopulta ongelma mitä tehdään ja miten tehdään. Hyvä pohja on oltava joka taiteen linjalla, kun lähdetään rakentamaan eteenpäin.”
 H.S. 8.2.1967.

Tuulikki Pietilä oli myös aktiivinen järjestöihminen ja hoiti lukuisia taiteen alan luottamustoimia. Pro Finlandialla hänet palkittiin vuonna 1963; merkittäviä palkintoja olivat myös Pariisin kaupungin hopeamitali (1966) ja Accademia Internazionalen hopeamitali (Italia 1970). Hän voitti teoksillaan myös monia palkintoja erilaisissa grafiikan kilpailuissa ja sai professorin arvonimen vuonna 1982. Myöhäisinä vuosinaan hän oli aina valmis tukemaan nuorempia kollegoitaan ja seurasi kiinnostuneena taidegrafiikan kehitystä.




Lähteet:

Anttonen, Erkki,
Kansallista vai modernia. Taidegrafiikka osana 1930-luvun taidejärjestelmää.
Kuvataiteen keskusarkisto. Valtion taidemuseo, Helsinki 2006.

Anttonen, Erkki
Suomen kansallisbiografia. Artikkeli julkaistu 2006.
www.kansallisbiografia.fi

Kuvataiteilijamatrikkeli
http://www.kuvataiteilijamatrikkeli.fi/henkilotiedot.asp?id=1108

Krohn, Inari
Tuutikin esikuva etsi rohkeasti uutta
H.S. 21.3.2009.
 
S.S.
Näyttelykatsaus. Tammi-helmikuussa 1951.
Taide 2/1951.

Suomen kuvataiteilijamatrikkeli
http://www.kuvataiteilijamatrikkeli.fi/henkilotiedot.asp?id=1108

Valkonen, Markku
Tuulikki Pietilä 60 vuotta tänään. ”Painan töitä enemmän kuin koskaan”.
H.S. 18.2.1977.

Värigrafiikka erityisen mielenkiinnon kohteena
H.S. 18.2.1967.