Taiteilijat









Pentti Kaskipuro (1930–2010)
Taidemaalari, taidegraafikko
Teos 1
Teos 2
Teos 3

Pentti Kaskipuro on suomalaisen taidegrafiikan ihailtu opettaja ja arvostettu vaikuttaja. Hänen hiljaisuutta henkivässä taiteessaan yhdistyvät toisen maailmansodan jälkeisen taidegrafiikan pyrkimys tekniseen täydellisyyteen ja suomalaisesta muotoilusta kuuluisaksi tullut pelkistetyn yksinkertaisuuden tavoittelu.

Kaskipuron graafinen tuotanto koostuu asetelmista, jotka on koottu kodin tutuista esineistä. Lantut, punajuuret, sipulit, kalat ja sienet ovat hänen asetelmiensa materiaalia. Teoksissa vallitsee hillitty tasapaino, hiljaisuus ja rauha. Tuon tasapainon sisällä on kuitenkin runsaasti pientä liikettä: tumma tausta, valot ja varjot nostavat juurekset, limput ja kalat esiin ja luovat tilan joka vangitsee katseen pitkäksi aikaa. Vuodesta 1961 vapaana taiteilijana toiminut Kaskipuro asetti teoksiaan ensi kertaa näytteille Nuorten Näyttelyssä vuonna 1953. Pian hänestä tuli kansainvälisten taidegrafiikan näyttelyiden vakituinen osanottaja, ja hänelle on kertynyt niistä huomattava määrä palkintoja.  Kotimaassa hänet on palkittu muiden muassa Pro Finlandialla 1971 ja nimityksellä Vuoden taiteilijaksi 1979.

Pentti Ensio syntyi Helsingissä lokakuussa 1930 työläisperheeseen. Hänen vanhempansa olivat Lempi (o.s. Nyholm) ja Sulo Krut. Vuonna 1935 perhe vaihtoi sukunimensä Kaskipuroksi.

Pentti Kaskipuro ei missään vaiheessa opiskellut maamme maineikkaissa taidekouluissa. Ateneumin graafilliselle linjalle häntä ei koskaan hyväksytty oppilaaksi – mutta sen sijaan hän kyllä opetti siellä vuosikymmeniä myöhemmin. Virallisten opinahjojen sijaan nuori taiteilija sai ainoan oppinsa Aukusti Tuhkan yksityisoppilaana vuonna 1952. ”Se oli kuin korvakuulolta kirvesmiehen oppiin”, taiteilija itse on myöhemmin kommentoinut.Luontaisen lahjakkuuden ja sinnikkään opiskelun ansiosta hän kuitenkin saavutti ajan ja kokemuksen karttuessa ”ehdottoman ammattitaidon ilmaisukeinojen perimmäisiä hienouksia myöten.

Opiskeluvuotensa jälkeen Kaskipuro työskenteli jonkin aikaa Elannon mainosgraafikkona ja jatkoi samalla grafiikan opiskelua omin päin. Opettajana Aukusti Tuhka oli kiinnittänyt erityistä huomiota tekniseen taitavuuteen ja taidegrafiikan eettisiin sääntöihin. Signeeraus sekä tarkat merkinnät vedosmääristä varmistivat ostajalle, että vedos oli taiteilijan itsensä tekemä ja hyväksymä. Vain pitämällä kiinni näistä arvoista taidegrafiikka saattoi hänen mukaansa puolustaa asemaansa originaalitaiteen lajina. Se oli arvokasta, sillä monena samanarvoisena kappaleena toteutettu grafiikka tarjosi kuvataiteelle ainutlaatuisen mahdollisuuden tavoittaa myös sellaista yleisöä, jolla ei ollut taloudellisia mahdollisuuksia hankkia muuta originaalitaidetta.

”Grafiikalla on etunsa”, taiteilija itsekin tuumi myöhemmin lehtihaastattelussa. ”Sitä tehdään useampina kappaleina ja näin taiteilijan parastakin voidaan ostaa kohtuu hinnoin. Voidaan katsoa aikansa ja vaikkapa panna kansioon lepäämään.”

Kaskipurosta tuli vähitellen yksi taidegrafiikan perusarvojen johdonmukaisimpia suomalaisia edustajia. Hän pysyi sitkeästi mustavalkoisessa ilmaisussa ja käänsi selkänsä niille uudistuksille, jotka modernien väripainomenetelmien myötä alkoivat 1950-luvulta alkaen voittaa alaa suomalaisessa taidegrafiikassa. Hän on myöhemminkin noudattanut tuotannossaan opiskeluaikanaan omaksumia arvoja ja kehittänyt ilmaisukeinojaan yhä hienostuneempaan suuntaan. Tämä johdonmukaisuus, jota Kaskipuro puolusti myös Taideteollisen keskuskoulun opettajana 1965–1974 ja taiteilijaprofessorina 1974–1979, on antanut hänelle erikoisaseman Suomen taiteessa: on puhuttu Kaskipuron koulusta, ja sen johtajaa on sanottu Mestari K:ksi.

1950-luvulla Kaskipuron grafiikan aiheet olivat usein näkymiä teollistuvista kaupungeista: tehdasrakennuksia ja kaupunkinäkymiä, joissa joskus vilahtelivat karkeasti luonnostellut ihmishahmot. On sanottu, että ajan töissä viivat vielä etsivät tasapainoa abstraktin ja esittävän välimaastosta.

Joissakin grafiikanlehdissään Kaskipuro kokeili myös erilaisia ilmaisutapoja, muiden muassa informalismia muistuttavia muotorakennelmia, mutta luopui kokeiluista pian. Kesken informalismin kiihkeintä kuohuntaa 1960-luvun alussa taiteilija käänsikin katseensa asetelmataiteilijoiden perinteisten teemojen suuntaan, kodin sisätiloista löytyviin aiheisiin, kuten ruukkukasvien ja huonekalujen yksityiskohtiin sekä keittiöön: leipään, kalaan, sipuliin, maitotölkkiin ja lantunpalaseen… ”Leipää ja perunoita”, taiteilija mietti myöhemmin lehtihaastattelussa. ”Nehän voi vaikka syödäkin, kun on piirtänyt.

Näin Pentti Kaskipurosta tulikin tavallaan graafinen asetelmamaalari. Tässä aihepiirissä, kodista löytyneitten pelkistettyjen aiheiden kuvaamisessa hän on myös siitä pitäen pysynyt ja kehittänyt sen tulkintaa ”omaperäiseen mestaruuteen, joka antaa hänen jokaiselle työlleen oman, herkästi tunnistettavan leiman”.

Graafisia asetelmia oli esillä myös Venetsian biennaalissa 1964, jossa Kaskipuro edusti Suomea yhdessä Laila Pullisen, Ina Collianderin ja Simo Hannulan kanssa. Aiheen arkisuudella ei ollut merkitystä, kun se muuttui taiteilijan käsissä taideteokseksi. Hänen asetelmansa ovat realistia – mutta samalla abstrakteja, tosia, mutta kuitenkin epätodellisia. Kaskipuro itse on eräässä haastattelussa kuvannut, miten perunan hiukan epämääräinen pyöreä muoto yllättäen rikastuu, kun pöydälle malliksi nostetusta mukulasta "huoneen lämmössä pian pukkaa ulos pyöreitä tappeja". Tämä kertoo myös paljon Kaskipuron tapaisen graafikon työtahdista: vasta muutaman päivän luonnostelun jälkeen taiteilija ryhtyy siirtämään suunnittelemaansa kuvaa kuparilevylle, ja tämäkin työ saattaa kestää päiviä, joskus viikkoja, jolloin malli ehtii muuttaa muotoaan. Esinettä ei teoksen valmistuttuakaan välttämättä heitetä pois; Kaskipuro on kertonut säilyttäneensä esimerkiksi mallina käyttämäänsä lantunpalasta jopa vuosia ja tutkineensa siinä vähitellen tapahtuvia muodonmuutoksia.

Pentti Kaskipuron tekniikka on yleensä akvatinta ja kuivaneula, joilla hän saa aikaan syvän mustan tausta sekä terävin linjoin kuvattuja pieniä yksityiskohtia. Aiheet erottuvat tarkasti jonkin yksinkertaisen alustan päältä tummaa taustaa vasten. Vaikka aiheen tunnistaminen vaikkapa porkkanaksi, sieneksi tai leiväksi ei ole vaikeaa, ei voida kuitenkaan puhua realismista. Kuvien tunnelma on unenomainen, eikä edes yksityiskohtaisen tarkasti kuvattu kohde vaikuta erityisen todelliselta, pikemminkin keinotekoiselta näköisesineeltä, jollaista kauppiaat ennen käyttivät ikkunakoristeena. Itse asiassa Kaskipuron maailma on lähellä surrealismia, nimenomaan sen italialaista pittura metafisica -tyyliä. On kuin kuvissa esitetyt aiheet esiintyisivät näyttämöllä.

Näyttelyihin Pentti Kaskipuro on osallistunut vuoden 1953 debyytistään alkaen. Pian hänestä tuli kansainvälisten taidegrafiikan näyttelyiden vakituinen osanottaja, ja hänelle on kertynyt niistä huomattava määrä palkintoja. Hän on osallistunut lukuisia kertoja kansainvälisiin katselmuksiin, kuten Krakovan, Firenzen ja Ljubljanan biennaaleihin ja edustanut ulkomailla sekä suomalaisen taiteen näyttelyissä että lukuisissa kansainvälisissä suurkatselmuksissa, kuten Pariisin biennaalissa 1959, Venetsian biennaalissa 1964 sekä Sao Paolon biennaaleissa 1959 ja 1965.





Lähteet:

Anttonen, Erkki
Grafiikan  nousukausi 1945-1970.
Suomen taide 6 (1990).

Heiskanen, Seppo
Pentti Kaskipuro.
Teoksessa Suomen Taidegraafikot 70 vuotta 1931–2001.
Helsingin Taidehalli 16.6.-5.8.2001.

Kaskipuro on vuoden taiteilija
H.S. 13.12.1978

Kruspkopf, Erik
Pentti Kaskipuro. Artikkeli julkaistu 2004.
www.kansallisbiografia.fi

Kuvataiteilijamatrikkeli
http://www.kuvataiteilijamatrikkeli.fi/taiteilija.asp?id=558

Luonnossa ei ole viivoja
Espoo 18.8.1979.

Valkonen, Markku
Niin lähellä arkea fantasian avaruus
H.S. 19.8.1979.

Jyväskylän taidemuseon Holvi - Kauppakatu 23 - 40101 Jyväskylä - puh. (014) 266 4391 - taidemuseo[at]jkl.fi