Aleksanteri Ahola-Valo (1900–1997)
Kuvataiteilija, taidegraafikko, arkkitehti, kirjailija
Teos 1
Teos 2
”Meidän on luotava terveyttä ja terveyden kautta kauneutta.
Meidän on luotava elämää, joka on itsessään taidetta.”
Aleksanteri
Ahola-Valon elämän ja taiteen keskeisenä teemana oli ihmisyyden
uudistaminen. Tätä ensisijaista tavoitetta palveli hänen taiteensakin,
joka oli useimmiten luonteeltaan valistavaa ja opettavaa. Tyylillisesti
se pohjautui perinteiseen venäläiseen realismiin. Ahola-Valo itse
kutsui itseään terveen elämän arkkitehdiksi ja hyvyyden palvelijaksi.
Hän koki itsensä ennen kaikkea tiedemieheksi ja kasvatustieteilijäksi,
jonka keskeisenä elämäntehtävänä oli ihmisen edistystieteen eli
AE-evohomologian kehittäminen. Taide oli osa tätä kokonaisuutta, ei sen
enempää.
Aleksanteri
Juho Ahola syntyi Laatokan Karjalassa, Impilahdella 27. tammikuuta
1900. Hänen vanhempansa Pekka ja Ida (o.s. Kultalahti) olivat tavanneet
kansan lukutuvassa, jossa Ida toimi muiden ylioppilaiden tavoin
opettajana. Idan kielitaito oli huikea: hän oli oppinut
kasvattiperheessään, varakkaan saksalaisen lääkärin ottotyttärenä
saksaa ja hän hallitsi myös ranskan, englannin, italian ja venäjän
kielen. Suomea hän oli oppinut perheen kesähuvilalla Kannaksella.
Lukutuvassa Ida opetti Pekalle venäjää – ja rakastui. Häitä
vietettiin viisi vuotta myöhemmin, ja vuosi häiden jälkeen syntyi
esikoispoika Aleksanteri.
Pekka-isä oli aatteilleen
omistautunut tolstoilainen ja kansanvalistaja. Isäänsä viitaten
Ahola-Valo sanoikin olevansa aatteellinen jo toisessa polvessa. Isä oli
Aleksanterille monella tavalla esikuva. Tämä ei koskaan puhunut
tyhjänpäiväisyyksiä, mutta "se mitä hän puhui, oli myönteisen
asiallista".
Anttonen 2006, 330 (viittaa Aleksanteri
Ahola-Valon haastatteluun 10.3.1983). Isä toimi sanomalehtimiehenä ja
äiti Ida piti korsettiliikettä Pietarin keskustassa. Kun Aleksanteri
oli kaksivuotias, perheeseen syntyi toinen poika Felix. Pian pojan
syntymän jälkeen Ida sairastui keuhkokuumeeseen ja kuoli.
Kun
Aleksanteri oli viiden vanha, hän joutui todistamaan Pietarin
verisunnuntain kauhuja. Talvipalatsille oli tulossa uskonnollinen
kulkue, jonka johdossa vanhukset kantoivat samettityynyllä anomusta
tsaarille ja lauloivat hartaita lauluja. Kun kulkue pääsi Talvipalatsin
edustalle, se sai vastaansa tsaarin joukkojen ristitulen. Ali kertoo
nähneensä, kuinka kulkueeseen kuuluneet tipahtivat kuolleina maahan.
Ali joutui menemään sairaalahoitoon järkytyksen takia. Pietarin
verisunnuntain kauhut jättivät häneen syvät jäljet.
Ahola-Valo
on itse myöhemmissä haastatteluissa kertonut kuinka merkittävä kokemus
Pietarin Verisunnuntai hänelle oli. ”Talvipalatsi edustalla ammuttiin
tsaarille armonvetoomusta tuovaa väkijoukkoa. Luodit osuivat
yläpuolellani puissa kulkuetta katselleisiin poikiin. Minä pienuuteni
vuoksi puun juurelle jääneenä pelastuin. Silloin vannoin itselleni,
että tulen tekemään kaikkeni taistelussa vääryyttä vastaan.”
Keväällä
1907 tsaarin hallinto lähetti Pekka Aholan perheineen maansisäiseen
karkotukseen Inkerin Viiritsaan. Siellä Aleksanteri aloitti
päiväkirjanpitonsa ja perusti lasten omatoimikoulun sekä kesäteatterin.
Viiritsasta hän karkasi kuusitoistavuotiaana ja aloitti itsellisen
elämän Pietarissa, missä hän joutui todistamaan monia historiallisia
tapahtumia: hän näki kuinka nälkiintyneet kaupunkilaiset osoittivat
mieltään Talvipalatsin edessä ja helmikuun vallankumous alkoi, hän
kuuli Leninin puhuvan kansanjoukoille ja kuuli kuinka merkkilaukaus
lokakuun vallankumoukselle ammuttiin. Aleksanteri Ahola-Valo ei
varsinaisesti osallistunut tapahtumiin kuin sivustakatsojana, hän
opiskeli intohimoisesti ja työskenteli samalla lukuisissa erilaissa
töissä nuohoojasta raitiovaununkuljettajaan, elokuvakoneenkäyttäjään ja
konditoriamestariin elättäen työllään itsensä ja pikkuveljensä. Vuonna
1919 hän liittyi vapaaehtoisena puna-armeijaan ja toimi valistusosaston
komissaarina päätehtävänään lukutaidon ja lukemisharrastuksen
opettaminen.
Aleksanteri
opiskeli Neuvostoliitossa 1910- ja 1920-lukujen kuluessa useissa eri
oppilaitoksissa. Hän aloitti opintonsa Ilja Repinin yksityisoppilaana
ja vuosina 1921–1922 hän kävi Vitebskin taideteollisuuskoulua, jossa
samoihin aikoihin vaikutti myös Marc Chagall. Vuonna 1925 Aleksanteri
suoritti lisäksi loppututkinnon Odessan taideteollisuuskoulusta.
Puupiirrostekniikan hän oppi työskennellessään Vitebskije
Izvestija -lehden kuvittajana 1920-luvun alussa.
Anttonen
2006, 330. Vitebskissä hän tapasi myös tulevan aviopuolisonsa Helena
Nikonovitsh-Jaskevitshin. Heille syntyi kaksi lasta, Viktoria ja Into.
Suomalaisen nuohoojanpojan ja puolalaisen, nuoruudessaan tsaari Nikolai
II hovitanssiaisiin osallistuneen ylhäisönaisen avioliitto ei
kuitenkaan ajan mittaan toiminut.
Lapsuudestaan
lähtien Ahola-Valo teki erilaisia rakennussuunnitelmia, muta vain yksi
niistä toteutui: Ihmiskunnan kärsimysten historian paviljonki. Se
rakennettiin Minskiin vuonna 1930 ja oli länsimaista Punaista Ristiä
vastaavan järjestön tilaustyö. Rakennuksessa käytettiin uutta
elementtitekniikkaa; rationaalisuus korostui sekä suunnittelussa että
toteutuksessa. Taiteilija maalasi paviljonkiin muun muassa suuret
freskot, jotka kuvasivat kidutuksia Balkanilla ja Kiinassa. Rakennus
tuhoutui myöhemmin toisessa maailmansodassa.
Vuonna
1933 Aleksanteri Ahola-Valo pakeni Stalinin vainoja Suomeen. Lähetystö
oli auttanut häntä tuomaan mukanaan kirjoituksia ja taiteteoksia, mutta
elämä ei ollut helppoa Suomessakaan.
Työtä oli hankala saada, joten taiteilija perusti oman Ahola-Valon
taidetuotanto -yrityksen, joka toimi kehystämönä ja mainostoimistona
sekä järjesti myös pieniä taidenäyttelyitä. Hän valmisti itse
yritystään varten kolme painokonetta, joilla hän vedosti omat
grafiikanlehtensä.
Talvisodan puhjettua
Ahola-Valo kuitenkin pidätettiin ja siirrettiin Tammisaaren
pakkotyölaitokseen. Maanpetossyytteiltä hän välttyi, mutta kun hän
vapautui Tammisaaresta talvisodan päättymisen jälkeen, oli hän
nälkiintynyt ja heikossa kunnossa.
Jatkosodan aikana hän sai
olla vapaana ja pääsi kaivertamaan presidentti Risto Rytin muotokuvaa.
Ennen sotaa ja sodan jälkeenkin taide oli ainoa tapa, jolla Ahola-Valo
sai yhteyden suomalaiseen yhteiskuntaan. Hän yritti luoda kontakteja
suomalaisiin kulttuuripiireihin ja otti teoksissaan kantaa
yhteiskunnallisiin ongelmiin. Hän kuului Suomen taiteilijaseuraan ja
osallistui kohopainotöillään Helsingin taidehallin vuosinäyttelyihin.
Hän myös kuvitti Tulenkantajat-lehteä ja Kirjallisuuslehteä vuosina
1935–1938. Lehdissä häneltä oli esillä seitsemän linoleikkausta, niiden
joukossa hänen kenties tunnetuin teoksensa: Pois menneisyydestä (1930).
Suomesta
Ahola-Valon matka jatkui sodan jälkeen, vuonna 1946, Ruotsiin. Siellä
hän solmi uuden avioliiton avustajansa Taru Salmion kanssa. Pariskunta
työskenteli ja rakensi kotia vieraan kulttuurin keskelle. Ruotsin ajan
on sanottu olleen taiteilijan elämän seesteisintä aikaa. Hän keskittyi
kasvatustieteellisen menetelmänsä kehittämiseen ja hankki elantonsa
taiteesta.
Suvanto 1986. Kulttuuri oli kuitenkin vieras,
ja Ahola-Valo palasi Suomeen 1980-luvulla. Viimeisinä vuosinaan
Ahola-Valo sai osakseen myös kunnianosoituksia: Suomen Taidegraafikot
kutsuivat hänet kunniajäsenekseen 1985, Opetushallitus myönsi hänelle
Cygnaeus-palkinnon 1994 ja Kesällä 1997 Ahola-Valo kutsuttiin Oulun
yliopiston kasvatustieteen kunniatohtoriksi. Saman vuoden syyskuussa
hän kuoli.
Aleksanteri Ahola-Valon taiteelliseen tuotantoon kuuluu noin 10 000
teosta.
Lähteet:
Anttonen, Erkki,
Kansallista vai modernia. Taidegrafiikka osana 1930-luvun
taidejärjestelmää.
Kuvataiteen keskusarkisto. Valtion taidemuseo, Helsinki 2006.
Tuula Karjalainen
www.kansallisbiografia.fi
Inkerin kulttuuriseura / Virtuaali-Inkeri
www.inkeri.com/Virtuaali/Merkkihenkilot/A_Ahola-Valo.htm
Kuvataiteilijamatrikkeli
www.kuvataiteilijamatrikkeli.fi/taiteilija.asp?id=31
Saana Saarinen
Tsaarin Venäjältä hyvinvointi-Ruotsiin. Setä Alin ihmeellinen elämä.
Seura 38/1983.
Suvanto
Aleksanteri Ahola-Valo 1986
YLEn elävä arkisto / Tuulikki Hakkarainen
www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=1&ag=78&t=&a=4456
