1910-lukua leimasi ensimmäinen maailmansota, jonka myötä myös Suomessa koettiin taloudellisia muutoksia. Toisaalta sotatalous toi tilauksia Venäjän markkinoille myös käsiteollisille yrityksille, toisaalta raaka-aineiden pula näkyi osassa kotimaan tuotantoa. Vuosikymmenen lopulla tapahtunut itsenäistyminen toi lisää määrärahoja kotiteollisuusjärjestöille ja vuosikausia lykättyjä uudistuksia pystyttiin toteuttamaan.

Vaikka sota-aika oli osittanut pienteollisuuden aseman uhatuksi pienten liikkeiden ja tehtaiden fuusioituessa suuremmiksi ja laajat kansakerrokset mieltyivät halpaan tehdastavaraan, katsottiin Käsiteollisuudessa kotiteollisuudella olevan mahdollisuuksia säilyttää erikoisasemansa yksilöllisyyttä kaipaavien ostajien myötä. Uusien mallien ja työohjeiden, sekä raaka-aineiden välittäminen katsottiin tärkeäksi keinoksi toimia kotiteollisuuden puolesta.

Kotiteollisen tuotannon kasvu synnytti pohdintoja tuotteiden markkinoinnin tehostamisesta. Erityisesti maataloustavaroille haettiin yhteistyötä Hankkijan kanssa tukkukaupan järjestämiseksi. Tekstiilien kauppa toimi kotiteollisuusliikkeiden välityksellä. Suksien markkinointiin perustettiin uusi osuusliittymä. Maaseutukauppojen toivottiin voivan osallistua oman seutukuntansa kotiteollisuustuotteiden paikalliseen myyntiin ja levitykseen laajemmalle. Samalla olisi pidettävä huolta, ettei kauppakotiteollisuus eksyisi tarpeettoman ylellisyystuotantoon tai mauttomuuteen menettäen kansanomaisen kotiteollisuuden leiman.

Raaka-aineiden kallistuminen ja suoranainen pula näkyi lehdessä korjaamisen ja oikean säilyttämisen neuvoina ja korviketuotteiden esittelynä. Muun muassa tallukoiden valmistamista tuotiin esiin jalkinepulan avuksi. Myös perinteisten kotiteollisuuden raaka-aineiden kuten pellavan, villan ja pajun viljely ja tuotanto olivat esillä laajasti. Raaka-ainetuottajana maatalouden asema on etusijalla käsiteollisuuden jalostamisen kysymyksessä.