HISTORIA

Romanit saapuivat Eurooppaan 1300-luvulla. Kielitutkimusten perusteella oletetaan, että romanit ovat lähtöisin Luoteis-Intiasta, nykyisen Pakistanin ja Intian pohjoisilta rajaseuduilta. He poikkesivat tapakulttuuriltaan ja kieleltään Euroopan muusta väestöstä. Sääty-yhteiskunnassa romanit jäivät yhteiskuntaluokkien ulkopuolelle ja heihin alettiin suhtautua torjuvasti. Romaneita karkotettiin maasta toiseen, heitä vainottiin ja heiltä riistettiin ihmisoikeudet. Vuosisatojen ajan eri maiden lainsäädännöt eivät tunnustaneet romaniväestön oikeuksia. Lainsäädännöillä pyrittiin monessa maassa tuhoamaan romanit.

Suomeen romanit tulivat Ruotsin kautta 1500-luvulla. Ensimmäiset merkinnät romaneista Suomen alueella on Kastelholman linnan arkistoista, joiden mukaan romaneilta takavarikoitiin kahdeksan työhevosta v. 1559. Ruotsi-Suomessa suhtautuminen romaneihin oli kielteistä ja heidät julistettiin lainsuojattomiksi. Romaneilta evättiin kirkolliset toimitukset. Lapsia ei kastettu, pareja ei vihitty avioliittoon eikä vainajia saanut haudata siunattuun maahan. Jopa sairaanhoito kiellettiin.

Vuonna 1637 tuli voimaan ns. hirttolaki (voimassa vuoteen 1740 saakka), joka antoi luvan tappaa maassa tavatut romanit.

Julmuuksista huolimatta romanien määrä Suomessa kasvoi jatkuvasti. Maa tarjosi hyvät levittäytymismahdollisuudet harvan asutuksensa ja suojaavien metsiensä ansioista.

Romanit on eri aikakausina pyritty sulauttamaan valtaväestöön. Suomen itsenäistymisen myötä vanhat romaneja koskevat lait kumoutuivat ja ensimmäisen perustuslain myötä romanit saivat kansalaisoikeudet vuonna 1919.

1960-luvun lopulla heräsi keskustelu romanien asemasta. Vuoden 1995 perustuslaki uudistuksessa vahvistettiin romanien asema Suomen kansallisena vähemmistönä ja määriteltiin heidän oikeutensa oman kielen ja kulttuurin kehittämiseen.