Filosofian lisensiaatti Marjo-Riitta Simpanen tarkastelee käsityön opetuksen asemaa ja tavoitteita suomalaisessa koululaitoksessa 1800-luvulta nykypäiviin.

Ennen 1970-lukua maassa oli voimassa rinnakkaiskoulujärjestelmä erillisine kansa- ja oppikouluineen. 1970-luvulla Suomi siirtyi yhtenäiskoulujärjestelmään, joka takasi kaikille saman peruskoulutuksen sosiaalisesta asemasta, varallisuudesta tai asuinpaikasta riippumatta.

Vuonna 1866 aloittaneessa kansakoulussa käsityönopetuksen asema oli vahva, mikä on laskettu kansakoulun perustajan, Uno Cygnaeuksen ansioksi.

Myös kansakoulun jälkeisten jatkokurssien, myöhemmin kansalaiskoulujen opetusohjelmaan kuului runsaasti käsityönopetusta.

KUVA: Alavuden Jokivarren kansakoulun tyttöoppilaat keväällä 1927 kuvattuna kouluvuoden aikana käsityötunneilla tehtyjen, taidokkaiden ompelu- ja kirjontatöiden äärellä, vasemmalla kyläkoulun opettajapariskunta K. A. ja Aleksandra Saari. Kuva J. B. Saari, Alavus, Suomen käsityön museo

Valtion tyttökouluissa käsitöitä opetettiin vuodesta 1843 lähtien. Muiden paitsi klassillisten poikalyseoiden keskikouluihin käsityöstä tuli pakollinen aine vasta sodan jälkeen, vuonna 1941. Klassillisten lyseoiden pojille aine oli valinnainen.

1880-luvulla aloittaneiden tytöille ja pojille tarkoitettujen yhteiskoulujen toiminta perustui yhteiskasvatusaatteeseen. Niissä käsitöitä opetettiin erikseen tytöille ja pojille. Ruotsinkielisissä yhteiskouluissa veistonopetusta järjestettiin myös tytöille jo 1900-luvun alussa ja 1920-luvulla.

Nykyisessä peruskoulussa käsityö jakaantuu (a) tekniseen työhön ja (b) tekstiilityöhön. Tasa-arvon nimissä oppilaat tutustuvat molempiin vaihtoehtoihin. He saavat valita yläasteella seitsemännen luokan jälkeen opiskelevatko tekstiilityötä vai teknistä työtä.

Käsityön opetuksen vahva asema Suomessa perustuu 1800-luvun lopun kansansivistysajatteluun. Kansakoulun käsityönopetuksen tuli antaa rahvaan lapsille (a) teknisiä taitoja, (b) kasvattaa heitä työhön ja (c) edesauttaa kansallista uskonnollis-siveellistä ajattelua.

Kansakoululaisten käsitöiden kädenjäljen tuli olla virheetöntä ja säännöllistä. Vain hyvin tehty työ oli ihmiselle siunaukseksi.

Varhaisessa kansakoulussa käsityö oli harjoitusaine. 1900-luvun taidekasvatusliikkeen nousun myötä se luettiin taideaineiden ryhmään.

1980-luvulle tultaessa taide- ja ilmaisukasvatukselliset näkemykset korostuivat etenkin tekstiilityössä. 1900-luvun lopulla teknisen työn yhteydessä on keskusteltu paljon teknologiakasvatuksesta.

Suomessa käsityötä on mahdollista opiskella myös lukioissa. 1990-luvulta lähtien eräissä kouluissa on ollut mahdollista suorittaa käsityön lukiodiplomi.

» takaisin alkuun

Kasvatustieteen maisteri, tekstiilityön lehtori Päivi Marjanen käsittelee tyttöjen käsityönopetuksen muutoksia vuoden 1866 kansakouluasetuksesta 1970-luvulle alkavaan peruskouluun.

Naiskäsityöt tulivat kansakoulun oppiaineeksi Uno Cygnaeuksen ansiosta. Kansakoulun käsityönopetuksen tuli olla kasvattavaa. Oppiaine oli sivistävä. Rahvaan tytöille käsitöistä oli käytännön hyötyä.

Käsityönopetuksen tavoitteet eivät kansakoulun ensimmäisinä vuosikymmeninä olleet kouluja velvoittavia. 1890-luvulla vain 20 % lapsista oli kouluopetuksen piirissä. Vasta 1920-luvun alun oppivelvollisuuslaki kasvatti merkittävästi käsityönopetuksen piirissä olevien tyttöjen määrää.

Vuodesta 1881 lähtien kansakoulun käsityönopetusta määrittivät (a) mallikurssit, joiden mukaan opetuksen tuli edetä oppilaan kykyjen ja näppäryyden mukaan helpommasta vaikeampaan. Vuonna 1893 käyttöön otettiin (b) mallisarjat, joiden työkohtaiset ohjeet tukivat mallikurssien tavoitteita.

Sopivia naiskäsitöiden työtekniikoita olivat neulominen, liina- ja pitovaatteiden ompeleminen, mitan ottaminen, kaavojen piirtäminen ja leikkaaminen sekä ompelemiseen liittyen paikkaaminen, parsiminen, nimeily ja virkkaus.

Käsityönopetusta uudistettiin vuonna 1910-luvulla. Vuonna 1912 valmistui Mikael Soinisen johdolla toiminut Kansakoulun käsityönopetus -komiteamietintö.

Käsityönopetuksesta tuli harjoitusaine ja käyttöön otettiin (c) työsarjat. Komitea piti tärkeänä monipuolista kätevyyden harjoittamista. Oppilaan ei enää tarvinnut hallita kokonaisia työsuorituksia, sillä myös työelämässä oltiin siirtymässä työn osittamiseen.

1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa varsinaisen kansakoulun käsityönopetuksessa korostettiin käytännöllisyyttä. Oppilaan persoonallisuuden kasvattamisella pyrittiin aikaan saamaan itsenäisiä ja ahkeria kansalaisia.

Käsitöissä koululaiset oppivat kunnioittamaan käden työtä. Opetus palveli lapsen toiminnan ja luomisen tarvetta. Lisäksi se kehitti huolellisuutta ja tarkkuutta, muotoaistia ja järjestelytaitoa sekä kestävyyttä.

Vuoden 1968 peruskoululaki muutti tyttöjen käsitöiden nimen tekstiilikäsityöksi ja myöhemmin tekstiilityöksi. Sitä opetettiin peruskoulun seitsemänteen luokkaan asti pakollisena ja kahdeksansilla ja yhdeksänsillä luokilla valinnaisena aineena.

Peruskoulussa tekstiilityön pääalueet olivat vaatetus, kodin tekstiilit ja vapaamuotoiset työt.

Suomalainen peruskoulu muutti käsityönopetusta prosessipainotteiseen suuntaan. Kuten aiemmin kansakoulussa tekstiilityön arvoa ei enää liity pelkästään hyötyyn. Käsityöllä oli merkitystä oppilaan mielenterveydelle, luovuudelle ja sosiaalisuudelle. Nykyisin sitä pidetään myös merkityksellisenä vapaa-ajan toimintamuotona.

» takaisin alkuun

Tekstiiliopettaja ja -taiteilija Vuokko Isaksson tarkastelee kansa- ja peruskoulun käsityönopetuksen historiaa sukupuolten ja sosiaalisen tasa-arvon näkökulmasta sekä pohtii käsityönopetuksen tulevaisuudennäkymiä.

Perinteisesti tyttöjen käsityönopetus on kuulunut naisten elämänpiiriin ja taloudenhoitoon. Maatalousajan Suomen poikien käsityönopetus liittyi maataloudessa ja kodeissa tarpeellisten esineiden valmistamiseen.

1800-luvun lopulla kansakoululaitoksessa käytiin keskustelua siitä, oliko rahvaan tytöille opetettava turhana pidettyä pitsinvirkkausta vai tarpeellisia taitoja, kuten sukan kutomista tai liinavaatteiden ompelua.

Vuonna 1912 julkaistu mietintö Kansakoulun käsityönopetus viitoitti poikien ja tyttöjen käsityönopetuksen suuntaa pitkälle 1900-luvulle. Sukupuolijako opetuksessa säilyi aina peruskoulun tuloon saakka.

1970-luvulta lähtien peruskoulussa alettiin vaatia tasa-arvoa. Käsityönopetuksessa se tarkoitti, että kolmannella luokalla puolet koululuokasta opiskeli lukukauden tekstiilityötä ja puolet teknistä työtä ja päinvastoin. Myöhemmin - sukupuolesta riippumatta - tytöt ja pojat saivat valita, osallistuivatko he tekstiilityöhön vai tekniseen työhön.

Käytännössä monet tytöt valitsivat edelleen tekstiilin ja pojat teknisen työn. Tältä osin peruskoulu ei tuonut muutosta sukupuolittuneeseen käsityönopetukseen.

1900-luvun lopulla poikien käsityönopetuksesta käydyssä keskustelussa tuli esille näkemys, jonka mukaan käsityöllinen esineiden valmistus on tuotantoelämän varhaisvaihe. Siitä syystä käsityön sijalla kouluissa tulisi nykyisin opettaa teknologiakasvatusta. Ainakaan vielä vuoden 2005 opetussuunnitelmassa teknologiakasvatus ei kuitenkaan ole peruskoulun erillinen oppiaine.

Vuokko Isaksson näkee tekstiilityön ja teknisen työn kehitysmahdollisuudet muotoilukasvatuksessa. Teknisestä työstä tulisi kehittää teknologiapainotteista muotoilun opetusta ja vastaavasti tekstiilityöstä ilmaisukasvatuksellista, käsityöllistä muotoilun opetusta.

» takaisin alkuun

Suomen käsityön museon museolehtori Raija Manninen kirjoittaa kansa-, kansalais-, oppi- tai peruskoululaisten koulukäsityömuistoista. Museo on tallentanut käsityömuistoja muutamien viime vuosien ajan. Kevääseen 2003 mennessä muistelmia oli kertynyt 230 kappaletta.

Koululaisten muistot tulevat artikkelissa esille tavalla, jollaista ei ole mahdollista löytää opettajan kateederin takaa tai virallisista käsityönopetukselle asetetuista tavoitteista.

Pienille ja vähän isommillekin koululaisille käsityötunnit ovat voineet olla kovinkin tuskallisia. Käsityötuntien muistot käsittelevät oppilaiden suhdetta käsityönopettajaan, tehtyihin käsitöihin tai omaan käsityötaitoon.

Artikkelissa verrataan 1900-luvun lopun koululaisten käsityömuistoja 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alkupuolen käsityön opettajaoppaiden ja oppikirjojen sekä joidenkin komiteanmietintöjen ohjeisiin. Niiden kautta hahmotellaan käsityötuntien yleistä, vuosikymmeninä samana pysynyttä henkeä.

Vaikka vuosien 1892–1952 opetussuunnitelmat ja 1940-luvulta nykypäiviin ulottuvat muistot ajallisesti eivät kohtaa, näyttää koulun käsityötunti pysyneen vuosikymmenestä toiseen jokseenkin samanlaisena. Vain kieli, jolla oppilaat puhuvat, on erilaista.

» takaisin alkuun