Darja Heikkilä käsittelee ammatillisen käsityönopetuksen vaiheita Suomessa 1700-luvulta 2000-luvun alkuun. Ennen 1900-luvun loppua maassa ei ollut yhtenäistä, eri käsityöaloja koskevaa koulutusta.

Artikkelissa tarkastellaan kahden eri käsityön koulutusperinteen historiaa ja niiden yhdistymisprosessia 1900-luvun lopun koulu-uudistuksessa. Käsityökoulutuksen kaksi linjaa ovat (a) teollisuuden ja käsityön hallinto- ja opetusalaan sisältyvä, alunperin ammattikuntapohjainen käsityökoulutus sekä (b) kotiteollisuusalan, nykyisen käsi- ja taideteollisuusalan koulutusperinne.

Vanhimmat Suomessa toimineet käsityökoulut olivat 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa perustetut, naisille tarkoitetut kehruukoulut. Vuodesta 1820 tytöt saattoivat opiskella Bell-Lancaster -kouluissa, joiden ohjelmassa käsitöitä oli tietopuolisia aineita enemmän. Eri puolilla maata yleistyivät 1800-luvulla rouvasväen yhdistysten köyhille tytöille tarkoitetut käsityökoulut.

Suomalaisessa kansakoulussa ja myöhemmin siihen liittyen kansalaiskoulussa on opetettu pakollisena aineena kasvattavaa, ei-ammatillista käsityötä.

1800-luvulla kaupunkien käsityöammateissa ammatinharjoittaminen oli säänneltyä. Koulutus tapahtui työssäoppimisena oppipoika–kisälli–mestari -järjestelmän puitteissa. Toisin kuin naisille, käsityöalan koulutus takasi miehille ammatillisen ja yhteiskunnallisen statuksen.

Suomessa varsinainen ammattikasvatuksen historia aloitetaan usein kaupunkeihin 1800-luvun alkuvuosikymmeninä perustetuista käsityöläisten sunnuntaikouluista.

Vuonna 1859 voimaan tullut ja vuonna 1879 täydennetty elinkeinonvapaus sekä ammattikuntien lakkauttaminen vuonna 1868 uudistivat käsityökoulutusta. Ammattikuntien tilalle perustettiin kaupunkeihin käsityö- ja tehdasyhdistyksiä, jotka ylläpitivät miehille tarkoitettuja käsityöläiskouluja. Vuonna 1885 sunnuntaikoulut muutettiin yksivuotisiksi alemmiksi ja ylemmiksi käsityöläiskouluiksi.

Vuonna 1900 käsityöläiskoulujen rinnalle perustettiin ensimmäiset kansakoulun käyneille tarkoitetut (a) valmistavat ammattikoulut, joissa annettiin alustavia tietoja ja taitoja käytännön ammattia suunnitteleville. Käsityöläiskoulujen tilalle tulivat (b) yleiset ammattilaiskoulut, joissa jo ammatissa toimivat opiskelivat iltaisin työn ohessa. Kolmas ammattikoulutyyppi oli kokopäiväiset, tiettyyn ammattiin valmistavat (c) ammattioppilaskoulut eli erikoisammattikoulut, joissa opiskeltiin käytäntöä ja teoriaa.

Helsinkiin perustettiin vuonna 1922 Ammattienedistämislaitos, joka järjesti käsityötä ja pienteollisuutta palvelevia lyhytkursseja ja eri alojen täydennyskoulutusta.

Työssäoppiminen pysyi käsityöammatteihin kouluttautumisen ihanteena, vaikka koulutus siirtyi työpaikoilta kouluihin.

KUVA: Iloisia 1930-luvun kudontakurssilaisia Mikkelin Naiskotiteollisuuskoulussa opettajansa kanssa. Tunneilla on valmistettu pannumyssyjä, koristetyynyjä, hartiahuiveja, pöytä- ja pääliinoja sekä raanuja ja sängynpeitteitä. Kuva Suomen käsityön museo

1940-luku oli ammattikoulutuksen muutoksen ja keskittymisen aikaa. Vuoden 1942 lain myötä ammattikoulujärjestelmää ryhdyttiin kehittämään alueellisesti. Vuonna 1946 maahan saatiin ensimmäiset valtion keskusammattikoulut ja vuonna 1947 ammattikoulupiirit.

Toinen käsityökoulutuksen suomalainen perinne on kotiteollisuuskoulutus, jolla 1800-luvun lopulla oli haluttu kohottaa maaseudun tilattoman väestön ansiotasoa. Kotiteollisuus täydensi teollista tuotantoa. Sillä oli merkitystä myös kotitarvekäsityönä ja ansiokotiteollisuutena.

Suomessa kotiteollisuusopetusta oli alettu kehittää 1860-luvun suurten nälkävuosien jälkeen. Alan koulujen perustivat ensin maanviljelysseurat. Myöhemmin niitä ylläpitivät kotiteollisuusyhdistykset. Koulut toimivat pääsääntöisesti maaseudulla. Kooltaan ne olivat pieniä.

Kotiteollisuuskoulut olivat (a) kiertäviä tai (b) kiinteitä. Ne oli jaettu sukupuolen mukaan mies- ja naiskotiteollisuuskouluihin. Miesten kotiteollisuuskouluja oli vähemmän kuin naiskotiteollisuuskouluja.

Naiskotiteollisuuskouluissa opetettiin kodin käsitöitä kuten kudontaa, ompelua ja neulontaa. Miesten koulutus oli ammatillista. Opetusohjelmaan kuului mm. veisto, ajokalu-, käsityö-, puuseppä- ja puuteollisuus sekä puu- ja rautatyö.

Vuonna 1964 kiertäviä ja kiinteitä kotiteollisuuskouluja oli yhteensä 115. Kouluissa painotettiin teknistä osaamista.

Aatteellisesti ne tukeutuivat suomalaiskansallisuuteen. Opetus perustui oman maan luonnon raaka-aineisiin, paikalliseen perinteeseen, kansanomaisiin työtapoihin ja esinemuotoihin.

1970-, 1980- ja 1990-luvuilla suomalainen ammattikoulutus uudistettiin. Muutoksen taustalla oli yhteiskunnallisen rakenteen muuttuminen ja koko maata koskenut, vuosina 1972–1977 toteutettu siirtyminen peruskoulujärjestelmään.

Vuonna 1974 peruskoulupohjaiset ammatilliset opinnot organisoitiin laaja-alaisiksi peruslinjoiksi Linjat eriytyivät yhteisen perusjakson jälkeen eriasteisiksi erikoistumislinjoiksi.

Vanhentuneena pidetty kotiteollisuuskoulutus muuttui käsi- ja taideteollisuuskoulutukseksi ja siirtyi vuonna 1985 uusittuun peruslinjajärjestelmään.

Keskiasteen uudistus ei ratkaissut ammatillisen koulutuksen ja lukioiden rinnakkaisuuden tai osittaisen päällekkäisyyden ongelmia. Tilanteeseen haettiin ratkaisua ammattikorkea- ja nuorisoasteen koulutuskokeiluista. Ammattikorkeakoulutusta lisättiin, koska yleinen koulutusaste Suomessa oli noussut ja ylioppilaita valmistui aiempaa enemmän.

Ammattikorkeakouluja koskenut kokeilulaki säädettiin vuonna 1991 ja koulut vakinaistava laki vuonna 1995. Ammattikorkeakoulun tavoitteena oli kouluttaa yleissivistyneitä erikoisosaajia.

Nuorisokoulukokeilut mahdollistivat sen, että nuori saattoi tehdä koulussa samaan aikaan esimerkiksi artesaani- ja ylioppilastutkinnon ja ottaa valinnaisia opintoja oman oppilaitoksen ulkopuolelta. Oman lisänsä käsityön ammattialojen linjauksiin toivat ammatilliset näyttötutkinnot.

2000-luvun alussa käsityöalan koulutuksessa ongelmat kärjistyvät pienissä, erikoisosaamista vaativissa käsityöammateissa. Niissä koulutus tulisi järjestää oppipoika–kisälli–mestari -periaatteella ilman erillisiä koulutusohjelmia.

Koulutuksen kysyntä ja koulutusimu eivät välttämättä kohtaa toisiaan. Muotialat vetävät enemmän väkeä, kuin mitä ala pystyy työllistämään.

On myös kysytty, onko nykyinen koulutusjärjestelmä laskenut käsityötaidon tasoa? Käsityötaidon vaatiman pitkäjännitteisyyden osalta perinteisiin käsityöammatteihin valmistuvien ammattitaito ei välttämättä vastaa esimerkiksi käsityöyrittäjyyden vaatimuksia.


» takaisin alkuun

Filosofian maisteri Irene Ylönen käsittelee maaseudun naisille suunnattua käsityöneuvontaa. Artikkelissa käsityöneuvonnalla tarkoitetaan kaikille kiinnostuneille ja neuvontaa järjestäneiden järjestön jäsenille suunnattua käsityötaitoa tukevaa koulutusta tai opastusta, jolla ei suoranaisesti ole ammatillisia päämääriä.

Käsityöneuvonta tuki omavaraistalouden ihannetta ja lisäsi ansiomahdollisuuksia. 1800-luvun lopulta 1960-luvulle neuvonnasta vastasivat (a) maanviljelysseurojen piirissä toimineet maatalousnaiset, (b) kotiteollisuusyhdistykset ja (c) Marttajärjestö.

Vaikka järjestöjen neuvontatyö oli luonteeltaan samantyyppistä, oli toimintaperiaatteissa myös eroja. Martat oli naisjärjestö, joka korosti naisen asemaa kodissa. Maatalousnaiset puolestaan työskentelivät maanviljelysseurojen sisällä yhdessä miesten rinnalla.

Marttajärjestö toimi Suomessa sekä maaseudulla että kaupungeissa. Käsityöneuvontaa tehdessään martat puhuivat 1930-luvulta lähtien kodin hyväksi tehtävästä, kotitaloudellisesta käsityöstä. Martoille ansiokotiteollisuus oli vierasta, sillä naisen tuli tehdä käsitöitä oman perheen hyväksi kodin seinien sisäpuolella.

Kotiteollisuusyhdistysten käsityöneuvonta koski naisia ja miehiä. Neuvontatyöllä kehitettiin omavaraisuutta ja ansiokotiteollisuutta ja vahvistettiin kotiteollisuuden asemaa maaseudun sivuelinkeinona.

1800-luvun lopulla kotiteollisuudella oli tarkoitettu maataloudessa tai maanviljelyskodeissa tarvittavan esineistön valmistamista. 1930-luvun alusta lähtien toiminta alkoi suuntautua selkeämmin ansiokotiteollisuuteen.

1900-luvun alkupuolella käsityöneuvontaan liittyi maaseudun ja talonpoikaisen elämäntavan romantisointi, mikä tuli ilmi maatalousnaisten, kotiteollisuusyhdistysten ja marttojen neuvontatyössä. Ihanteena oli talonpoikaisuus ilman turhia koristeluja ja koreuksia.

Käsityöneuvonnan merkitys kasvoi sodan aikana ja sen jälkeen. Pula pakotti ihmiset tekemään tarve-esineet itse, sillä tavaraa ei saanut kaupoista. Kriisi vuosina käsityöneuvonnan kysyntä oli suurta.

» takaisin alkuun

Helsingin yliopiston käsityötieteen emerita professori Pirkko Anttila kirjoittaa suomalaisen käsityön korkea-asteen koulutuksen vaiheista ja nykypäivän opinto- ja tutkimustilanteesta.

Käsityöllä on Suomessa vahvat perinteet. Se hyväksyttiin kansakoulujen opetusohjelmaan ensimmäisenä maailmassa vuonna 1866. Suomalaiset arvostavat käsityötä.

Terminä käsityö on suomen kielessä edelleen hyvä kaiku. Monissa muissa kielissä käsityö-sanan käännösvastinetta pidetään vanhahtavana.

Suomessa käsityön asema vahvistui korkea-asteen koulutuksessa 1900-luvun viimeisten vuosikymmenten aikana. Ennen 1970-lukua yliopistoissa käsityöalan tutkimuksesta kiinnostuneet hakeutuivat kansatieteen, taidehistorian ja kasvatustieteiden piiriin voidakseen tehdä alaa koskevaa tutkimusta. Vuodesta 1982 lähtien Helsingin yliopistossa on voinut opiskella oppiainetta, jonka nykyinen nimi on käsityötiede.

Uusi käsityötieteen tieteenala on ainutlaatuinen. Missään muualla maailmassa ole vastaavaa oppiainetta, ellei sellaiseksi lasketa viriämässä olevaa Design Studies tai Design Science -tutkimusintressiä. Se sivuaa osittain suomalaista käsitettä käsityö, sen craft -merkityksessä.

Akateemisen käsityötieteen synnyn Suomessa mahdollisti 1970-luvulla opettajankoulutuksen siirtyminen korkeakouluihin. Käsityönopettajia koulutetaan ja käsityöpedagogiikkaa opetetaan neljässä yliopistossa.

Käsityötieteen tutkimus koskee tuotteiden suunnittelu- ja valmistusprosesseja. Se sisältää prosessin ja produktin tutkimisen. Käsityöllisiin prosesseihin vaikuttavia tekijöitä ovat arvot, arvostukset, asenteet ja normit, taidon kehittyminen ja sen hallinta sekä prosesseissa tarvittavat järjestelmät, kuten työhön kuuluvien systeemien suunnittelu, työn psykologiset ja ergonomiset sekä tekniset järjestelmät. Käsityötieteen akateemisiin opintoihin liittyy opiskelijoiden jonkin alan käsityöammatillinen hallinta.

Vuoden 2003 kevätlukukauden loppuun mennessä oli Suomen eri yliopistoista valmistunut 27 sellaista tohtorin tutkintoa ja 15 sellaista lisensiaatin tutkintoa, joissa tutkimus kohdentui käsityökulttuurin alueelle.

Yliopistojen lisäksi käsityöalan korkea-asteen koulutusta ja tutkimusta on harjoitettu ammattikorkeakoulujen kulttuurialan koulutusohjelmissa. Syyslukukauden 2002 alussa Suomessa toimi 15 sellaista ammattikorkeakouluyksikköä, joissa oli mahdollista opiskella käsityökulttuuriin liittyviä ammattialoja. Niissä käsityökulttuurin alueella tai sitä sivuten on tarjolla käsi- ja taideteollisuuden, teollisen muotoilun, viestinnän ja kuvataidealojen, konservoinnin, restauroinnin sekä eräiden esittävien taidealojen koulutusta.

Ammattikorkeakoulujen koulutusohjelmissa korostetaan tutkivaa otetta ammatillisen osaamisen osana. Ammattikorkeakouluissa tehdään projektiluontoista tutkimus- ja kehitystyötä yhdessä elinkeino- ja työelämän kanssa.

Käsityön korkea-asteen ammatilliset erikoistumisopinnot ja ammattikorkeakoulujen aikuiskoulutustarjonta mahdollistavat käsityöalojen ammattitaidon syventämisen ja lisäpätevyyden hankkimisen myös varsinaisen ammattikorkeakoulututkinnon jälkeen.

Käsityöalan opintoja voidaan tehdä myös avoimessa ammattikorkeakoulussa.

» takaisin alkuun