1. Kesä 1983 toi uuden museon Jyväskylään

Suomen kotiteollisuusmuseon avajaiset ja Kotiteollisuuden keskusliiton sekä Keski-Suomen kotiteollisuusyhdistyksen 70-vuotisjuhla 10.6.1983. Avajaisvieraita ryhmäkuvassa museon edessä. Kuva: Suomen käsityön museo / Martti Laaksovirta.

Päivä oli aurinkoinen ja tunnelma iloinen, vaikka hieman jännittynyt, kun Suomen käsityön museo avattiin 57 vuoden tauon jälkeen Jyväskylässä kesäkuussa 1983. Samana päivänä vietetyn Kotiteollisuuden keskusliiton ja Keski-Suomen kotiteollisuusyhdistyksen 70-vuotisjuhlan kansallispukuiset edustajat odottivat innostuneina pääsyä oman alansa museoon. Opetusministeriön kansliapäällikkö Jaakko Numminen korosti avajaispuheessaan uuden museon merkitystä käsi- ja taideteollisuusalan kehittämisessä. Vieraat ihastuivat näyttelyihin ja museo sai paljon julkisuutta. Kolmen ensimmäisen kuukauden aikana museoon tutustui yli 7000 henkilöä, ja seuraavien kahden ja puolen vuoden aikana kävijöitä oli lähes 70 000. Presidentti ja rouva Mauno Koivisto vierailivat museossa ensimmäisenä kesänä ja toisen kerran vuonna 1987.

Presidentti Mauno Koivisto ja hänen puolisonsa Tellervo Koivisto tutustuvat 12.7.1983 Suomen kotiteollisuusmuseon vaihtuvaan näyttelyyn Käsin tehtyä, jota heille esittelee museonjohtaja Maija-Liisa Hirvi. Kuva: Suomen käsityön museo / Pekka Helin.

2. Helsingissä ja Jyväskylässä

Valtion kotiteollisuusmuseon Suomen osastoa vuonna 1914. Kuva: Suomen käsityön museo / Ammattikasvatushallituksen kokoelmat.

Käsityön juhlavuonna 2013 museon perustamispäätöksestä tulee kuluneeksi 125 vuotta ja Jyväskylässä olosta 30 vuotta. Keisarillinen Senaatti määräsi vuonna 1888 Helsinkiin perustettavaksi vuodesta 1890 alkaen käsityömuseon, jota silloin nimitettiin Valtion kotiteollisuusmuseoksi. Se jouduttiin kuitenkin sulkemaan ja esineistö siirtämään varastoon jo vuonna 1926, koska monet muutot ja tilojen puute vaikeuttivat museon toimintaa.

Ajatus museon kokoelmien siirrosta Jyväskylään oli Keski-Suomen museon silloisen johtajan Sirkka Valjakan. Hän tiesi varastoitujen kokoelmien olemassaolosta, hankki ne Keski-Suomen museon 40-vuotisnäyttelyyn vuonna 1969 ja ehdotti, että kokoelmat säilytettäisiin Keski-Suomen museossa niin kauan, kunnes niiden kohtalosta lopullisesti päätettäisiin. Sirkka Valjakan johdolla kokoelmat puhdistettiin ja luetteloitiin Keski-Suomen keskusammattikoulun tiloissa, koska museolla ei ollut tilaa.

Keski-Suomen museon 40-vuotisnäyttelyssä 18.4. – 20.6.1971 oli esillä Valtion kotiteollisuusmuseon kokoelmiin kuuluneita esineitä. Kuva: Suomen käsityön museo / Kauko Kippo.

3. Opetusministeriö avainasemassa

Näkymä museon kaksikerroksiseen näyttelytilaan vuonna 1988 hieman ennen kuin ensimmäinen perusnäyttely uusittiin. Kuva: Suomen käsityön museo / Studio Karl Lahti.

Keski-Suomen museon näyttelyn jälkeen esineistön sijoituspaikasta alkoi vilkas keskustelu. Museon uudelleen avaamisesta oltiin yksimielisiä, mutta Jyväskylän lisäksi museosta olivat kiinnostuneita Hämeenlinna, Turku ja Kuopio.

Jyväskylän kaupunki, Jyväskylän yliopisto, Keski-Suomen museo, Keski-Suomen läänin taidetoimikunta ja Keski-Suomen kotiteollisuusyhdistys tekivät useita esityksiä museon sijoittamiseksi Jyväskylään. Ammattikasvatushallitus, jonka hallussa kokoelmat olivat, kannatti Kuopiota tai Hämeenlinnaa. Jyväskylää puolsivat voimakkaasti mm. opetusministeri Kalevi Kivistö, toimistopäällikkö Kaj Nuorivaara ja Kotiteollisuuden keskusliitto. Vuonna 1979 Ammattikasvatushallitus luovutti kokoelmat Keski-Suomen museon hoitoon.

Opetusministeri Kalevi Kivistön rooli oli tässä keskeinen, sillä hän tunsi hyvin Jyväskylän mahdollisuudet ja oli itsekin kiinnostunut kotiteollisuudesta. Hänen aloitteestaan opetusministeriö asetti työryhmän, jonka tehtäväksi tuli selvittää, oliko museon toiminnan uudelleen aloittaminen mahdollista Jyväskylässä. Työryhmän puheenjohtajaksi nimitettiin silloinen tiedesihteeri Kari Poutasuo opetusministeriöstä ja sihteeriksi Keski-Suomen museon silloinen intendentti, fil.lis. Maija-Liisa Hirvi. Työryhmässä olivat edustettuina myös Ammattikasvatushallituksen, Kansallismuseon, Keski-Suomen museon ja Jyväskylän kaupungin edustajat. Työryhmä piti museon uudelleen avaamista tärkeänä ja Jyväskylää sopivana sijoituspaikkana sekä nimesi museon Suomen kotiteollisuusmuseoksi.

4. Jyväskylän edut

Suomen käsityön museo Seminaarinkadulla kesällä 1999. Kuva: Suomen käsityön museo / Eija Puskala.

Jyväskylä ja sen ympäristö tarjosivat huomattavia etuja museon toiminnan perustaksi. Yhteistyötä kaupungin muiden museoiden ja erityisesti Jyväskylän yliopiston kanssa pidettiin tärkeänä. Jälkimmäistä osoittaa mm. museon neuvottelukunnan puheenjohtajien valitseminen yliopistosta. Keski-Suomen läänissä ja kaupungissa tehtiin aktiivista työtä kotiteollisuusalan edistämiseksi, sillä Petäjäveden kotiteollisuuskoulun, Keski-Suomen kotiteollisuusyhdistyksen ja Keski-Suomen läänin taidetoimikunnan toimintaa arvostettiin. Jyväskylän kaupungilla oli heti tarjota yliopiston ja museoiden läheisyydestä sopivat tilat, jotka kaupunki sitoutui kunnostamaan. Myös hyvien kulkuyhteyksien ja keskeisen sijainnin kannalta Jyväskylää pidettiin sopivana paikkana.

5. Valtakunnallinen neuvottelukunta museon tueksi

Suomen kotiteollisuusmuseon neuvottelukunnan jäseniä kokoontuneena museon näyttely- hallin portailla 8.11.1982. Kuvassa osastonjohtaja Osmo Vuoristo Museovirastosta, Kotiteollisuuden keskusliiton toiminnanjohtaja Arvi Mustala, museonjohtaja Jarno Peltonen Taideteollisuusmuseosta, museonjohtaja Maija-Liisa Hirvi Suomen kotiteollisuusmuseosta, apulaisprofessori Veikko Anttila Jyväskylän yliopistosta, lehtori Elsa Silpala Fr. Wetterhoffin kotiteollisuusopettajaopistosta, toimistopäällikkö Terttu Palva Ammattikasvatushallituksesta, kotiteollisuusopettaja Sirkka Ylänen Loimaan kotiteollisuuskoulusta ja tiedesihteeri Kari Poutasuo Opetusministeriöstä. Kuva: Suomen käsityön museo / Esko Siekkinen, ME-studio.

Opetusministeriö ja Jyväskylän kaupunki tekivät vuonna 1982 sopimuksen museon talouden ja hallinnon järjestämisestä. Hallinnollisesti museo toimi itsenäisenä museona Jyväskylän museolautakunnan alaisuudessa, jossa museonjohtaja oli esittelijänä. Museosta ei tullut Keski-Suomen museon osastoa, kuten työryhmä oli alun perin suunnitellut ja kuten Keski-Suomen museon uusi johto olisi toivonut.

Valtioneuvosto, myöhemmin opetusministeriö, nimesi neuvottelukunnan kehittämään museon toimintaa ja seuraamaan sen valtakunnallisuutta. Museon itsenäistä asemaa korostivat hyvin voimakkaasti tiedesihteeri Kari Poutasuo ja neuvottelukunnan ensimmäinen puheenjohtaja professori Veikko Anttila. Neuvottelukunnan jäsenet edustivat opetusministeriötä, Jyväskylän kaupunkia, Ammattikasvatushallitusta, museovirastoa, Kotiteollisuuden keskusliittoa, Käsiteollisuusopettajain Liittoa, Taideteollisuusmuseota sekä alan oppilaitoksia.

Neuvottelukunnan jäsenet olivat hyvin kiinnostuneita museon kehittämisestä ja siksi heillä oli hyvin voimakas ote museon asioihin. Yhteistyö Jyväskylän kaupungin kanssa sujui kuitenkin hyvin.

6. Museolle oma rakennus

Suomen kotiteollisuusmuseo Jyväskylässä, helmikuussa 1983. Rakennus on vuonna 1851 rakennettu viljamakasiini, joka Wivi Lönnin suunnitelmien mukaan muutettiin kirjastoksi vuonna 1915. Kuva: Suomen käsityön museo / Pekka Helin.

Museo sai käyttöönsä kauniin tiilirakennuksen Lounaispuiston laidalta vastapäätä yliopistoa, sillä Jyväskylän kaupunki kunnostutti museoksi entisen kaupunginkirjaston. Se oli vuonna 1851 rakennettu valtion viljamakasiiniksi ja muutettu arkkitehti Wivi Lönnin suunnitelmien mukaan kirjastoksi vuonna 1915. Kunnostuksessa otettiin huomioon silloisen museotekniikan vaatimukset, mutta säilytettiin 1910-luvun tyyli.

Museon vastavalittuna henkilökuntana saimme ainutlaatuisen mahdollisuuden ryhtyä suunnittelemaan uuden museon toimintaa ja tyhjien tilojen käyttöä. Rajoituksia kuitenkin oli, sillä korjauksen suunnitellut arkkitehtitoimisto asiantuntijanaan Keski-Suomen museo oli rakennuttanut valmiit vitriinit kirjaston suuren salin ylä- ja alakertaan sekä päättänyt museon väreistä. Myöhemmin kaupungin rakennusmestarit olivat valmiita toteuttamaan meidän toivomuksiamme mm. valaistuksen täydentämisestä, vitriinien lisäämisestä ja rakennuksen salaojien korjaamisesta.

Tilojen käytöstä olimme varsin yksimielisiä. Ensimmäisen kerroksen suureen saliin päätettiin rakentaa museon perusnäyttely, keskimmäiseen ja ylimmäiseen kerrokseen vaihtuvat näyttelyt. Ensimmäisen kerrokseen rakennettiin myös kirjahyllyjä väliseininä käyttäen toimisto- ja työtiloja sekä kokous- ja sosiaalitilat. Alimmainen kerros varattiin kokoelmille ja amanuenssin työhuoneelle. Museonjohtajan työhuone sijaitsi ylimmässä kerroksessa.

Entinen kaupungin kirjasto korjattiin museokäyttöön sopivaksi vuosina 1981 -1982. Kuvassa maalari maalaa arkistohuoneen ikkunalautaa. Kuva: Suomen käsityön museo / Maija-Liisa Hirvi.

7. Innostunutta museoväkeä

Museonjohtaja Maija-Liisa Hirvi työhuoneessaan vuonna 1982. Kuva: Suomen käsityön museo / Martti Laaksovirta.

Neljä ensimmäistä työntekijää valittiin loppukesästä ja alkusyksystä 1982: museonjohtaja ja kaksi amanuenssia sekä siivooja. Museonjohtajan ja ensimmäisen amanuenssin valintakriteereinä oli museoalan kokemus, toisen amanuenssin kohdalla kotiteollisuusalan tuntemus. Myös osalla myöhemmin valitusta henkilökunnasta oli vankka alan tuntemus, mitä museon neuvottelukunta jatkuvasti korosti ja mikä olikin välttämätöntä yhteistyössä mm. alan oppilaitosten ja järjestöjen kanssa. Vuonna 1985 työntekijöitä oli jo yhdeksän: entisten lisäksi toimistosihteeri, vahtimestari ja lipunmyyjä, kolmas amanuenssi sekä tekstiilialan konservaattori. Apuna olivat myös monet yliopistosta ja Petäjäveden kotiteollisuuskoulusta tulleet harjoittelijat.

Tavoitteena oli avata museo vuoden 1983 kesäkuussa, koska tiedossa oli kotiteollisuusväen 70-vuotisjuhlat. Onnistuimme tavoitteessamme, vaikka työntekijöitä oli vähän ja aikaa noin yhdeksän kuukautta. Siinä ajassa loimme museon sisäisen toimintakulttuurin, hankimme kalusteita ja toimistotarvikkeita, teimme ensimmäisen perusnäyttelyn tutkimustyön ja rakensimme näyttelyn sekä laadimme ensimmäisen julkaisun. Työpäivät olivat todella pitkiä, mutta kukaan ei valittanut, vaan kaikki olivat innostuneita. Käytettävissä olleet määrärahat eivät olleet suuret, mutta pystyimme toimimaan niiden puitteissa hyvin.

Museon henkilökunnan kokous vuonna 1983. Vasemmalta: museoamanuenssi Ditte Stürmer-Hiltunen, tp. toimistovirkailija Tarja Heikkinen, museonjohtaja Maija-Liisa Hirvi, tp. museoamanuenssi Leena Korpola, siivoja Tuula Ojanen, tp. museo-apulainen Helena Hänninen ja museoamanuenssi Pirkko Tenkama. Kuva: Suomen käsityön museo / Martti Laaksovirta.

8. Läkkipaja, messinkikelloja ja kaislatöitä

Maanviljelijä Eljas Juutilainen on Juutilan valimossa aloittamassa kulkusen valamista. Kuva: Suomen käsityön museo / Martti Laaksovirta.

Museon ensimmäisiin tehtäviin kuului esinekeräyksen aloittaminen, sillä museon sulkemisen jälkeen vuonna 1926 esineitä ei kerätty. Kun museo avattiin uudelleen Jyväskylässä, esineistöä oli noin nelisen tuhatta, mutta jo kolme vuotta avaamisen jälkeen 7000.

Esinekeräyksestä laadittiin museon neuvottelukunnan ohjeiden mukaisesti suunnitelma, jossa keskityttiin 1930–1960 välisen ajanjakson esineistöön. Neuvottelukunta piti esinekeräystä museon tärkeimpänä tehtävänä ja siksi sitä käsiteltiin jokaisessa neuvottelukunnan kokouksessa.

Museon nykyisen henkilöstön mielestä ja nykykäsityksen mukaan esinekeräyksemme oli hataraa ja museo otti vastaan kaiken, mitä tarjottiin. Olimme kuitenkin kiitollisia kaikista lahjoituksista, koska ne lisäsivät tietoa museosta ja toivat kiinnostuneita kävijöitä. Arvostimme suuresti lahjoittajia.

Esineiden lisäksi keräsimme materiaaleja, malleja, työvälineitä ja valokuvia. Osa esineistöstä hankittiin perusnäyttelyitä ja osa teemanäyttelyitä varten. Amanuenssit tekivät keräys- ja tutkimusmatkoja eri puolille Suomea ja hankkivat esineistöä. Isompia esinekokonaisuuksia edustivat mm. Vähänkyrön läkkityöt ja Kruununpyyn kaislatyöt, Jutilan valimon kellot, Kotiteollisuuden keskusliiton mallikokoelma ja Helmi Vuorelma Oy:n tekstiilit. Saimme paljon lahjoituksia kotiteollisuusalan opettajilta, käsityöläisiltä ja harrastajilta, mutta ostimme myös uusia tuotteita. Suomen ensimmäisten museoiden joukossa aloitimme kokoelmien siirron tietokoneelle.

Kruunupyyläinen Berit Fors valmistaa kaislakassia. Kuva: Suomen käsityön museo / Erkki Hiltunen.

9. Laatua – Luovuutta – Lystiä

Suomen kotiteollisuusmuseon ensimmäinen perusnäyttely Laatua – Luovuutta – Lystiä. Kuva: Suomen käsityön museo / Studio Karl Lahti.

Ensimmäinen perusnäyttely ja siihen liittyvä julkaisu Laatua – Luovuutta - Lystiä jouduttiin tekemään nopeasti yhdeksässä kuukaudessa, joskus iltoja ja yötä myöden. Periaatteenamme oli esitellä kotiteollisuuden kehitystä omatarvekotiteollisuudesta 1980-luvun alan koulutuksen uudistukseen saakka. Osa esineistöstä oli museon omista kokoelmista, osa lainattiin muista museoista ja osa ostettiin. Esillä oli mm. Rauman ja Orimattilan pitsejä, Nakkilan keinutuoli, Kyyrölän keramiikkaa ja Etelä-Pohjanmaan villapaitoja.

Rakensimme perusnäyttelyn siten, että se alkoi alan uusimpien tuotteiden ja ajankohtaisten asioiden esittelystä ja vasta sen jälkeen edettiin kronologisesti. Tätä modernia museonäyttelyn periaatetta noudatimme myös seuraavan perusnäyttelyn rakentamisessa vuonna 1988.

Museoamanuenssit Leena Korpola, Pirkko Tenkama ja Ditte Stürmer-Hiltunen (oik.) neulovat Korsnäsin villapaitaa Suomen kotiteollisuusmuseon näyttelyhallissa. Kuva: Suomen käsityön museo / Martti Laaksovirta.

10. Konservointiyksikkö ja Parviaisen talo

Parviaisen talo. Kuva: Suomen käsityön museo / Eija Puskala.

Museon pihassa oli kaksi rakennusta, joista saatiin kipeästi tarvittuja lisätiloja. Pienempi oli ulkovarasto ja isompaan kunnostettiin konservointitilat kaupungin asiantuntijoiden ja museon konservaattorin yhteistyönä. Jyväskylään saatiin näin ensimmäisen kerran konservaattorin johtama tekstiilien konservointiyksikkö.

Vuonna 1987 saimme lisää tilaa museon viereisestä ns. Parviaisen talosta, joka oli vuonna 1908 valmistunut kauppaneuvos Hanna Parviaisen kaupunkikoti. Sinne sijoitettiin esineiden vastaanotto- ja luettelointitilat sekä käsikirjasto ja puusepänverstas. Lisäksi siellä oli kokoelmista vastaavan amanuenssin ja harjoittelijoiden työtiloja. Museon sosiaalitiloissa pidimme henkilökunnan tiistaipalaverit. Parviaisen talon tilat tuntuivat onnenpotkulta henkilökunnan, kokoelmien ja kirjaston kasvaessa. Tämän jälkeen museon toimitilat olivat yhteensä noin 700 neliötä.

Parviaisen talossa oli myös kaupungin käsityöläisille vuokraamia työtiloja. Sekin oli onneksi museolle, koska käsityöläisten kanssa tehtiin yhteistyötä mm. näyttelyiden ja torstaitapahtumien järjestämisessä. Ensimmäiset käsityöläiset olivat keraamikot Saila Blomqvist (nykyisin Avelin), Aija-Leena Lääperi ja Leila Sorvali-Laukkanen.

Piharakennuksessa sijaitsivat museolehtorin työhuone ja konservointitilat. Kuva: Suomen käsityön museo / Eija Puskala.

11. Lampaan villaa, saven tarinoita ja taontatöitä

Lammas on hyvä eläin – ei pure eikä potki -näyttely 15.5.- 15.9.1985. Kuva: Suomen käsityön museo / Hannu Aaltonen.

Kymmenen vuoden aikana museossa oli yhteensä noin 70 näyttelyä eli joka vuosi kuudesta kymmeneen vaihtuvaa näyttelyä perusnäyttelyn lisäksi. Museon itsensä vuosittain toteuttamat vaihtuvat näyttelyt olivat teemanäyttelyitä, joista tehtiin myös julkaisu. Tämä periaatteemme osoittautui oikeaksi, sillä näyttelymme herättivät kiinnostusta ympäri maata ja toivat uudenlaista yleisöä museoon. Niistä kirjoitettiin paljon ja monien näyttelyiden järjestämisessä museon sanottiin olevan aikaansa edellä. Tuoreutta näyttelyihin toivat nykypäivän tuotteet ja tyylikkyyttä sisustusarkkitehtien käyttö näyttelyiden rakentamisessa.

Erityisesti näyttely Lammas on hyvä eläin – ei pure eikä potki herätti suurta huomiota, koska siinä osoitettiin suomenlampaan villan monipuolinen käyttö. Pottipilkkumi-näyttelyssä kerrottiin suomalaisten saviesineiden valmistuksesta ja käytöstä. Rauta on taottava kuumana oli laajin Suomessa koskaan järjestetty taontanäyttely. Myös suomalaista pellavaa ja suomalaisia kiviä sekä ryijyjä esitellyistä näyttelyistä tuli yleisön suosikkeja.

Monista teemanäyttelyistä tehtiin pienempiä kiertonäyttelyitä. Mm. lampaanvillaa esittelevä näyttely kiersi Porissa, Kuopiossa, Savonlinnassa, Oulussa, Hämeenlinnassa, Vaasassa ja Pietarsaaressa.

Rauta on taottava kuumana -näyttely 15.5. -14.9.1986. Kuva: Suomen käsityön museo / Hannu Aaltonen.

12. Albanian aarteita ja mustan puun mestareita

Muistoja Meksikosta -näyttely 19.10.-20.11.1988. Kuva: Suomen käsityön museo / Helena Myllykoski.

Ensimmäisestä toimintavuodesta saakka tavoitteenamme oli järjestää ainakin yksi ulkomainen näyttely vuodessa. Onnistuimme siinä hyvin, koska kymmenen vuoden aikana neljäsosa vaihtuvista näyttelyistä oli ulkomaisia. Avajaisvuotta seuraavana vuonna niitä oli jo neljä: sveitsiläistä taidekäsityötä, puolalaista kansantaidetta, ruotsalaisia neuleita ja unkarilaisia taidenukkeja. Katsojat ihastuivat erityisesti puolalaisiin mustapohjaisiin lasimaalauksiin sekä naivistisiin uskonnollisiin ja talonpoikaisaiheisiin puuveistoksiin. Zakopanesta saapuneet kansantaiteilijat täydensivät työnäytöksillään näyttelyn antia. Osa puolalaisten töistä ja kaikki unkarilaisen Manual-ryhmän nuket myytiin heti.

Ulkomaiset näyttelyt hankittiin museoon eri tavoin. Sveitsin kotiteollisuusyhdistyksen kokoama näyttely oli museonjohtajan ja amanuenssin stipendimatkan tulos. Unkarilaisten nukkien, chileläisten tilkkutöiden, meksikolaisten käsitöiden ja Itä-Afrikan Makonde-heimon puuveistosten näyttelyt järjestettiin yksityisten henkilöiden aloitteesta ja yhteistyössä heidän kanssaan. Jotkut näyttelyt, kuten Albanian kansantaiteen aarteet ja Azerbaitsenin silkkimatot, olivat Designmuseosta tulleita kiertonäyttelyitä.

Kotiteollisuuden keskusliiton kautta tulleessa Euroopan kotiteollisuusliiton näyttelyssä kohtasivat Välimeren eksoottiset tuotteet ja pohjoismainen luonnon läheisyys. Esillä oli mm. Ravennan mosaiikkeja, Muranon lasilautasia, kreikkalaisia hedelmäastioita, norjalaisia villapaitoja ja suomalaisia poppanoita. Tämä harvinainen eurooppalaisen käsityötaidon näyttely oli Suomessa vain Jyväskylässä.

Puusta veistettyjä lehmiä Sveitsiläistä taidekäsityötä –näyttelyssä 23.3.- 1.5.1984. Kuva: Suomen käsityön museo / Erkki Hiltunen.

13. Täkänöitä Pohjanmaalta ja veneiden pienoismalleja Turun saaristosta

Johannes Ivakon pienoismalleja näyttelyssä Mies ja puukko syksyllä 1985. Kuva: Suomen käsityön museo / Ditte Stürer-Hiltunen.

Vaihtuviin näyttelyihin kuului myös Suomen eri alueiden käsi- ja taideteollisuusyhdistysten ja oppilaitosten sekä alan järjestöjen ja yritysten näyttelyitä.

Esimerkiksi näyttely Rasat ja Roirit edusti Etelä-Pohjanmaan kotiteollisuusyhdistystä. Täysin purjein -näyttelyn järjestäjät Turunmaan kotiteollisuusyhdistys ja Åbolandshemslöjdsförening toivat tuulahduksen Turun saaristosta: esillä oli mm. kirjoneuleita, saaristolaisaiheisia kelloja sekä veneiden ja laivojen pienoismalleja. Kaunista ja käytännöllistä, kirjoitti museota jatkuvasti seurannut käsi- ja taideteollisuudesta kiinnostunut legendaarinen kulttuuritoimituksen päällikkö Anja Penttinen sanomalehti Keskisuomalaisessa 1986. Kuopion käsi- ja taideteollisuusoppilaitos esitteli opiskelijoiden tekemää teatteripuvustusta ja Fredrika Wetterhoffin kotiteollisuusopettajaopisto tietokoneella tehtyjä neule- ja kangasmalleja.

Kotiteollisuusalan järjestöjä edustivat Suomen kotiteollisuusliiton, Kätsän, Taikon ja Ornamon näyttelyt, yritysten näyttelyitä mm. Vuorelma Oy:n ja Kotivilla Oy:n näyttelyt. Yksityisten käsityöläisten näyttelyistä mainittakoon Markku Kososen ja Ritva Puotilan kaunis yhteisnäyttely Puusta ja paperista sekä keskisuomalaisen Riitta Hytönen-Pasasen mielenkiintoinen kuvakudosnäyttely. Salmilaisen evakon Johannes Ivakon Mies ja Puukko näyttelyssä oli pienoisveistoksia maalaiselämästä. Samantapainen entisajan elämän esittely on jatkunut vielä nykyisinkin yleisön rakastamissa museon jouluikkunoissa nukketaiteilijoiden toteuttamana.

Riitta Hytönen-Pasasen kuvakudoksia Suomen kotiteollisuusmuseon näyttelyssä marraskuussa 1983. Kuva: Suomen käsityön museo / Hannu Aaltonen.

14. Käsityö kunniaan

Lauri Mäkisen vuonna 1912 Venäjältä tuomia tataarilaisia esineitä Käsityö kunniaan – nostalgiaa ja nykyaikaa –näyttelyssä syksyllä1998. Kuva: Suomen käsityön museo / Simo Peteri.

Museon omiin näyttelyihin liittyi alusta saakka tutkimus- ja julkaisutoiminta niin, että vuodessa saatoimme tehdä useampiakin tutkimuksia ja näyttelyjulkaisuja. Kymmenessä vuodessa erilaisia julkaisuja kertyi noin parikymmentä. Ne herättivät paljon huomiota, ja mm. Jukka Komppa kirjoitti sanomalehti Keskisuomalaisessa 1 2.1987 seuraavasti: ”Laiskotteluun ei sorruta Jyväskylän ainoassa valtakunnallisessa museossa, Suomen kotiteollisuusmuseossa. Paitsi että Seminaarinkadun vanhassa viljamakasiinissa tehdään hyviä näyttelyitä, niin siellä myös tehdään jatkuvasti alan tutkimustyötä ja sen pohjalta mallikkaita julkaisuja. Julkaisutoiminta on yllättävän vilkasta, kun ottaa huomioon, että museo siirrettiin Jyväskylään vajaat neljä vuotta sitten… Kotiteollisuusmuseo osaa yhdistää tiedottavuuden ja luettavuuden”.

Julkaisutoimintaan voi katsoa kuuluvan myös vanhoja käsityötapoja esittelevät videosarjat, joissa esiteltiin Kruunupyyn kaislatyötä ja Korsnäsin villapaitoja ja joita museon asiantuntijat olivat yhteistyökumppaneiden kanssa tekemässä.

Museon julkaisemassa Seija Heinäsen vuonna 1998 toimittamassa erinomaisessa julkaisussa Käsityö kunniaan – Nostalgiaa ja nykyaikaa on museon nykytyöntekijöiden kirjoituksia käsityöstä ja Suomen käsityön museosta. Julkaisussa, joka liittyi samannimiseen näyttelyyn, on tarkasti selvitetty museon perustaminen ja alkuvaiheet sekä kokoelmat ja muu toiminta.

Käsityö kunniaan – nostalgiaa ja nykyaikaa –julkaisu.

15. Nokipoikia ja pikisirkkoja, luentoja ja keskusteluja

Joel Nokelainen vuolee puulintua Suomen kotiteollisuusmuseon torstaitapahtumassa 15.3.1984. Kuva Juha-Pekka Nieminen.

Kotiteollisuuden työtapojen esittelyä sekä luentoja varten keksimme ns. torstaitapahtumat, joista tuli kovin suosittuja. Monet torstai-iltojen työnäytöksistä, joita pitivät taitavat ja tunnetut käsityöläiset eri puolilta Suomea, liittyivät museon näyttelyihin. Aiheita olivat esimerkiksi korukivet, messinkellot, juuren punonta, nahkalaukut, jurvalainen koristeveisto sekä turkinvyöt ja batiikin värjäys. Esiintymässä olivat mm. puulelujen tekijä Markku Asunta, Karjalan käkösen veistäjä Joel Nokelainen, puukkomestari Kustaa Lammi, saamelainen käsityöläinen Petteri Laiti, himmelintekijä Laimi Mäki ja pajukorin tekijä Raakel Jaakonmäki. Vielä vuosien jälkeen olen tavannut henkilöitä, jotka ovat kertoneet hankkineensa taitavasti tehtyjä tuotteita työnäytöksistä. Luennoitsijoista keräsi eniten yleisöä nykyinen toimittaja-kirjailija Kaj Kalin mielenkiintoisilla esityksillään.

Markku Asunta esittelee vanhoja suomalaisia puuleluja Suomen kotiteollisuusmuseon torstaitapahtumassa Nokipoikia ja pikisirkkoja 17.11.1983. Kuvassa hänellä on kädessä nappilelu. Kuva: Suomen käsityön museo / Hannu Aaltonen.

16. Tunnelmallinen joulutori

Käsityöläiset, taideteollisuusalan yrittäjät Kätsä, käsityöläisryhmä Näpit ja Petäjäveden kotiteollisuuskoulun oppilaat myivät tuotteitaan Käsityöläisten joulutorilla 1985. Kuva: Suomen käsityön museo / Seija Heinänen.

Viikonlopun mittainen tunnelmallinen joulutori kuului museon odotetuimpiin yleisötapahtumiin, ja moni kävijä kertoikin hankkivansa joululahjansa museon joulutorilta. Usein lauantaisin ennen museon avaamisaikaa oven takana saattoi olla kymmenien metrien mittainen jono odottamassa sisäänpääsyä. Rakensimme yhdessä perusnäyttelyhalliin valkokattoisia torikojuja, joita reunustivat havuköynnökset, ja toimimme aluksi itse myyjinä. Myytävänä oli tarkkaan valittuja käsityöläisten tuotteita eri puolilta Suomea. Ensimmäisten joulutorien suosituimpiin tuotteisiin kuuluivat afrikkalaiset, erityisesti tansanialaiset, käsityöt, joita museon oli onnistunut hankkimaan ja joita ei ollut ennen ollut saatavissa Jyväskylässä. Joulutorin idea tarttui mukaani käydessäni Tukholman vanhankaupungin joulutorilla vuonna 1984. Tuntuu hienolta, että museo on säilyttänyt joulutoriperinteen tähän päivään saakka.

17. Valtakunnalliseksi erikoismuseoksi vuonna 1992

Museon ensimmäinen vuosikymmen osoitti, että museon uudelleen avaaminen oli oikea päätös.

Suomen kansallispukukeskuksesta tuli museon uusi osasto vuonna 1992, keskuksen tilat sijaitsivat Gummeruksenkadulla. Kuva: Suomen käsityön museo / Eija Puskala.

Museo oli toiminnallaan ansainnut paikkansa käsi- ja taideteollisuuden tallentajana, tutkijana ja esittelijänä. Tietopalvelu ja neuvontatyö sekä yhteistyö alan koulujen ja käsityöläisten kanssa oli saatu hyvin toimimaan. Yleisö ja lehdistö olivat jatkuvasti kiinnostuneita museosta. Vuonna 1992 Suomen kansallispukukeskuksesta tuli museon uusi osasto ja samana vuonna Suomen käsityön museo nimitettiin ensimmäisten joukossa valtakunnalliseksi erikoismuseoksi.

Museon nykyinen sijainti Jyväskylän vilkkaan kävelykadun varrella Taito Aivian vieressä on kävijöiden kannalta erinomainen. Museo ja Aivia muodostavat yhdessä ainutlaatuisen käsityön kohtaamispaikan.

Suomen käsityön museon sijainti vilkkaan kävelykadun varrella Taito Aivian vieressä on kävijöiden kannalta hyvä. Kuva: Suomen käsityön museo / Pekko Seppälä.