Taiteilijat









Simo Hannula (1932–)
Taidegraafikko, kuvataiteilija, taidemaalari
Teos 1
Teos 2

”Mielikuvituksensa sokkeloista, ympäröivistä luonnontapahtumista, kaikesta siitä mitä näkee ja kuulee ympärillään hän etsii aiheelleen nimeä - - - hän etsii idealle ja nimelle yhteistä hahmoa summittaisena lyijykynä- tai tussipiirroksena. Kun idea on kypsynyt, alkaa työn perushahmottaminen. Tämä merkitsee Hannulalle tärkeätä harkitsevaa vaihetta, sillä teoksen rakenteen on oltava luja ja hallittu. Vasta lopullisen työn kuluessa alkaa perusrakenteen ympärille kertyä pienten hahmojen ja yksityiskohtien runsautta. Työn kuluessa taiteilija suorastaan tekee löytöretkiä pienten yksityiskohtien maailmaan. Yhteen kuvaan sisältyy vaikka kuinka monta pientä kuvaa.”

Taidokkaista ja herkistä viivasyövytyksistään tunnettu Simo Hannula nousi taideyleisön tietoisuuteen 1960-luvun alussa. Siitä saakka hän osallistui lukuisiin näyttelyihin sekä koti- että ulkomailla ja hänen teoksiaan on hankittu useiden museoiden kokoelmiin. Pro Finlandialla hänet palkittiin vuonna 1969 ja vuodesta 1993 saakka hän on nauttinut valtion taiteilijaeläkettä.

Simo Pertti Hannula syntyi maaliskuussa 1932 Konginkankaalla. Hänen vanhempansa Iivari ja Irene saivat elantonsa maanviljelyksestä. Perheessä oli neljä poikaa, kuopus Simon syntyessä perheen isän oli viidenkymmenen. Jo kansakoulussa Simo kunnostautui piirustuksessa; muutoin keskinkertaisessa todistuksessa komeili piirustuksen kohdalla täysi kymppi ja päästötodistukseenkin kirjattiin erikoismaininta: ”S.H. on osoittanut suurta taitoa piirustuksessa ja on käsitellyt tehtäviä aivan erikoisella lahjakkuudella.”

Kaukana eteläisen Suomen taideopetuksen keskuksista Simo aloitti taideopintonsa ABC-piirustuskoulun kirjekurssilla neljäntoista vanhana. Kurssin alaikäraja ylittyi niukin naukin. Pojista vanhin oli jo talon isäntänä, eikä aina katsonut suopein silmin pikkuveljen livistämistä talon töistä omille teilleen vesivärit ja paperipinkka kourassa. ”Eipä silti”, taiteilija on myöhemmin muistellut, ”hevosen kanssa pellolla rehkiessäni olivat ajatukset myös kaikessa muussa missä piti. Tiirailin ympäristöäni ja ajattelin, että tuosta, tuosta, saisi kivan kuvan. Lisäksi piti alituiseen vahdata, josko jo viilettäisi keltainen postiauto metsän laitaa, toisi opettajan korjaamat ja kommentoimat työnäytteet takaisin.” Vuonna 1950 Simo Hannula aloitti vuoden kestäneet opinnot Turun Taideyhdistyksen piirustuskoulussa ja sen jälkeen hän opiskeli neljän vuoden ajan Suomen Taideakatemian koulussa Sam Vannin ja Erkki Koposen johdolla.

Hannula solmi avioliiton oman kylän tytön, sairaanhoitaja Eeva Vilkin kanssa. Pariskunnalle syntyi kaksi lasta: Eeva-Maria (1957) ja Simo-Pekka (1961). Lomia vietettiin usein synnyinseuduilla Konginkankaalla, mutta syksyllä töiden alkaessa kutsui Helsinki. Kerrostalohuoneistoon oli kyhätty soppi grafiikantekoa varten; työpöytätaso ja pyörillä kulkeva apupöytä auttoivat alkuun, mutta ”vielä minulta puuttui metalligraafikon välttämätön työkalu: prässi.”, taiteilija tuumi. Olohuone näytti pian verstaalta ja pariskunta päätti vaihtaa mahdollisimman pian asunnon käytännöllisempään. Jonkin ajan kuluttua he pääsivätkin muuttamaan tilavampaan asuntoon, jossa oli aiemmin asunut ja työskennellyt kuvanveistäjä Gunnar Elfren. Asuinkäyttöön jäävät tilat olivat sangen pienet, mutta ateljee oli avara.

Vuoden 1961 näyttely Strindbergin taidesalongissa merkitsi Hannulalle suurta läpimurtoa. Avajaisissa oli runsaasti yleisöä ja Ateneumin taidemuseo varasi useita teoksia kokoelmiinsa. E.J. Vehmas kirjoitti Uudessa Suomessa taiteilijan toimineen graafikkona jo vuosia, mutta uusia lehtiä oli syntynyt vain harvakseltaan. ”Nyt hän on siirtynyt surrealismiin ja omaksunut samalla nykyhetken uuden ilmaisutyylin, mistä on seurannut luovien voimien kypsyminen ja rikastuminen.” Näyttelyn koko aineisto, 46 grafiikan lehteä oli kuluneen vuoden satoa ja laadultaan tasaista. ”Rinnan mielikuvituksen ja tunteen vapautumisen kanssa on tapahtunut keinojen hioutuminen ja hienontuminen. Yhdistämällä monin tavoin etsaukseen akvatintaa ja pehmeäpohjaa on taiteilija saavuttanut rikkaita sävy- ja valovaikutuksia.”

Seuraavana vuonna hän sai jo kokovuotista apurahaa ja menestys jatkui: lehdissä annettiin kiittäviä arvioita näyttelyistä ja vuonna 1964 Hannula valittiin Suomen edustajaksi Venetsian biennaaliin yhdessä Ina Collianderin, Pentti Kaskipuron ja Laila Pullisen kanssa. ”Päinvastoin kuin useimmat nykyhetken taiteilijat, jotka pyrkivät pelkistämään ja abstrahoimaan, näyttää Hannula personifioineen kaiken luonnon ympärillään”, Seppo Niinivaara kirjoitti Taide-lehdessä biennaalin jälkeen, ”Hannulan teosten fantasiamaiset kuhisevatkin kaikenlaista pientä elämää. Maan pinta on täynnä vähäisiä graafisia koukeroita ja kiemuroita, jotka katsojan mielikuvituksessa saavat fantastisten elollisten olentojen piirteitä”

Vuosikymmenen puolivälissä perhe muutti isompaan omakotitaloon ja taiteilijan uudessa ateljeessa syntyi ensimmäisenä teoksena Suisto, joka palkittiin ensimmäisellä palkinnolla Suomen Taidegraafikkojen kilpailussa.
 Hannula 2008, 91.  Taiteilija oli löytänyt oman tyylinsä ja oman linjansa. Abstraktia taidetta hän ei ymmärtänyt. ”Se on niin selkeätä, että taiteilija voi kätkeytyä sen taakse. Ei tarvitse panna itseään peliin” hän pohti, ”Se on helppoa, siistiä ja sovinnaista. Kuvissa pitää olla elämää ja luontoa.”

Taiteilija on myöhemmin muistellut tasapainoilleensa koko 1960- ja 70-luvun taiteellisen uransa ja epävakaan perhe-elämän välillä. Vaimon sairastuminen skitsofreniaan johti lopulta vuosien taistelun jälkeen avioliiton kariutumiseen. Hannula solmi uuden liiton kirjastonhoitaja Kristiina Sieversin kanssa 1980-luvun alussa ja muutti pienelle tilalle Sammattiin.

Myöhemmässä vaiheessa taiteilijan teoksiin ilmestyi kannanottoja yhteiskunnallisia epäkohtia vastaan, pikkuhiljaa myös ihmishahmoja ja erilaisia esineitä. Teoksiin on ikuistettu lapsuuskodin pihapiiriä, kasvihuoneiden kaktusperheitä, saaristolaisväkeä valoisan elämänmyönteisesti ja humoristisesti. Uran alkuaikojen, unesta ja mielikuvamaailmasta kummunneet kuvat saivat hiljalleen väistyä maanläheisempien töiden tieltä.

Taidegraafikon uransa ohella Simo Hannula on toiminut grafiikan opettajana erilaisilla kursseilla. Hän teki myös lukuisia opintomatkoja ulkomaille, muiden muassa Ruotsiin ja Norjaan 1954, Bulgariaan 1987 ja 1989, Pariisiin 1992, Roomaan 1995 ja Lontooseen 1996. Kaiken aikaa hänen teoksiaan on myös ollut esillä useissa näyttelyissä sekä koti- että ulkomailla ja hänen teoksiaan on monien museoiden kokoelmissa sekä koti- että ulkomailla. Suomen taidegraafikot ry:n kokoelmassa häneltä on 47 teosta, joista valtaosa on viivasyövytyksiä. Teoksista varhaisimmat ovat Kaupunkikuva (1954) sekä Linnanmäen huvipuisto ja Ratapihaa seuraavalta vuodelta. Uusimmat grafiikan lehdet ovat Karuselli ja Huvipuisto (1975), Kaupunkikaiverrus (1966) ja Hetki hetkeltä (1978). Suurin osa kokoelmassa olevista teoksista on Hannulan läpimurtokaudelta 1960-luvulta. 




Lähteet:

Hannula Simo
(Toim. Heli Hulmi)
Syövytetyt viivat, elämäni
Helsinki 2008.

Hellsten, Sari
Ilkamoivat kuvat
H.S.3.5.1986.

Kuvataiteilijamatrikkeli
http://www.kuvataiteilijamatrikkeli.fi/henkilotiedot.asp?id=306

Ukkola, Soili
Simo Hannulan kuvat kulkevat unen rajamailta ihmiseloon
Anna 11/1982.

Jyväskylän taidemuseon Holvi - Kauppakatu 23 - 40101 Jyväskylä - puh. (014) 266 4391 - taidemuseo[at]jkl.fi