Pentti Lumikangas (1926–2005)
Taidegraafikko, piirtäjä, professori
Teos
Pentti
Lumikangas tunnetaan ensisijaisesti kuivaneulan ja akvatintan
taitajana. Hänen grafiikkansa esittää useimmiten unenomaisia näkymiä
tyhjistä ja hiljaisista rakennuksista ja rakennelmista, joiden
ympärillä leijuu intensiivinen ajattomuuden tuntu. Pitkän uransa aikana
hän kehitti omalaatuisen kuvamaailman, jossa rakennusten häkkimäiset
rungot luovat tunnelman autioituneesta, mutta kuitenkin lämpimästä ja
läheisestä maailmasta. Hänelle oli tärkeää, ettei taideteokseen
sisältyvää lumousta – vaikeasti määriteltävää kiehtovaa tunnetilaa –
selitetä liikaa. Silloin lumous olisi vaarassa haihtua.
Pentti
Ilmari Lumikangas syntyi marraskuussa 1926 Kylmäkoskella. Hänen äitinsä
oli Fanny (o.s. Malin) ja isänsä kirvesmies Lauri Lumikangas. Poika sai
usein seurata isäänsä rakennustyömaille. Jo tuolloin häntä kiehtoivat
puolivalmiit rakennusrungot, jotka jo kantoivat rakennetta mutta joiden
lomitse aurinko paistoi. Samanlaisen häkkitunnelman hän koki vanhoissa
ladoissa, joissa lautaseinien raoista tulviva valo muodosti oman
viivasarjansa.
19-vuotiaana nuori
taiteilijanalku muutti Helsinkiin ja aloitti taideopintonsa
Taideteollisuuskeskuskoulussa mainospiirtäjien linjalla.
Opintojensa
päätyttyä Lumikangas työskenteli kymmenisen vuotta Elannossa
suunnitellen käyttögrafiikkaa, pakkauksia ja somistuksia. Noihin
aikoihin siellä työskenteli myös Pentti Kaskipuro, josta tuli hänen
työtoverinsa ja ystävänsä. Lumikangas hankki pienen prässin ja alkoi
iltaisin tehdä grafiikan lehtiä, jotka jo enteilivät hänen myöhempää
kehitystään. Aiheet löytyivät etupäässä ulkomaan matkoilta.
Kaksikko
kannusti toisiaan eteenpäin grafiikan saralla. 1950-luvun puolivälissä
Lumikangas ja Kaskipuro alkoivat herättää huomiota pääkaupungin
näyttelyissä. Molemmat suosivat kuivaneulaa ja akvatintaa,
mustavalkoista metalligrafiikkaa. Molempien tie myös kulki
samantapaisia polkuja alkuvaiheiden todellisuuspohjaisuudesta kohti
ajattomampaa ja myös surrealistisia vivahteita omaavaa ilmaisua.
Vuosikymmenen
vaihteessa Lumikangas solmi avioliiton Tuula Sirénin kanssa ja
perheeseen syntyi seuraavina vuosina kolme lasta: Maria (1962), Matti
(1964) ja Lea (1967). 1960-luku merkitsi perheen perustamisen lisäksi
Lumikankaalle myös klassisen näkemyksen selkiytymistä, varsinaista
kypsymistä taiteilijana. Erik Kruskopf kirjoitti Taide-lehdessä 2/1966
Lumikankaan tarjoavan grafiikan lehdillään lähes unenomaista
levollisuutta. ”Näennäinen rauha kätkee taakseen jännityksiä ja
menneitä tapahtumia, joiden vaikutuksen tuntee, jos seisahtuu
kuuntelemaan – kuten rannan kotilon huomaa mahduttavan sisälleen meren
koko kohinan, kun vain painaa sen korvaansa vasten ja kuuntelee”.
Taiteilijan
ensimmäinen yksityisnäyttely pidettiin Salon Strindbergillä 1969 ja se
sisälsi töitä myös taiteilijan uran alkuvaiheilta. Toinen
yksityisnäyttely Galerie Artekissa 1970 varmisti lopullisesti hänen
asemansa maamme eturivin graafikkona.
Kaksi vuotta myöhemmin hän osallistui Venetsian biennaaliin ja vuonna
1977 hänet valittiin Vuoden taiteilijaksi. Sen jälkeen hänen töitään
löytyi yhtä lailla Eremitaasista kuin Lontoon Victoria and Albert
Museumista.
Luova
työskentely oli Lumikankaalle aina pitkällinen prosessi, jonka aikana
idea hiljalleen hahmottui, muuntui ja pelkistyi, irtosi luonnon
todellisuudesta.
”Lähtökohta on aina
realistinen”, taiteilija kertoi lehtihaastattelussa, ”Työ saa alkunsa
pienistä luonnoksista. Ne voivat olla nopeita muistisommitelmia,
väläyksiä.” Ja aina vedostusvaiheessa tulee jotakin ikään kuin
lahjaksi, oman työn päälle…
”Sitä ikään kuin rakentaa kuvan. Ensin miettii
aikansa, hahmottele, panee syrjään muutamaksi päiväksi, ottaa taas
esiin. Loppu käy sitten aika nopeasti ja silloin oltava oma rauha. –
Silloin se vasta syntyy, lopullinen tunnelma.”
Pitkän
uransa aikana Lumikangas kehitti omaa kuvamaailmaansa poikkeuksellisen
johdonmukaisesti. Hänen grafiikallaan oli kaksi kiinnekohtaa:
italialaisessa maisemassa lepäävät antiikin muistomerkit ja toisaalta
Helsingin kaupunginpuutarhan kasvihuone. Näiden kiintopisteiden väliin
mahtuu suurin osa Lumikankaan tuotannosta, jossa hän erittäin herkällä
viivankäytöllä toi esille rakennelmien muodostamat miljööt ja niiden
tunnearvot.
Lumikankaan tuotanto
ei varsinaisesti jakaudu erillisiin tyylivaiheisiin, vaan hänen alun
perin omaksumiensa ilmaisukeinojen käyttö on vain kypsynyt ja
kehittynyt. Lumikangas irrottaa aiheensa todellisuudesta ja siirtää sen
uuteen, puhtaaseen ilmapiiriin. Pysähtynyt, mystinen hiljaisuus täyttää
hänen temppelinsä, torninsa ja maisemansa. Vain harvoin teoksissa
esiintyy ihminen, pienenä sommittelun osana, korostamassa
monumentaalisen arkkitehtuurin mittasuhteita.
Hän vertaa Lumikankaan ihmishahmoja
Giovanni Battista Piranesin hahmoihin. ”Nimen annan töilleni ihan
viimeiseksi ja mahdollisimman lyhyen. Niin kuin Portaat tai Muuri tai
Portti. Haluan, että siinä jää toiselle vapaus tulkita työ omien
ajatustensa ja mielikuviensa, muistojensa ja elämystensä mukaan.”
Lähteet:
Kruskopf, Erik
Pentti Lumikangas. Artikkeli julkaistu 2005.
www.kansallisbiografia.fi
R.L.
Pentti Lumikangas, vuoden taiteilija.
Länsiväylä 25.8.1977.
Routio, A.I:
Matka Lumikankaan grafiikkaan. Oudosti kiehtova ajatus: maailma ihmisten jälkeen
H.S. 28.8.1977.
Tanttu, Juha
Lumikangas avaa ovet.
H.S. 7.8.1977.
T.H.
”Kun tila ja aika hitsautuvat yhdeksi ulottuvuudeksi”.
Seurakuntasanomat 10.3.1982.
Vuorikoski, Timo
Pentti Lumikangas
Sara Hildénin taidemuseo 1991.
