Pekka Halonen (1865–1933)
Taidemaalari, taidegraafikko
Teos
Talonpoikaistaustaiseen
Pekka Haloseen ja hänen taiteeseensa on yksimielisesti liitetty
suomalaisuus hänen syntyperänsä sekä Suomen kansasta ja luonnosta
ammennettujen aiheiden tähden. Halonen oli myös jo varhain mukana
Nuoren Suomen toiminnassa, ja häntä kiehtoivat aito ja alkuperäinen
suomalainen talonpoikaistyö sekä ennen kaikkea suomalainen maisema.
Venäjän tsaarinvallan sortotoimenpiteet vahvistivat Halosen käsitystä
Suomen kansan tulevaisuudesta ”Jumalan valittuna kansana”. Hänen
taiteelliseen tuotantoonsa vaikuttivat kuitenkin myös ulkomaiset
taideopinnot ja opintomatkat; hän opiskeli moneen otteeseen Pariisin
kuuluissa taidekouluissa sekä Paul Gauguinin oppilaana. Taiteilija itse
ei mielellään pohdiskellut taiteensa teoreettisia lähtökohtia, vaan
keskittyi tekemiseen. ”Luonto on tauluni luuranko, mutta tunnelma sen
sisältö ja pääasia”, hän kommentoi viimeiseksi jäänyttä näyttelyään.
”Tuleeko tunnelma ulkoapäin vai itsestäni, sitä en niin tarkoin tiedä”.
Pekka
Halonen syntyi syyskuussa 1865 lapinlahtelaisen maanviljelijän
perheeseen. Hänen vanhempansa olivat Olli ja Wilhelmiina (o.s.
Uotinen). Yhdeksän sisaruksen katraasta Pekka oli kolmanneksi vanhin.
Sitkeä työnteko leimasi talonpoikaisperheen arkea ja tuli siten
Haloselle tutuksi jo lapsena.
Myös pohjoissavolainen maisema
muokkasi jo varhaisessa vaiheessa taiteilijan luontosuhdetta.
”Kirkkaalla ilmalla näkyi tavattoman laajalle: seitsemän kirkkoa ja
lukemattomia sinisiä vaaroja, taivaanrannalla pehmeän sinisiksi,
satumaisiksi muuttuvia, saattoi silmä tavoittaa”, on taiteilija
myöhemmin kuvannut Lapinlahden lapsuudenmaisemaansa. ”Aina välistä
pilkistivät tuhansien järvien maan kimmeltävät siniselät. Vaaran alla
juoksi joki ja siitä kohosi eteen samanlainen vaara, jonka rinne oli
kirjava kuin Luojan paletti.”
Halosen
lapsuudenperheessä ilmeni monipuolista taiteellista lahjakkuutta. Pekan
veli Antti opiskeli maalausta, ja toinen veli Heikki oli viulisti.
Perheen isä Olli Halonen piirteli ja teki kirkkoihin ja hautausmaille
koristemaalauksia. Äiti Wilhelmiina eli Miina soitti nuorena viulua ja
myöhemmin virsikannelta. Kanteleen soiton Pekka oppi äidiltään, joka
tiettävästi harrasti myös maalausta. Olikin luontevaa, että myös Pekka
piirteli ja kokeili öljyvärejä jo pikkupoikana. Suvun jäsenistä
tunnetuimpia taiteilijoita Pekan lisäksi ovat hänen serkkunsa,
kuvanveistäjä Emil Halonen ja valaja-kuvanveistäjä Arttu Halonen.
Syksyllä
1885 Pekka aloitti opinnot Jyväskylän seminaarissa, mutta jätti
opiskelunsa kesken lukukauden muuttaakseen Helsinkiin ja aloittaakseen
taideopinnot Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa. Opintojen
alkuvaihe ei ollut helppo: uudessa ruotsinkielisessä
opiskeluympäristössä nuorukainen oli paitsi rahaton, myös
kielitaidoton. Hän pystyi kuitenkin elättämään itsensä tekemällä
koristemaalausta ja puupiirroksia opintojensa ohessa.
Piirustuskoulun
opintojen päätyttyä vuonna 1890 nuori taiteilija lähti stipendin
kannustamana Pariisiin opiskellakseen kuulussa taidekoulussa Académie
Julianissa. Seuraavana keväänä hän palasi Suomeen ja maalasi
Niittomiehet, joka viiden muun teoksen ohella asetettiin esille Halosen
ensimmäiseen, kiittävän palautteen saaneeseen näyttelyyn. Suomessa
vietetyn kesän jälkeen opinnot Pariisissa jatkuivat vielä toisen
talvikauden.
Seuraavana vuonna
Haloselle myönnettiin 3000 markan valtionstipendi. Hän palasi yhdessä
Väinö Blomstedtin kanssa Pariisiin jatkaakseen opintojaan. Opinahjona
oli tällä kertaa Académie Colarossi, mutta tutustuttuaan vastikään
Tahitilta palanneeseen Paul Gauguiniin he siirtyivät opiskelemaan tämän
perustamaan yksityisen akatemiaan, Académie Vitiin. Opiskelu Gauguinin
johdolla kesti seuraavaan kesään, minkä jälkeen miehet palasivat taas
Suomeen.
Pekka Halosen
taiteilijakuvaan on aina yksimielisesti liitetty suomalaisuus.
Tällainen mielikuva perustuu Halosen talonpoikaiseen syntyperään ja
lähes yksinomaan Suomen kansasta ja luonnosta ammennettuihin aiheisiin.
Halosen suomalaisuus on yhdistetty milloin realismiin, milloin
idealismiin, mutta aina rehellisyyteen, aitouteen ja myönteiseen
yksinkertaisuuteen. Myös hänen lausuntonsa Suomen ja suomalaisuuden
puolesta ovat olleet voimakkaita.
Taiteilijana hän ei kuitenkaan mielellään antautunut turhalle
teoretisoinnille, vaan halusi työskentelynsä kautta tavoittaa kaiken
olennaisen.
Halosen
tuotantoon vaikuttivat myös hänen ulkomailla omaksumansa ajankohtaiset
suuntaukset. Taiteilija kiinnostui niin luonnonaiheita ja runollisia
talonpoikaisnäkymiä maalanneen Jean-François Millet’n tuotannosta kuin
realistisia aiheita kuvanneesta Jules Bastien-Lepagestakin. Opiskelu
Paul Gauguinin yksityisakatemiassa sekä Pierre Puvis de Chavannes’n
viileä, monumentaalinen ja yksinkertaistava kuvakieli taas vaikuttivat
Halosen tuotantoon muovaten sitä idealistisempaan ja yksinkertaistavaan
suuntaan, kohti syntetismiä.
Jälki-impressionistiseen syntetismiin liittyvällä 1800-luvun
loppupuolen japanismilla oli myös erityinen vaikutus Halosen
taiteelliseen kehitykseen. Japanismi näkyy hänen tuotannossaan korkeana
ja kapeana taulunmuotona. Myös Halosen hienossa viivarytmiikassa ja
epäsymmetristen sommitelmien rakentelussa on japanilaisen taiteen
oppeja.
Uransa
alkuaikoina Halonen keskittyi ennen kaikkea henkilökuviin ja
monumentaaliseen kansankuvaukseen. Juuri ennen vuosisadan vaihdetta hän
myös maalasi paljon alttaritauluja tilaustöinä. Maisemakuvat ja
asetelmat tulivat taitelijan tuotannossa ajankohtaisiksi 1910-luvulla,
jonka kuluessa Halosen teoksiin ilmestyi yhä selvempää luonnontunnetta
ja herkkää lyyrisyyttä; taiteilijan katse kääntyi sisäänpäin, henkiseen
todellisuuteen. Kevättalvi ja kevät olivat Haloselle erityisen
mieluisia vuodenaikoja kuvattavaksi, sillä hän oli viehättynyt
talvisten metsien ”äärettömästä ornamentiikasta”. Kesän mittaan
maisemat rehevöityivät taiteilijan mielestä liian runsaiksi.
Pekka
Halosen työskentelytapa oli hyvin luonnonläheinen, sillä hän maalasi
maisemakuvansa ulkona yleensä valmiiksi asti. Ani harvoin hän
viimeisteli työnsä muiden maisemamaalareiden tavoin ateljeessa. Halonen
ei piirtänyt pohjaluonnoksia, vaan aloitti useimmiten suoraan
siveltimellä, eikä korjauksen jälkiä liiemmälti jäänyt. Taiteilijan
tavoitteena ei ollut jäljitellä luontoa sellaisenaan, vaan pikemminkin
pyrkiä luonnon tarjoamilla aineksilla sommitteluun, jolla oli oma
sisäinen rakenne ja harmonia.
Pekka
Halonen avioitui Maija Mäkisen kanssa 2.1.1895. Vaimonsa Pekka oli
tavannut kolme vuotta aiemmin Sortavalaan suuntautuneella matkallaan.
Hän oli majoittunut seminaarilehtori Eero Mäkisen kotiin, tutustunut ja
rakastunut tämän tyttäreen. Kihloja oli vaihdettu jo saman vuoden
puolella. Maaliskuussa 1896 Halosen perheeseen syntyi esikoinen. Nuorin
kaikkiaan kahdeksasta lapsesta näki päivänvalon vuonna 1918. Suuren
perheen elättäminen edellytti taiteilijalta aktiivista työskentelyä,
mikä tarkoitti myös näyttelyiden järjestämistä tiuhaan tahtiin. Halonen
toimi myös 1902 perustetun kansallisteatterin ensimmäisenä lavastajana.
Maija Halonen osallistui ansiotyöhön kääntämällä kirjallisuutta.
Sortavalassa
vietetyn kesän jälkeen, syksyllä 1898, Halonen siirtyi Helsingistä
Tuusulaan ateljeetilan puutteen vuoksi. Hän työskenteli tuona aikana
Perttilän talossa kookkaiden maalausten parissa. Tällä kaudella
syntyivät muun muassa Ateria (Päivällinen tuvassa, 1899) ja
Tienraivaajia Karjalassa (1900). Tuusulassa tehtyjen hiihtoretkien
tuloksena Halonen päätyi ostamaan Tuusulanjärven rannalta nykyisen
Halosenniemen. Antti-veljen johdolla ja sukulaisten sekä ystävien
voimin rakennettiin niemelle komea kansallisromanttinen hirsinen
ateljeetalo, johon Halosen perhe muutti 1901. Omien ateljeetilojen
valmistuminen vauhditti Halosen monumentaalisia töitä.
Halonen
viihtyi Tuusulassa erinomaisesti; rauhallinen ja onnellinen perhe-elämä
antoi mahdollisuuden keskittyä kokonaisvaltaisesti taiteen
tekemiseen. Halonen ei kuitenkaan erakoitunut syrjäisessä
Tuusulanniemessä, vaan otti aktiivisesti osaa lehtien palstoilla
taiteestaan käytyyn keskusteluun. Svenska Pressenissä hän kommentoi
viimeiseksi jäänyttä näyttelyään vuonna 1932: ”Rauhan ja sopusoinnun
etsiminen taiteesta on tullut niin sanoakseni osaksi uskontoani. En ole
koskaan maalannut muita kuin itseäni varten. Maalauksiani tuskin
voidaan sanoa naturalistisiksi, vaikka koetankin vain kuvata luontoa.
Luonto on tauluni luuranko, mutta tunnelma sen sisältö ja pääasia.
Tuleeko tunnelma ulkoapäin vai itsestäni, sitä en niin tarkoin tiedä.
En mielelläni mietiskele ongelmia – mutta jonain kauniina päivänä
löydän mitä etsin, ja silloin minun on tavoitettava se kankaalle.”
Pekka
Halonen menehtyi kotonaan Tuusulassa 1933, 68-vuotiaana. Alkuperäiseen
asuunsa entisöity Hallosenniemi toimii nykyään taidemuseona, jonka
tehtävänä on kertoa Pekka Halosen taiteesta, hänen elämäntyöstään ja
ystävistään, jotka yhdessä loivat kuuluisan Tuusulan Rantatien
taiteilijayhteisön. Taiteilijan luontosuhdetta kunnioittaen
Halosenniemen alue on lain nojalla rauhoitettu luonnonsuojelualue.
Lähteet:
Halosenniemi
www.tuusula.fi/museot/halosenniemi/index.tmpl?numero=33554432
Kivirinta, Marja-Terttu
Pekka Halonen maalasi heräävää kevättä.
H.S. 29.3.1981
Keskitalo, Lea
Pekka Halonen
www.yle.fi/teema/sininenlaulu/artikkeli.php?id=98
Kuvataitelijamatrikkeli
www.kuvataiteilijamatrikkeli.fi/henkilotiedot.asp?id=301
Suhonen, Pekka
Suomalaisen maiseman sielu Pekka Halosen taiteessa.
Oma Markka 2/1981
Waenerberg, Annika
Pekka Halonen. Artikkeli julkaistu 2008.
www.kansallisbiografia.fi
Waenerberg, Annika
Pekka Halosen työn ja levon kuvat.
Teoksessa Pinx. Maalaustaide Suomessa. Arki- ja pyhäpuvussa.2001.