GRAFIIKKA,
KODIN TAIDETTA
”Grafiikalla
on nykyaikana kaksinainen tehtävä. Se pystyy helposti ja
nopeasti koottavina näyttelyinä tekemään tehokasta laajojen piirien
taidevalistustyötä. Näin se kykenee välittämään ensikosketuksen taiteen
ihmeelliseen maailmaan niille, jotka tuntevat kiinnostuvansa siitä.
Tämän tehtävän täyttämistä helpottaa grafiikan soveltuminen
nykyaikaiseen kodinsisustukseen. Mutta taiteella ja niin myös
grafiikalla on toinenkin ja tavallaan suurempi tehtävä. Sen tulee tuoda
viesti kaikkein pisimmälle viedystä ja herkimmästä taiteilijan
kamppailusta kysymättä lainkaan tavoittaako tämä viesti lukumääräisesti
laajoja piirejä. Tässä muodossaan on grafiikasta monina aikakausina ja
monissa maissa syntynyt hienostunut keräilytaide.”
(Jaakko Puokka, helmikuussa 1962.)
Ensimmäisiä askeleita
Suomalaisen taidegrafiikan tarina alkaa 1800-luvun loppupuolella.
Silloin grafiikan taiteellisista mahdollisuuksista kiinnostuneet
taiteilijat alkoivat omilla kokeiluillaan ja omalla työllään tehdä
grafiikkaa tunnetummaksi ja hyväksytymmäksi. Alkuun suomalainen
taidegrafiikka kuitenkin eli maalaustaiteen varjossa; grafiikkaa
tekivät lähinnä taidemaalarit, ja monet heistäkin lähinnä
harrastuksenaan. Uranuurtajista suitsutettiin varsinkin
”nerokasta puupiirtäjää” Akseli Gallén-Kallelaa, uudistushenkistä A.W.
Finchiä sekä Hugo Simbergiä, joka oli ”herkässä metalligrafiikassaan
osoittanut, ettei grafiikka ole vain dekoratiivista valon, varjon ja
viivan leikkiä. Grafiikka on hänelle avautunut runon, unen ja
mielikuvien rakennuspuiksi.” Neljänneksi mestariksi nostetaan usein
Ellen Thesleff jonka ”hauraat ja aineettomat, värin, valon ja ilman
täyttämät” puupiirrokset täydentävät kuvaa suomalaisen taidegrafiikan
alkutaipaleista.
Grafiikan monistettavuuden koettiin vähentävän teosten
ainutlaatuisuutta ja arvoa. Taidekriitikko Roger Marxin johdolla
alettiin kuitenkin nähdä asia myös toisin: monistettavuus saattaa olla
myös etu, sillä se estää teosta hautautumasta unohduksiin vaikkapa
johonkin yksityiskokoelmaan kuten monille maalauksille käy.
Monistettavuuden ansiosta grafiikan lehdet ovat myös maalauksia
huokeampia, joten muutkin kuin varakkaat ihmiset voivat hankkia oikeaa
taidetta koteihinsa. Tämä näkökulma liittyy 1890-luvulla virinneeseen
keskusteluun taiteen demokraattisuudesta.
Maalaustaiteen mestareista varsinkin Akseli Gallén-Kallela innostui
grafiikan mahdollisuuksista. Hän puhui jo vuonna 1895 innostuneesta
grafiikan demokraattisesta luonteesta ja sen suomista mahdollisuuksista
levittää korkeatasoista taidetta vähävaraisiinkin koteihin. Taideyleisö
kuitenkin suhtautui tähän uuteen taiteen lajiin vielä vuosisadan
vaihteessa oudoksuen eikä jokaisen kukkarolle sopivasta
pienoistaiteesta vielä taiteilijan elinaikana innostuttu. Esimerkiksi
Uudessa Suomettaressa oli 1895 uutinen, jossa ilmoitettiin että
”taiteilija Aksel Gallén on valmistanut kirjakaupoissa myytäväksi erään
’Kalman kukka’ -nimisen töherryksen, jonka hän on itse piirtänyt puuhun
ja itse painanut… Sopii käydä sitäkin kummitusta katsomassa.”
Kalman kukka oli taiteilijan ensimmäinen puupiirros ja hänelle tärkeä,
muisto pienestä tyttärestä joka oli kuollut neljävuotiaana.
Pettyneenä Gallén-Kallela lopetti grafiikan tekemisen; hienot
mahdollisuudet menivät hukkaan, kun grafiikan arvoa ei vielä
ymmärretty.
Joulunäyttelyistä vilkkaaseen yhdistystoimintaan
Vuosisadan alussa järjestettiin kaksi suurta grafiikan tapahtumaa:
ensimmäinen suomalainen etsaustaiteen näyttely pidettiin Helsingissä
1907 ja seuraavana vuonna suomalaisen taiteen näyttelyssä Pariisissa
oli mukana laaja ja myös runsaasti huomiota kerännyt kokoelma
taidegrafiikkaa. 1910-luvulla grafiikan suosio kasvoi
hiljalleen. Näyttelyt yleistyivät, ja niitä järjestettiin yleensä juuri
ennen joulua, sillä grafiikan lehteä pidettiin hintansakin puolesta
sopivana joululahjana. Ne olivat usein eri
taidekauppiaiden, kuten Salon Strindbergin ja Stenmanin kokoamia jo
nimensäkin puolesta joulumyyntinäyttelyitä.
Maailmansodan päättymistä seurannut vuosikymmen oli monilta osin köyhää
ja vaatimatonta aikaa, mutta toisaalta monet taiteilijat pyrkivät
kiihkeästi uusiin aluevaltauksiin. Suurkaupunkien elämänrytmi
houkutteli ja katseet suunnattiin Euroopan kuuluisiin taidekeskuksiin,
lähinnä Pariisiin, josta uudet vaikutteet – klassismi, uusasiallisuus,
kubismi ja futurismi – Suomeen virtasivat. Taideyleisön suurin huomio
kiinnittyi kuitenkin edelleen maalareihin, taidegrafiikka eli muutamien
vaikutusvaltaisten persoonallisuuksien varassa. Pian kuitenkin alkoi
aivan uusi aikakausi suomalaisen taidegrafiikan historiassa: vuonna
1931 taidegraafikot perustivat oman yhdistyksen, Suomen graafilliset
taiteilijat ja piirtäjät, jonka nimeksi myöhemmin tuli Suomen
Taidegraafikot. Sen puheenjohtajana toimi pitkään Lennart Segerstråle.
Yhdistyksen perustaminen merkitsi vilkkaan näyttelytoiminnan ja myös
näyttelyvaihdon alkua; yhteistyö muiden Pohjoismaiden kanssa oli
tiivistä ja yhteyksiä luotiin ympäri Eurooppaa.
Taide-elämä oli kuohuvaa pääkaupunkiseudun lisäksi myös Turussa, jossa
graafikot perustivat oman yhdistyksen 1933. Ryhmä Grafican
perustajajäseniin kuuluivat muun muassa Harry Henriksson ja Edith
Wiklund. Ajan myötä ryhmän ympärille muodostui Turun graafillisen
taiteen yhdistys, vuodesta 1967 alkaen Turun Taidegraafikot ry. Turun
taide-elämässä oli selkeästi pääkaupungin taide-elämästä poikkeava,
vapaampi ja modernimpi henki. ”Vaikka tällä voimakkaalla
toiminnalla oli omana aikanaan suuri merkitys, ei turkulaisista
30-luvun taiteilijoista monenkaan nimi tule pysyvästi jäämään Suomen
grafiikan historiaan”, Jaakko Puokka kuitenkin ounasteli.
Samaan aikaan, kun yhdistyksiä perustettiin ja näyttelytoiminta
kehittyi, huomiota kiinnitettiin myös työskentelymahdollisuuksien
kehittämiseen ja taidealan koulutuskin koheni. Esimerkiksi Turun
Taideyhdistyksen piirustuskoulussa aloitettiin säännöllinen grafiikan
opetus vuonna 1930. Vuosikymmen piti kuitenkin sisällään myös synkempiä
asioita: ”Kolmikymmenluvun myötä tulivat Suomeen isot murheet.
Edellisellä vuosikymmenellä oli iloittu itsenäisyydestä ja eletty
kohtalaisen huolettomasti. Vuosikymmenen vaihtuessa oloihin tuli
huomattavia muutoksia. Kolmikymmenluvulle antoivat väriä Lapuan liike
muilutuksineen, taloudellinen ahdinko, työttömyys ja kiristynyt
maailmanpoliittinen tilanne”, kirjoitettiin Viikko-Sanomien
artikkelissa huhtikuussa 1967. Taiteessakin käytiin ristivetoa
suomalaiskansallisesti painottuneen taidepolitiikan ja Euroopasta
puhaltavien modernististen tuulien välillä.
Talvisodan syttyminen vuonna 1939, sota-aika ja sitä seuranneet ankeat
vuodet aiheuttivat taiteelliseen toimintaan ison katkoksen. Pysähdys ei
kuitenkaan ollut aivan täydellinen; monet taiteilijat jatkoivat
verkkaiseen tahtiin työtään ja joitakin uusiakin nimiä ilmaantui.
Näyttelytoimintakaan ei ollut täysin pysähdyksissä.
Viivoja ja
väriä
Seuraavienkaan vuosikymmenten aikana grafiikka ei kyennyt karistamaan
harteiltaan toissijaisen taiteen viittaa. Laajoissa näyttelyissä
grafiikka ja piirustukset jäivät edelleen maalaustaiteen varjoon.
1950-luvulla graafikot perustivat lukuisia ryhmittymiä, jotka
järjestivät yhteisnäyttelyitä ennen kaikkea taloudellisista syistä.
Samalla kuitenkin haluttiin korostaa grafiikan ominaisluonnetta
intiiminä, mutta samalla täysipainoisena taidemuotona. Huomattavin
näistä ryhmistä oli heti vuosikymmenen alussa perustettu Viiva ja väri.
Taiteilijoiden ystäväpiiri kokoontui aika ajoin Tuomas von Boehmin
luona Köydenpunojankadulla.
Viiva ja väri -näyttelyiden kantavana ideana oli esitellä yleisölle
vähempiarvoisena pidettyä grafiikkaa sekä piirustuksia. Ryhmän sydän,
Tuomas von Boehm sanoikin, että ”tarkoitus on hälventää sitä
ennakkoluuloa mitä suuri yleisö tuntee grafiikkaa kohtaan pitäessään
vain öljymaalauksia todellisena taiteena.” Yhtenä ajatuksena oli myös
tuoda yleisön ulottuville hyvää ja täysipainoista taidetta edullisin
hinnoin, eli ”kenkäparin hinnalla” kuten asia ilmaistiin.
Näyttely oli menestys; yleisö innostui ja Taide-lehden artikkelissakin
kehuttiin, että ”onnistumisesta sopii osittain kiittää järjestelyn
nuorekkaan estotonta tunnelmaa. Näyttely muodostui herättäväksi
tapaukseksi, joka saattoi grafiikan tuoreena yleisön tietoisuuteen ja
lehtien palstoille”.
Taustalla oli vanha huomio grafiikasta korkeatasoisena ja kuitenkin
kohtuuhintaisena taidemuotona, jota tavallinen palkansaaja saattoi
hankkia kotiinsa. Suomen taiteilijaseuran ja Työväen taidetoimikunnan
järjestämien, vuosina 1947, 1949, 1952 ja 1953 eri puolilla Suomea
kiertäneiden näyttelyiden yhteinen nimikin oli ”Hyvää taidetta koteihin
ja kokoussaleihin”. Päätoimittaja ja taidearvostelija Alf Krohn
kirjoitti Taide-lehteen (4/1947) myös pienen artikkelin
näyttelyistä. WSOY:n tytäryhtiö Taidetta Koteihin Oy
puolestaan saattoi tilata taiteilijoilta suuriakin painoksia
grafiikkaa, jota se sitten myi postimyynnin kautta koteihin.
Grafiikka alkoi nousta esille myös muualla; vuonna 1951 Sotainvalidien
veljesliiton Kukkasrahasto järjesti grafiikan kilpailun, jonka
tarkoituksena oli hankkia alkuperäistaidetta adressien somisteeksi.
Kilpailussa menestyivät muiden muassa Jaakko Somersalo, Tuomas von
Boehm ja Erkki Hervo. Kilpailun tuloksena saadut grafiikan työt
kiinnitettiin adresseihin siten, että ne oli halutessa mahdollista
irrottaa ja kehystää.
Grafiikallakin
elää
Vuonna 1965 graafikko Pentti Kaskipuro kertoi Kaunis koti -lehden
haastattelussa joidenkin grafiikan ystävien silloin tällöin sattuvan
hänen kotiovensa taakse taiteenostoaikeissa. ”Minusta on mukavaa, jos
ostaja myös tutkii työtä, tarkastelee sitä, ettei tule ostamaan sitä
vedosta vain jotain tyhjää kohtaa varten”, Kaskipuro pohtii taiteen
suhdetta sisustukseen. Artikkelissa piirretään kuvaa vaatimattomasta,
mietteliäästä ja leppoisasta taiteilijasta, joka jättää mustia
sormenjälkiä äänilevyihin (kun vedos on onnistunut, on mukava kuunnella
vaikkapa Vivaldia), jonka kirjahyllyt notkuvat Veijo Meren ja Charles
Dickensin kirjoista ja joka pitää kodin rauhasta ja silittelee
tyytyväisenä kissaansa. Hän oli juuri edellisenä vuonna saanut
ensimmäisenä graafikkona valtion taidepalkinnon ja saavuttanut myös
kansainvälistä menestystä Venetsian biennalessa.
Kuitenkin tulee väistämättä mieleen, että artikkelin kirjoittajan piti
puolustella graafikon esille nostamista lehdessä. Taiteilijasta
piirrettiin vaatimaton ja työteliäs kuva (hän oli tehnyt aikanaan myös
metsätöitä, puutarhahommia, työskennellyt hattutehtaalla – tehnyt
”oikeita”
töitä), tekstissä painotettiin että myös hänen grafiikkansa
oli suuritöistä. Luonnosteluvaihe kesti toisinaan hyvinkin kauan, mitä
taiteilijatoveritkin suuresti arvostivat. ”Töistä näkee, että niiden
eteen on uurastettu”, artikkelin kirjoittaja vielä painotti. Sen
lisäksi hän vielä muistutti Kaskipuron olevan taiteilijana ”mitä
modernein”, vaikka tämän taide ei ollutkaan abstraktia.
Grafiikalla elää, ”kun
ei ole liian vaativainen”, taiteilija itse
puolestaan kertoi, ”Värihommat
menisivät paremmin kaupaksi, mutta olen
itsepäinen”. Mielenkiintoista kuitenkin on, että
sisustuslehti otti graafikon käsittelyyn. Kaunis koti -lehden
julkilausuttu tarkoitus oli levittää valistusta makukysymyksistä ja
opettaa suomalaisille käytännöllisen ja kauniin asumisen
perusteita. Ehkä edellisten vuosien näyttelymenestys ja
taidepalkinto olivat pohjustaneet tietä.
Työsarkaa graafikoilla kuitenkin riitti, sillä vielä 60-luvullakaan
grafiikkaa ei Suomessa pidetty hienostuneena keräilytaiteena, vaikka
monissa muissa maissa se oli hyväksytyn aseman jo saavuttanut.
Kokoelmien keräileminenkin oli ”verraten
laimeaa.”
Taiteellisista ansioista se ei johtunut, ei ollut mitään syytä väheksyä
suomalaista grafiikkaa, Jaakko Puokka huomautti. ”Uskon, että se
taiteelliselta laadultaan ansaitsee kaiken luottamuksen ja arvonannon.
Kun rintama lisäksi on leveä ja teknillinen taitaminen, joka on
välttämätön graafisen sanonnan välikappaleena, on hyvällä tasolla,
voidaan tilannetta pitää esteettisessä mielessä hyvin lohdullisena.”
”Mahdollisimman
monelle tie kauneuden maailmaan”
Seuraavien vuosikymmenten kuluessa grafiikka varmisteli pikkuhiljaa
jalansijoja, joita oli 50-luvulta alkaen saavuttanut. Lehdissä
toisteltiin edelleen määritelmää kaikille sopivasta taiteesta;
esimerkiksi Helsingin Sanomissa (23.11.1974) Katri Ahtio lainasi tällä
kertaa taidekriitikko ja professori Onni Okkosen määritelmää: ”Se on
demokraattista kansantaidetta. joka avaa mahdollisimman monelle tien
kauneuden maailmaan.” Graafikko Erkki Tanttukin
totesi
70-vuotishaastattelussaan lokakuussa 1977 grafiikan arvostuksen
nousseen hänen uransa aikana hyvin paljon. ”Graafikkojen asema on minun
ikäni aikana muuttunut edulliseen suuntaan hyvin paljon. Grafiikan
arvostus on noussut tasaveroiseksi maalauksen ja veiston rinnalle
esimerkiksi stipendien ja palkintojen suhteen, joita ei viisikymmentä
vuotta sitten ollut. Siihen aikaan grafiikka oli vain ’etsausta’.
’Sillä oli taas niitä etsauksia’, sanoivat näyttelyssä kävijät.”
Samoihin aikoihin alkoi myös Kotiliesi-lehdessä sarja, jossa joka
kuukausi esiteltiin yksi puupiirtäjä. Tämän signeerattuja
grafiikanlehtiä oli lukijoille tarjolla 100 kappaletta. Sarja saavutti
suuren suosion. ”Alkuperäistä grafiikkaa edulliseen hintaan”, tiivisti
lehti ajatuksen, jota jo Gallén-Kallela oli vaalinut. Grafiikkaa alkoi
esiintyä sisustuslehdissä ja naistenlehdissä, kirjakerhojen lehdissä.
Ajan myötä grafiikanlehtien koot kasvoivat; suuremmilla töillä haettiin
näyttävyyttä ja myös arvostusta. Vedosmäärät pidettiin hyvin
rajallisina – kaikin tavoin grafiikkaan haluttiin mahdollisimman
uniikki leima. Myöhemmin taidelainaamot nostivat grafiikan suosiota ja
lopullisesti grafiikan aseman sisustustaiteena on varmistanut
nettimyynti: varsinkin mustavalkoinen grafiikka toistuu
nettigallerioissa alkuperäisen kaltaisena, eikä samanlaisia ongelmia
ole kuin maalauksia myytäessä. Grafiikanlehtien kokokin on
nettimyyntiin omiaan ja grafiikan keräileminen on pikkuhiljaa päässyt
asemaan jota sille jo aiemmin povattiin.
Toisenlaisen näkökulman keräilemiseen esittää vielä Helvi Hämäläinen
Taide-lehdessä (5-6/1948). ”Taideteoksen tulisi saada elää museossa
aina uusien ihmisten omistettavana. Taideteokset, nuo himoitut
omistamisen esineet, voivat muuttua ikään kuin haudoiksi, joihin on
kätketty taiteilijan lahja ihmisille, jos ne kätketään jonkun
yksityisomistajan kokoelmiin. --- Ei saisi olla yksityiskokoelmia
kauemmin kuin yhden omistajan elämän ajan, keräilijän; yhtä vähän kuin
on luonnollista että on hautausmaita, joilla kohoaa kivi kiven vieressä
sen sijaan että kohoaisi puita, ruohoa ja kukkia, tai luistinratoja ja
kelkkamäki.
”
Monet keräilijät olivat tietysti lahjoittaneet keräämänsä
taide-esineet julkisiin kokoelmiin, ja silloin he olivat Hämäläisen
mielestä kansan palvelijoita. ”Ja minä ristiriitainen ihminen, vaikka
oikeudenmukaiseksi tunnustan vain yhteisomistuksen taiteessa, ajattelen
kuitenkin: Mitä olisikaan omistaa yksi todella suuri taideluomus! Koti,
johon sellainen saapuu, on kuin saanut ikuisen juhlan.”
Inka Tuomaala
LÄHTEET
Ahtela, H.
Suomalaisia aitoradeerauksia. Muuan erikoinen tekniikka.
Taide-lehti 5-6/1947.
Anttonen, Erkki
Taidegrafiikka 1950-luvulla. Teoksessa 1950-luku. Vapautumisen aika.
(2001.)
Anttonen, Erkki
Kansallista vai modernia? Taidegrafiikka osana 1930-luvun
taidejärjestelmää. (2006)
Hämäläinen, Helvi
Taideteosten omistamisesta
Taide-lehti 5-6/1948.
Krohn, Alf
Hyvää taidetta koteihin ja kokoussaleihin
Taide-lehti 4/1947.
Lehtinen, Tuula
Taidegrafiikkaa ei ole. Ilmestynyt Taide-lehdessä 5/04.
Peltola, Leena
Suomalaista taidegrafiikkaa 1910-luvulta 1960-luvulle. Teoksessa Suomen
taidetta 1900-1960. (1983).
Puokka, Jaakko
Suomen taidegrafiikan viime vuosien vaiheita. Teoksessa Suomen
taidegraafikoiden 30-vuotisjuhlanäyttely. Taidehalli 22.2.-11.3.1962.
(1962)
Puokka, Jaakko
Kolmekymmentä vuotta Suomen taidegrafiikkaa. Teoksessa Suomen taide 62.
WSOY 1962. (1962b)
Kirjava. Valtion taidemuseon kirjaston kokoelmatietokanta.
http://kirjava.fng.fi/
Nimimerkki S. A-la.
Viiva ja väri
Taide 5-6/1951
Sarantola-Weiss, Minna
Sohvaryhmän läpimurto. Kulutuskulttuurin tulo suomalaisiin
olohuoneisiin 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa.
SKS Helsinki 2003.
Tanttu. Juha
Koevedos Pentti Kaskipurosta
Kaunis koti 6/1965.
Wäinö Aaltosen museo
www.turku.fi/Public/default.aspx?contentid=135819&nodeid=10926
Virta, Kaija
Erkki Tanttu 70 vuotta tänään. Grafiikan arvostus on noussut hyvin
paljon.
Alkuperäistä grafiikkaa adressien liitteenä
Taide 3/1951
