Antti Nieminen (1924–2007)
Taidegraafikko, taidemaalari
Teos
Viipurissa
syntynyt Antti Nieminen oli yksi turkulaisen taiteilijaryhmän Pro Arte
1957:n perustajajäsenistä. Ryhmän taide oli lähellä surrealismia
mausteinaan yhteiskunnallisen ironian sävyjä. Kivipiirroksesta tuli
Niemisen tärkein väline 1960-luvun puolivälissä, jolloin hän nousi
taideyleisön tietoisuuteen. Hän oli yksi ensimmäisistä suomalaisista
graafikoista, jotka käyttivät valokuvaa ja kuvakollaasia dadaistisen
teostensa lähtökohtina. Alusta alkaen häntä kiiteltiin persoonallisesta
otteestaan. Useissa teoksissa taustalla on fantasiakaupungin siluettia
ja etualalla yksinäinen hahmo. Mielikuvitukselliset grafiikan lehdet
saivat kiitosta lennokkuudestaan ja taidokkaasta toteutuksestaan.
Ahkera näyttelyiden kiertäjä sai myös lukuisia palkintoja, muiden
muassa Valtion taidepalkinnon 1979.
Antti Nieminen syntyi Viipurissa syksyllä 1924 kirvesmies Arvo ja Impi (o.s. Pirhonen) Niemisen perheeseen.
Taideopintonsa
Antti pääsi aloittamaan vasta sotavuosien jälkeen. Hän opiskeli Turun
Taideyhdistyksen piirustuskoulussa vuosina 1946–1949 ja lähti sitten
hakemaan oppia ulkomailta. Osoitteena oli ensin Pariisi ja Académie de
la Grande Chaumière (1951 ja 1954). Myöhemmin, työskenneltyään jo
vuosikausia taiteilijana, hän teki vielä opintomatkan New Yorkiin
vuonna 1967.
Helsingin
Taidehallissa vuonna 1957 pidetty Otto Mäkilän muistonäyttely johti
Turun taiteilijaseuran sisälle muodostuneen taiteilijaryhmän Pro Arte
1957:n perustamiseen. Antti Nieminen oli yksi sen seitsemästä
perustajajäsenestä. Ryhmän taide herätti ärtymystä monella taholla:
nuoria syytettiin eritoten surrealismilla keikailusta. Näiden Turun
taideyhdistyksen piirustuskoulun käyneiden graafikoiden ansiosta
surrealismiimme kuitenkin nousi yhteiskunnallisen ironian, anarkian ja
groteskin sävyjä.
Ryhmän juuret olivat
30-luvulla toimineessa modernismia puolustaneessa Pro Arte
-taiteilijaryhmässä ja sen toiminta jatkui vuonna 1960 perustetussa
Arte-ryhmässä. Muutoinkin Niemistä kiehtoivat unen- ja
sadunomaiset aiheet, joihin on tuotu vaikutteita muun muassa
pop-taiteesta, elokuvasta ja valokuvauksesta.
Niemisen
ensimmäinen yksityisnäyttely Galleria Pinxissä Helsingissä 1962 herätti
sangen paljon huomiota. Helsingin Sanomissa arvioitiin, että näyttelyn
perusteella taiteilija osoittautui paljon mielenkiintoisemmaksi kuin
yksittäisten teosten perusteella olisi voinut kuvitellakaan: ”Hänen
graafinen ilmaisunsa ei ole sillä tavoin teknillisesti hienoa ja
viimeisteltyä kuin monilla muilla, mutta sen sijaan hänellä on
persoonallista sanottavaa, mikä etevien graafikkojemme keskuudessa ei
ole niinkään tavallista.” Näyttelyssä oli esillä miltei yksinomaan
kivipiirroksia, joista osa oli värillisiä. Mustavalkoiset grafiikan
lehdet arvioitiin kuitenkin huomattavasti taidokkaammiksi ja
tehokkaammiksi.
1960-luvun puolivälissä
Nieminen alkoi siirtyä grafiikassaan figuratiivisuuteen.
Kuvakollaasitekniikalla tehdyissä sommitelmissa erilaiset aiheet ja
yksityiskohdat yhdistyvät mielikuvituksekkaiksi kokoelmiksi. Useissa
töissä esiintyy taustalla siluettimainen kaupunkikuva ja etualalla
yksinäinen hahmo. Tällaisista teoksista esimerkiksi sopii Suomen
Taidegraafikoiden kilpailussa palkittu Eurydike (1966). Teosten
kolmiulotteisuus korostui ja suurikokoiset grafiikan lehdet täyttyivät
runsaasta kuva-aineksesta. Parhaimmillaan taiteilijan grafiikan lehdet
ovatkin mielikuvituksekkaita, lennokkaita ja teknisesti taidokkaita.
Dada-pohjainen
ilmiö ei ollut uusi, mutta suomalaisessa grafiikassa se oli ottanut
jalansijaa vasta vähän aikaa. ”Valokuvamaisen todellisuuden katkelmista
on rakennettu uusi todellisuus, joka yksityiskohtiensa uskottavuudesta
ja tarkkuudesta huolimatta on häkellyttävän outo ja vieras”, kirjoitti
S. Niinivaara STG:n grafiikkasalkkua varten kirjoittamassaan
taiteilijaesittelyssä, ”Perspektiivit lyövät toisiaan korville ja eri
aikakaudet sekoittuvat hämmentävästi toisiinsa”.
Nieminen
ei halunnut koskaan tehdä luonnoksia, sillä hän koki teosten kuolevan
liikaan luonnosteluun. Sitä vastoin hän eteni aina vain summittaisen
suunnitelman pohjalta. Valmiissa töissä vivahteet hämmästyttävät
rikkaudellaan.
Niemisen
perheessä taide oli tärkeällä sijalla, sillä hänen puolisonsa Aira
(o.s. Väisänen) oli ammatiltaan tekstiilitaiteilija.
Syyskuussa
1974 tehdyssä haastattelussa Nieminen kuvailee itseään pitkän linjan
tekijäksi. Alkuun hän oli innostunut maalaamisesta, sitten tulivat
puupiirrokset ja vähän niiden jälkeen omimmaksi osoittautunut
kivipiirros. ”Grafiikka on pitkän tien takana”, taiteilija pohti,
”kivipiirros vei toistakymmentä vuotta, mutta enää sitä ei tarvitse
opetella”. Värejä hän käytti runsaasti maalarina, mutta grafiikka
säilyi suurimmaksi osaksi mustavalkoisena.
Ajan myötä kehittyvä ammattitaito toi tehokkaisiin,
mustavalkoisiin kivipiirroksiin aina vain monisyisemmän
pintastruktuurin ja entistä rikkaammat valöörit.
Antti
Nieminen oli koko uransa ajan ahkera näyttelyihin osallistuja: hän oli
mukana Suomen Taiteilijain näyttelyissä kautta 60-luvun ja osallistui
muiden muassa Suomen Taidegraafikoiden näyttelyihin ja Pro Arte -ryhmän
näyttelyihin. Ryhmän näyttelyt kiersivät myös ulkomailla: Göteborgissa
1963, Madridissa 1966 ja Bergenissä 1968. Ulkomailla hänen
grafiikkaansa oli esillä ympäri Eurooppaa aina kaukomaita myöten:
Intiassa, Singaporessa, Australiassa ja Kuubassa.
Antti
Nieminen menestyi hyvin Turun kaupungin grafiikkakilpailussa; hän oli
palkintosijoilla kolmena vuonna 50- ja 60-lukujen taitteessa ja vuonna
1969 hän saalisti sekä ensimmäisen että toisen palkinnon. Valtion
taidepalkinnon hän sai vuonna 1979.
Suomen
Taidegraafikot ry:n kokoelmassa häneltä on ollut kolme kivipiirrosta
1960 ja 1970 -lukujen taitteesta, mutta vuoden 2010 alussa tehty
lahjoitus sisältää yli sata grafiikan lehteä lisää.
Lähteet:
Antti Nieminen
(Näyttelykrittiikki)
Helsingin sanomat 2.12.1962
Bergh Erik, Haga Catherine & Jokinen Margareta
Turkulainen surrealismi
Teoksessa He näkevät mitä me emme näe. Turkulaista surrealismia 1932-1976. (1977)
Kankamo Ritva
Pitkän linjan mies
Haastattelu: Uusi Suomi 15.9.1974.
Kuvataiteilijamatrikkeli
www.kuvataiteilijamatrikkeli.fi/kansainvaliset.asp?id=970
Niinivaara, S.
Suomen Taidegraafikot ry:n salkun
taiteilijaesittelyt vuosilta 1968 ja 1971
Peltola Leena,
Grafiikan nousukausi 1945 – 1970
Teoksessa Ars. Suomen taide 6. 1990.
Vihanta Ulla,
Matka uneen ja yöhön. Surrealismin historiasta, sen eurooppalaisista ja suomalaisista piirteistä.
Teoksessa Yöjuna. Surrealistisia reittejä Kiasman kokoelmiin. 2003.