Jyväskylän kaupunki > NuortenLaturi > Painovirhe
 


Toimitus

Mediakortti

Info

Kirjoita!

Yhteystiedot:
Jyväskylän kaupungin nuorisopalvelut
Nettilehti Painovirhe
Väinönkatu 6, 2 krs.
40100 Jyväskylä
painovirhe[at]jkl.fi
puhelin: 014 266 4244 tekstiviestit: 040 5568 726


Etusivu | Ajankohtaiset | Arvostelut | Bändiesittelyt | Elokuvat | Tarinat | Runot | Linkkivinkit | Nuvan kuukautiset | Kuukauden julkkis | Konsertit ja keikat | Kuukauden resepti | Videot | Kuvat | Vuodatuksia | Meet the Street -projekti | Arkiston kätköistä | Tiedotteet | Toimittajaesittelyt | Vinkkejä Painovirhe-toimintaan | Information in English | Kirjoituskilpailu 2010


Vetoomus Pienenpienen Veturin puolesta!

Ennen syyslomaa odottelin taajamajunaa opiskelupaikkakuntani Petäjäveden juna-asemalla. Terävän naisäänen kuulutus tuli toisensa jälkeen: "Lähtöaika on muuttunut", ja aloin tuskastuneena kävellä kasseineni asemalaituria edestakaisin räntäsateesta huolimatta kiroten rataa ympäröiviä lehtipuita, joiden takia saapuisin Jyväskylään myöhemmin kuin olin suunnitellut. Otsikoissa oli ollut sen verran suurella fontilla kiskoihin liimautuneista lehdistä, että jopa uutisia seuraamattomaan soluasuntoomme oli tullut varoitus junien myöhästelystä ja olimme kaikki jollakin tasolla sisäistäneet sen.

Hermostunut tepasteluni kuulokkeet korvilla alkoi huvittaa kahden kanssamatkustajan lisäksi itseänikin, joten istuin vanhemman rouvashenkilön viereen aseman tussituhritulle puupenkille. Varovainen hymy molemmilta, suomalaiseen tyyliin ei äänellistä tervehdystä. Omakin nyökkäykseni oli lähinnä vain lupaus siitä, etten ole yksi niistä "mummonpotkijanuorista", joiden kerrotaan ryöstelevän avuttomia eläkeläisiä. Kohteliaisuus, tuo katoava perinne.

Hetken kuluttua tolpan päässä kaiutin rahisi taas ja huokaisin helpotuksesta sen kertoessa junan saapuvan asemalle. Naurahdin puoliääneen olevani todella helpottunut ettei juna ole enempää myöhässä, mihin vieressäni istuva rouva vastasi myötätuntoisella äännähdyksellä. "Ovat suunnitelleet että loppuisi tämä linja", hän sitten pudotti pommin ja sai parin metrin päässä seisovan miehenkin liittymään keskusteluun. "Ihan totta? Järjetöntä."

Itse en ollut asiasta kuullutkaan, ja siinä muutaman minuutin aikana sain tietää yhtä sun toista, mikä oli paikallislehteä tilaamattomalle jäänyt epäselväksi. VR aikoo karsia taajamajunia ja suorastaan ajaa meitä käyttämään linja-autoliikennettä, mikä sekin toimii osaltaan huonosti ja on lisäksi hinnaltaan lähes kolminkertainen nopeaan ja mukavaan junaan verrattuna. Jyväskylässä käynti tulee tällä hetkellä maksamaan minunkaltaiselleni köyhälle opiskelijalle edestakaisin joko 5 euroa (juna á 2,50 suuntaansa) tai 13,40 (bussilla 6 euroa 70 senttiä). Kumpaa käyttäisin, kas siinä pulma, jos vuoden alusta ei olekaan valittavana kuin jälkimmäinen vaihtoehto.

Kolmen kuukauden kokemuksella juna on ollut linja-autoa parempi vaihtoehto Jyväskylään tai sieltä pois matkatessa jo ajansäästönkin kannalta. Bussilla matka ottaisi noin tunnin, junassa 27 minuuttia ilman ikäviä pysähdyksiä. Ainoat miinukset junalla matkaamisessa ovat vuorojen ajankohdat vähyys, joka tietysti selittyy sillä, että kerran jos toisenkin olen ollut ainoa Petäjävedeltä kyytiin nouseva matkustaja. Tästä huolimatta suosin mahdollisuuksien mukaan aina junaa, opiskelijabudjettiin kun ei mahdu montaa viittätoista euroa viikossa pelkkiin matkoihin. Samaa mieltä on varmasti moni muukin autoton kulkija.

Toisaalta ymmärrän VR:n kannan vuorojen lopettamisessa, eikä asia ole ennen itselleni paljoa merkannut, mutta nyt sen koskettaessa konkreettisesti lompakkoani ja eläkeläisille lojaalia sieluani, aion todellakin käydä allekirjoittamassa adressin taajamajunan lopettamista vastaan Adressit.com -sivulla.

Junan vyöryessä asemalle jokainen tarinan osapuoli astui omaan vaunuunsa, vaikka ainakin minusta aiheesta olisi voinut vielä jatkaa vähän lisää. Toivottavasti joku tekee sen meidän puolestamme ja meidän kanssamme, niin että ainakaan jokaista Petäjävedellä pysähtyvää junaa ei poistettaisi aikataulusta.

Riina Nygrén

Voin oikeesti kertoo että...

Työ ei oikein maistu. Varsinkin kun siitä ei saa minkäänlaista palkkaa - tai jos saa niin hyvin minimaalista. Ja kun kirjoittaa yömyöhään juttua nettilehteen, jotta saisi palkaksi donitsin tai kaksi, on jotain hyvin paljon vialla.

Ei siinä mitään, työ on hyväksi. Työtä tarvitaan että yhteiskunta pysyisi kasassa. Joillakin ihmisillä, kuten allekirjoittaneella, on vain taipumus olla liian monessa jutussa mukana. Varsinkin sellaisissa, joista ei mitään makseta. Voin oikeesti kertoo, että älkää tehkö samaa virhettä.

Liika työ tuo nimittäin liikaa stressiä. Ja kun tähän "harrastustoimintaan" lisää päälle koulun ja ihmissuhteet niin päässä alkaa jokunen paikka hajoilemaan. Yksinkertaisesti ei vain jaksa. Ihminen turtuu ja silloin ei jaksa tehdä mitään.

On opittava sanomaan ei. Jos joka illalle on jotain kalenterissa eikä yhtään vapaata rentoutumiseen, on jotain vinossa. Minulla niin on. Miksi se on niin vaikeaa sanoa: "Ei, en tee. Ei kiinnosta"? Pitäisi opetella sitäkin suurta taitoa, mutta milloin? Kun ei ole aikaa, niin ei ole. Ja jos kerrankin on, niin on liian väsynyt. Ikuinen noidankehä. Ja kun väsyttää tarpeeksi, niin myös inspiraatio lakkaa eikä jutun kirjoittamisesta tule enää mitään. No, teinkin tämän vain donitsien eteen...

Petteri Karjalainen

"Paha sanoo näin peruskoulupohjalta!"

Viime kevät oli ehkäpä parhain keväistäni ikinä, sillä sain oman yhdeksänvuotisen pakko-taipaleeni viimeinkin suoritettua. Viimeinkin vapaus opiskella sitä mitä haluaa eikä kukaan voi pakottaa opiskelemaan ellei niin itse halua. Suurenmoista – ja joskus pelottavaakin.

Kesä tuli – kesä meni. Helteet tuli – helteet meni. Syksy tuli – ja syksy se vaan jatkuu edelleen. Syksy itsessään on ihana vuodenaika, saa viimeinkin laittaa enemmän vaatetta päälle ja ihastella uusia syysvaatteita kauppojen ikkunoissa. Monelle kuitenkin syksy on hyvin erilaisen alun aikaa; jollakin alkaa eskari, joillakin eppuluokka ja osa siirtyy jo peruskoulun luokilla aina vain eteenpäin. Itselläni alkoi ammattikoulu. Maanantai, 9.8 oli tuo päivä, jota olin odottanut koko kesän; viimeinkin saan opiskella sitä mistä pidän! Niin ainakin olin koko kesän luullut.

Koulu alkaa kello 9.00 ja paria minuuttia aikaisemmin asuntolassa asuva kaverini saapuu paikalle. Jännitys aina vain tiivistyy kun suurta joukkoa tulevia amislaisia tullaan hakemaan lämpimästä aamusta sisään – ehkä joillekin – tulevaan koulurakennukseen. Jännitys on tässä vaiheessa jo hieman hellittänyt.

Kello on jo lähemmäs puoli kymmentä kun viimein päästään aloittamaan nimenhuuto mattimyöhäistenkin saavuttua paikalle. Osa on paikalla, osa puuttuu. Hyvin pian nimenhuudon jälkeen alkaa luokkien jakaminen, emmekä tietenkään päässeet kaverini kanssa samalle luokalle – tästä puhutaan vielä. Ensimmäisen päivän aikana ei oikein muuta sitten tapahdukaan, jotakin esitelmiä opettajat näyttivät pitävän mutta aivot taisivat olla vielä lentokoneessa loman jäljiltä.

Toinen päivä on eilistä kauheampi; pakkotutustumista luokkalaisiin. Koulu alkaa tällä kertaa taas yhdeksältä, samassa paikassa kuin eilenkin. Aloitetaan päivän ohjelman kertaamisella, ah ihanaa. Kovinkaan moni ei ole innostunut päivän ohjelmasta; päädymme tekemään toisistamme pienet videopätkät, joissa kerromme omat tietomme ja syyn, jonka takia haki alalle. Nämä sitten katsottaisiin sekä oman luokan kanssa, että vielä rinnakkaisluokan kanssa päivän päätteeksi! Tuossa vaiheessa iski paniikki.

Kun sitten lähdetään ulos kuvailemaan ja tallustelemaan ympäri piha-alueita ryhmäni jäsenet eivät näytä olevan kovinkaan innoissaan ja ryhmähenki kariutuu siihen, että osa tuntee jo ennestään joten he kulkevat omissa porukoissaan ja osa, mukaan lukien minä, kaivaa joko puhelin tai kuulokkeet taskustaan ja alkaa tekemään omia juttujaan. Hyvin alkaa vuosi, mitä muuta voi sanoa?

Nyt kun koulua on käyty jo melkein kuukausi, voin alkupuolen epäilyksistä huolimatta sanoa, että taisin sittenkin lähteä oikealle alalla. Olen saanut opiskella mieleisiäni asioita, kuten kuvanmuokkausta ja painetun viestinnän perusteita. Ja vaikka suoritankin kaksoistutkinnon, nykyinen matikan jaksokaan ei tunnu kärsimykseltä kun olen itse valinnut, että haluan opiskella itseni kahden tutkinnon suorittajaksi.

Huomasin omaksi ilokseni viimeinkin, kuukauden opiskelun ja luokkatovereihin tutustumisen jälkeen, asenteeni opiskelua kohtaan muuttuneen positiivisempaan suuntaan alkunegatiivisuudesta huolimatta. Toivottavasti moni muukin on kokenut saman omissa opiskelutottumuksissaan! Kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu, uskokaa pois.

Hanna Voutilainen


painovirhe 2010