Kun Vaajakoski ei riitä, osa 2.

Viime viikkoina mieli on liikkunut aika ääri tunteissa. Luopumuksen tuska nousee pintaan ja samalla syvä riemuhuuto, että pääsee tästä tuppukylästä pois. Olen siis tosiaan jättämässä synnyinseutuni neljän kuukauden sisällä. Tutut kassitädit hymyilevät edelleen vienoa hymyä ja laitapuolen kulkijat kaivautuvat ulos yhteisistä koloistaan. Teinit meluavat ja sotkevat katuja keväthuuruissa. Olen todella siirtymässä täältä kuninkaallisten saarivaltioon. Näin äkkiseltään voisitte kuvitelal tämän olevan minusta jotenkin todella hienoa. No on se kun on asunut samoilla nurkilla kaksikymmentä vuotta. Vaihtelu virkistää, sanoi joku fiksu joskus.

Mutta toisaalta mieleen nousee syvä luopumisen tuska. Olen todella jättämässä ainakin puoleksi vuodeksi tämän kaiken. Pakkailin talvivaatteita varastoon ja tajusin käyttäväni niitä seuraavan kerram vasta talvella 2010. Tämä totuus nousi rajusti ja yllättäen pintaan kun kesken vappuaatto piknikin tuleva työnantajani soitti minulle Englannista. Yritin pienoisessa shokkitilassa saada aikaan englannin kaunista kieltä, mutta sain huomata, ettei se niin helppoa ollut. Monet kysymykset pyörivät omassa päässäni, onko minusta todella tähän? Samaan aikaan moni läheiseni kyselee minulta mahdottomia kysymyksiä, joihin et itse edes tiedä vastausta.

Tällähetkellä tiedän vain sen, että minun luona pääsee käymään lähes samaan hintaan kun matkustaisi Suomen pääkaupunkiin. Toivottavasti en ole jouluna yksin. Teen aluksi puolen vuoden työsopimuksen. Jos helmikuun lopussa minuun ei ole kasvanut ylitsepääsemätön koti-ikävä tulen kotiin vasta kesäkuun puolella. Näihin sekaviin tunnelmiin lopetan tällä erää.

Juttusarjassa 'Kun Vaajakoski ei enää riitä' seurataan toimittajan matkaa maailman ihmeisiin. Edellisen osan löydät arkistosta 14.3 2008

Kikka Kupsa
kuva (c) Kari Häkkinen

5/2008

Kun Vaajakoski ei riitä, osa 2.