Jyväskylä
Keuruu
Laukaa
Muurame
Petäjävesi
Toivakka
Äänekoski
Jyväskylä Sinfonia
Finnkino
Jyväskylän kaupunginteatteri
Lutakko
Free Your Mind
Keskisuomalainen
Äänekosken Elävän Musiikin Yhdistys ÄRMY
Etusivu | Ajankohtaiset | Arvostelut | Bändiesittelyt | Elokuvat | Tarinat | Runot | Linkkivinkit | Nuvan kuukautiset | Kuukauden julkkis | Konsertit ja keikat | Kuukauden resepti | Videot | Kuvat | Vuodatuksia | Meet the Street -projekti | Arkiston kätköistä | Tiedotteet | Toimittajaesittelyt | Vinkkejä Painovirhe-toimintaan | Information in English | Kirjoituskilpailu 2010
Lordi: Babez for Breakfast (Sony)
Reilun vuoden hiljaiselon jälkeen Lordi palaa jälleen kuvioihin uuden levyn ja lookin merkeissä. Babez for Breakfast, yhtyeen viides studioalbumi erottuu edeltäjistään selkeästi ulkoasunsa "raikkaudella" ja tuoreella otteella kansitaiteeseen - poseeraava hirviöbändi on vaihtunut muhkeita rintoja hamuavaan nälkäiseen hirviövauvaan.
Kansivihkon yksityiskohtaiset teokset - joissa muistellaan vanhoja kunnon kasarirokkihirmuja, sekä edesmennyttä Michael Jacksonia - ja kansikuva ovat värikkäämpiä ja pirteämpiä kuin koskaan. Jos sisältö on samanveroista kuin Tomi Putaansuun (Mr. Lordi) ikuistama kuvasarja, albumi lähentelee täydellisyyden rajapyykkiä.
Perinteeksi muodostuneen intron jälkeen jyrähtää - levyn nimiraita soi korkealta ja kovaa! Kertosäe kannustaa laulamaan mukana ja kappale asettaa tiukan suunnan levylle alusta alkaen.
Seuraavat kaksi kappaletta kulkevat samaa rataa avausraidan kanssa. This is Heavy Metal ja Rock Police tuovat esiin Lordin parhaita puolia melodisuuden ja tarttuvuuden toimesta, joskin "heavy metal" -huudatukset maistuvatkin suhteellisen korneilta.
Discoevil ja Call of the Wedding (johon aiemminkin Lordin levyllä vieraillut Bruce Kulick vinguttaa upean soolon) ovat perinteistä Lordia linjalla monstereita, melodiaa ja mahtipontisuutta. Mitään uutta ei oikeastaan ole tässä vaiheessa levyä tullut vastaan, mutta vanhaa tehdään uudestaan kunniakkaasti.
Levyn puolenvälin tietämillä tunnelma laskee. I Am Bigger than You, Zombie Rawkmachine ja Give Your Life for Rock'n'Roll ovat täynnä käypiä osasia hyvän rockkappaleen rakentamiseksi, mutta yksikään niistä ei ota tuulta alleen yksinään. Onneksi Midnight Lover ja Nonstop Nite soivat mainioina koko soittopituutensa ajan.
Babez for Breakfastin loppu on maukasta ryminää; Loud And Loaded ja Granny's Gone Crazy, josta muuten löytyy Lordin tuotannon selkeimmin kantaaottavat sanoitukset, ovat todellakin loaded ja crazy. Levyn päättävä rauhallinen Devil's Lullaby jättää kuulijalle hyvän maun suuhun.
Kokonaisuudessaan Babez for Breakfast on varsin hyvin toimivaa rokkia. Kuten mainittua, Lordin selkeitä vahvuuksia ovat melodiantaju ja tuntuma tarttuvien kappaleiden rakentamiseksi ja se onkin muistettu albumia työstettäessä.
Jatkoa ajatellen Lordin tulisikin keskittyä vahvuuksiinsa entistä rohkeammin. Kun musiikillinen pääsuoni löytyy jo löytyneen ulkoasun rinnalle, niin... niin mitä? Samaa kysyy albumin päättävä lause: "So the question arises... What's for dinner?"
Henri Mutanen
Nanna - Citykettu ropettaa
Sarjakuvan suurkuluttajana Tuuli Hypénin Nanna herätti uteliaisuuteni jo kannellaan, joka sijoittuu mielikuvakartallani lastenkirjan ja mangapiirustuksen välimaastoon. Hymyilevä kettutyttö (ja kun sanon kettutyttö, tarkoitan korvineen ja häntineen) pari kettua sylissään vaikutti juuri sopivan hilpeältä piristämään synkkiä syysiltoja. Eikä kirja pettänyt odotuksiani, päinvastoin se oikeasti hykerrytti niin, että piti välillä laskea se käsistä, etteivät muut bussin matkustajat olisi luoneet epäluuloisia katseita itsekseen kikattavaan tyttöön auton etuosassa.
Hypénin esikoisteos Nanna on kokoelma sarjan nimikko-city-ketusta ja tämän räväkästä tuttavapiiristä kertovia kolmen ruudun strippejä. Kirjan alussa Nanna kouluttautuu perusketusta ihmisystävän yhteiskuntakelpoisuus -kurssin kautta roolipelaavaksi city-kettu-neidoksi. Sen jälkeen alkaa yhteiselo Ritun kanssa ja opiskelu yliopistolla, joskin opiskelun määrästä ja laadusta kertoo, että Nanna uskoo Tex Willerin Sota ja rauha -lehden olevan sarjakuvaversio kirjasta. Muutenkin sopeutumisessa on omat ongelmansa. Nannan kettuperhe, toiset city-eläimet ja oma suosikkihahmoni, Ritun mummo, pitävät stripit jatkuvassa liikkeessä ja jatkumona sarjakuvat kulkevat loogisesti.
Vaikka kansi olisikin vähän mangamainen, sisällön piirtojäljestä japanilaiset suurisilmät ei yleensä tule mieleen. Silti hahmojen ilmeet niin eläimillä kuin ihmisilläkin ovat varmaan suomalaisen sarjakuvamaailman eloisimpia eikä tunnetiloja tarvitse arvailla. Tätä taidokkuutta korostaa se, että ruututila on käytetty huolella. Yleensä stripit on rytmitetty sopivasti ja ruudut suunniteltu niin, ettei lukijan huomio karkaa tai kiinnity ruudun taustaan, vaan juuri siihen mihin pitääkin. Sivun verran tilaa vievät kuvat ovat kauniita ja esittelevät piirtäjän kaikki taidot, jotka välillä oikeaoppisen sarjakuvamaisissa ruuduissa eivät aina pääse täyteen loistoonsa. Myös kustantaja Arktinen Banaani on osannut asiansa, koska laadultaan kirja on todella hyvä. Kannet ovat kovat, tukevat ja selkeät, sivut kiiltävät ja laadukkaat ja painojälki siisti. Värit ovat tulostuneet kauniisti ja kokosivun kuvat rytmittävät juuri sopivilla paikoilla strippejä.
Nanna ei ole genrensä suuri uudistaja, onhan inhimillisiä eläimiä nähty sarjakuvissa Aku Ankasta alkaen. Sarja sisältää Viivistä ja Wagnerista tuttua eläimen ja ihmisen yhteiseloa ja Nemin tavaramerkiksi muodostunutta erilaisen nuoren naisen elämää, mutta Hypén käsittelee hahmojaan ja aiheitaan taitavasti. Hän marssittaa koko kavalkadin erilaisia city-eläimiä suomalaisiin kaupunkeihin ja onnistuu samalla ohimennen hipaisemaan yhteiskunnallisia kysymyksiä maahanmuuttajista (city-karhuilla on kuulemma vaikeinta) tekemättä siitä kuitenkaan suurta numeroa ja hymyilyttäen lukijaa. Naistenkaataja Misse on kesäkissan poika, josta on kasvanut pesunkestävä city-kolli. Miehen kimppuun hyökäneen susi-koira-risteymän vanhemmat päivittelevät tv:tä katsoessaan, kuinka kiltti hän oli pienenä... Hypén on oikealla alalla, koska aidon sarjakuvataiteilijan taidolla hän saa hymyilemään tai jopa nauramaan arjelle, elämälle ja yhteiskunnalle, mutta herättää silti kysymyksiä. Kirjan varrelle mahtuu hittejä ja huteja, mutta vaikka pari strippiä ei aiheuttanut kuin kummastusta, pääsääntöisesti vitsit osuvat maaliin ja erityisesti Ritun isoäiti oli täydessä päättömyydessään loistava hahmo.
Nanna ei välttämättä kolahda yhtä kovaa kaikille, mutta uskoisin sen peittelemättömän elämänilon kuitenkin valaisevan tulevan talven odottelua, jos sarjakuvat yleensä koskettavat sydäntä. Omat sarjakuvahyllyni pursuavat mangaa ja vierastan vähän niin sitä Nemiä kuin Viiviä ja Wagneriakin, mutta sympaattinen kettutyttö vei minut mennessään. Sitä paitsi kuka voisi sanoa ei sarjalle, josta löytyy repliikki: "Herran taatelit! Niinpäs vain mummi sai tässäkin kuussa kolme siviilipidätystä täyteen!"?
Kustantaja: Arktinen Banaani
Sivumäärä: 64 sivua
Julkaisuvuosi: 2010
teksti: Ulla Siltanen
Viivi ja Wagner - Sika Pussaa!
Ajatuksen tasolla tuntuisi hyvin hulvattomalta selittää ulkomaalaiselle, miten Suomen kiistatta suosituimpiin kuuluva sarjakuva kertoo sian ja naisen kiihkeästä - niin hyvässä kuin pahassakin - parisuhteesta.
Joka tapauksessa, sitä tehdään mikä myy. Viivi ja Wagner - sarjakuvakirjoja on myyty jo yli miljoona kappaletta, eikä takuuvarmasti löydy montakaan henkilöä, jotka eivät tietäisi keistä puhutaan tämä parivaljakko mainittaessa.
Sika Pussaa! on sarjan kolmastoista sarjakuva-albumi. Juba jatkaa tyylilleen uskollisena edelleen, eli odotettavissa oli niin sanotusti jo useaan kertaan luettua tavaraa. Kummasti kuitenkin albumin läpi kahlattuaan olo on varsin huvittunut ja hymy herkässä. Sian ja naisen kipakat keskustelut sivuavat mehevästi myös tämän päivän yhteiskunnallisesti merkittäviä aiheita. Feminismi, ilmastonmuutos ja tasa-arvo puhuttavat myös tässä parisuhteessa - onneksi pilke silmäkulmassa!
Mikäli odotat jotakin mullistavaa, unohda tämä. Mikäli odotat jotakin, joka aiheuttaa hillitöntä naurunremakkaa ja kipeitä vatsalihaksia, unohda tämä. Mutta mikäli pidät siitä, mihin olet tottunut, ja haluat lukea kertakaikkisen mainion sarjakuva-albumin, harkitse ihmeessä tätä.
Kustantaja: Arktinen Banaani
Sivumäärä: 63 sivua
Julkaisuvuosi: 2010
teksti: Laura Eskelinen
Laurie Halse Anderson - Lukossa
Lainasin kannen perusteella kokeeksi kirjan, jonka kirjoittajasta en ollut koskaan kuullut. En tiedä mikä sai minut tekemään niin, koska yleensä luotan arvosteluihin, esittelyihin ja muiden ihmisten suositteluihin etsiessäni lukemista yöpöydälleni. Lukossa (Speak, 1999) on ehdottomasti paras ja vaikuttavin kirja, jonka olen lukenut pitkään aikaan. Yleinen ajatukseni on, että jos kirja saa kyynelehtimään tai unohtamaan läksyt ja syömisen, se on vähintäänkin loistava. Kahdeksannella luokalla luin tähän asti elämäni parhaan kirjan, Tshingis Aitmatovin Valkoisen laivan. Lukossa ylti jopa sen ohi omassa, nuortenkirjojen sarjassaan vakavalla aiheellaan ja elämää koskettavilla kuvauksillaan.
Jokaisella on salaisuuksia. Sitä ei voi kukaan kieltää. Joillakin salaisuudet ovat muistoja pelottavista tilanteista, joiden toistumista peläten ei uskalleta puhua aiheesta. Joskus se voi saada ihmisen lopettamaan puhumisen kokonaan, masentumaan, pelkäämään elämää niin paljon ettei tunnu mielekkäältä jatkaa sitä. Viiltely. Itsemurhaa lievempi keino tuoda tuska julki ja huutaa kuiskaten : Minä tarvitsen apua. Mutta entä jos tärkein läheinen, oma äiti, kuittaakin asian vain vilkaisemalla verisiä jälkiä ja toteamalla: "Älä viitsi, tuollaista ei nyt tarvita. On muutenkin kiire."
Lukossa- kirjan päähenkilö on Melinda, joka on leimattu koulussa ja entisten ystävien kesken friikiksi sen takia, että hän soitti poliisille universumin upeimpien bileiden aikana. Seurauksena pilkkaa, syytöksiä, häpeää. Eikä hän uskalla tuoda motiiviaan julki vaikka on joutunut kamalan teon uhriksi. Yksin hiljaisuudessaan hän kahlaa itsesyytösten meressä ja poikkeaa koulun käytäviltä omaan koloonsa, kun SE tulee vastaan; ei sano sanaakaan vaikka haluaisi. Syksyn lehdet ja lumipallot takertuvat kurkkuun ja estävät sanojen tulon ulos sellaisina kuin hän ne haluaisi. "Minut raiskattiin." Itsensä kanssa Melinda väittelee, onko lause totta vai ei. Koulunkäynti ei onnistu, ilman puhetta kahdeksikot laskevat viitosiksi. Ennen kesälomaa on saatava jotain tapahtumaan.
Lukossa on asiatyyliltään kepeän kiinnostavaa, eikä oikein aiheesta voisi muuten kirjoittaakaan ilman että saatettaisiin jokainen pelkoon ja syyllisyydentuskiin. Terävä arkipäivän huumori sykkii kyyneleiden alla, ja monet vahvat kohtaukset saavat lukijan ahdistumaan. Tunteiden julki tuominen tarinankaltaisessa tilanteessa ei ole helppoa, ja sen myötä toivon että jokainen kirjan lukenut osaisi samaistua johonkin siinä esiintyvistä rooleista - Ja kenties toimia toisin.
teksti: Riina Nygrén
Yhden miehen ihme vai yhden ihmeen mies?
Vielä vuosi takaperin Pariisin Kevät oli pienen indiepiirin pieni indierakkaus. Nyt toisen albumin, Astronautin, julkaisun jälkeen tämä yhden miehen sivuprojekti on kasvanut keikkailevaksi yhtyeeksi ja satunnaisesti jokaisen radionkuuntelijan korvissa soinee "hei hei mutsi..." Arthur Tunesinakin esiintyvän Arto Tuunelan omintakeinen soundi on valloittanut ainakin yhden entisen epäilijän, nouseeko muita käsiä?
Levyn avausraita, Matkalla Etelään, on melankolisen kaunis kipale, johon rummut ja pehmeät bassot tuovat syvyyttä. Mikäli esimerkiksi Scandinavian Music Groupin lyriikat iskevät, ollaan tässä hyvin samankaltaisilla raiteilla. Tekee kauppansa meille, jotka pidämme suomen kielestä kauneimmillaan, eli hentoisella ja puhtaalla äänellä laulettuna.
Toinen kappale, Tämän Kylän Poikii, on levyn toinen sinkkujulkaisu – eikä suotta. Kaikessa yksinkertaisuudessaan melodia on tarttuva olematta rasittava. Sanoitukset ovat mainiot, järjettömyys on satunnaisesti virkistävää.
Seuraava raita, Painovoimaa (Korkeushyppääjän Rakkaus), luokittautui taustamusiikiksi. Tremolosoolo on ihanan epätodellinen putous toiseen todellisuuteen, mutta muuten kappale sisältöineen vaatii liikaa keskittymistä ollakseen edellisten veroinen.
Sitten on vuoro yllättää; englanninkielinen nimi suomeksi lauletulla kappaleella. Yllätys jäi kuitenkin hieman laimeaksi ja tukkoinen miksaus ärsyttää. Kertosäe pelastaa jonkin verran, niin lyriikoillaan kuin melodiallaankin, mutta kokonaisuutena Invisible Man on silti vain keskitasoa.
Edellisiä hilpeämpi Tulivuoria poikkeaa hieman tähänastisesta soundista; rytmikäs raita soveltuisi liikuttamaan jalkoja niin tanssilattialla kuin juoksulenkilläkin. Musiikillisena mestariteoksena tätä ei täysin voi pitää, mutta se on se fiilis!
Salaliittoteorian alkusyntikat on suoraan kuin mistä tahansa The Soundsin kappaleesta! Raflaava alku ei riitä kompensoimaan seurannutta pientä pettymystä. Kappale kaipaisi enemmän yhtenäisyyttä, rytmistä on vaikea saada otetta.
Seuraavan kohdalla on pakko pysähtyä; Imatrankoski on uskomattoman kaunis kappale. Riipivät sanoitukset ovat juuri niin realistiset kuin pitääkin olla, jotta lyyrinen puoli saa suupielet myötätunnosta alaspäin. Instrumentaaliset väli-elementit ovat omiaan luomaan tunnelmaa.
Johnny Depp (Pankkiryöstäjän Rakkaus) kulkee ehkä hieman liian samankaltaisissa sävelkuluissa edellisen kappaleen kanssa. Valitettavasti tämä ei tee tästä mestariteoksen pikkuveljeä, vaan puudutusaineen, joka keinuttaa hiljalleen kohti tilaa, jossa kaikki musiikki on yhteen sulautunutta äänimössöä.
Metsän Laidalla Puut saa huokaamaan syvään. Vaihtuiko kappale välissä ollenkaan? Omintakeinen yhdistelmä Billy Talent -henkistä taustakitarointia ja soolokitarointia Red Hot Chili Peppersin malliin yhdistettynä surullisiin sanoituksiin on kuitenkin liian mielenkiintoinen täysin lytättäväksi. Pisteet luovuudesta!
Miss Universum on sitä kaivattua erilaisuutta tähän väliin. Kappale on hauskan mahtipontinen ja intro herättää suurta hilpeyttä. Sanoitukset tuovat jokseenkin mieleen PMMP:n vanhan tuotannon hitaammat helmet. Ei levyn parhaita paloja, mutta jos kappale hymyilyttää, se ansaitsee papukaijamerkin. Levyn viimeinen kappale, Astronautti, täyttää erinomaisesti tehtävänsä lopetusraitana, joka aiheuttaa vahvaa tarvetta painaa repeat-painiketta. Instrumenttien leikki on täydessä symbioosissa kappaleen sanoman ja tunnelmien kanssa. Vahvat näytöt puoltavat sitä, että kyseessä on yhden miehen ihme, eikä suinkaan yhden ihmeen mies. Tulithan jäädäksesi, Pariisin Kevät?
Teksti: Laura Eskelinen
Disco Ensemble - The Island Of Disco Ensemble
Disco Ensemblen neljäs albumi oli monelle varmasti suuri odotus, vaikka siitä ilmoitettiinkin vasta äänitysten loppuvaiheessa. Bändin tyylilaji on heittelehtinyt vuosien aikana paljonkin muuttumatta kuitenkaan oikastaan paljoa. Ainut suuri harppaus koettiin luultavasti Viper Ethicsin ja First Aid Kitin välillä, kun soitto vaihtui tiukasta hardcoresta hiukan kevyempään, johonkin punkin ja indien välimaastoon. Oikeastaan olisi melkeinpä ilkeää yrittää tunkea yhtyettä vain johonkin tyylilajilokeroon, sillä kappaleet ovat monipuolisia ja erilaisia olematta silti toisiinsa liittymättömiä. Neljäs levy jatkaa Disco Ensemblen selvää tyyliä tosin tasoittuen hiukan verrattuna edellisiin levyihin. The Island Of Disco Ensemble vaatiikin tällaisten levyjen tavoin hiukan enemmän kuin yhden kuuntelukerran. Sen takia se luultavasti kestääkin pidempään kuin heti mielen räjäyttävät levyt, jotka kulutetaan loppuun kovinkin nopeasti.
Avausraita Bay of Biscay on heti aluksi mielenkiintoinen ja kuitenkin aika perus DEtä. Levyn aluksi kappale on kuitenkin aika erikoinen valinta, kun muilla levyillä on nopeasti päästy asiaan, ja tässä viivytellään johonkin biisin puoleenväliin asti oikeaa alkua. Bay of Biscaytä seuraava Pitch Black Cloud on jo hiukan nopeampi, ja toimii erinomaisesti parin kuuntelukerran jälkeen. Aluksi kertosäe on hiukan hankala käsittää, tulle sellainen omituinen fiilis, vähän kuin kappaletta olisi niissä kohdin nopeutettu koneellisesti.
Kolmas raita, sinkkuna ensimmäisenä levyltä julkaistu White Flag for Peace, ei jotenkin tartu niin hyvin kuin muut kappaleet. Kaksi ja puoli minuuttia ohittuu nopeasti ja huomaamatta, ja heti perään tulee toisena sinkkuna julkaistu Protector. Protector on selvä ja rytmikäs rakkauslaulu, joka ehdottomasti kuuluu levyn parhaimmistoon. Kappale on kaunis ja tietyllä tavalla herkkä, sanoitukseltaan ihanan epätoivoinen, vaikkakin hiukan neuroottinen joissain kohdin.
Protectoria jatkaa jo viime kesänä livekeikoilla soitettu So Cold, joka on todella tiivistetty kokonaisuus. Sanoista tulee mieleen First Aid Kitillä julkaistu See If I Care. So Cold ei ole mikään tartuttava hittikappale, mutta toimii uskomattoman hyvin aina välillä masennustunnelmissa kuuntelemiseen.
Levyn kuudes raita, Get Some Sleep, ei oikein suostu alkamaan kunnolla vaan pitää matalaa profiilia nousten vain tarvittavan verran loppua kohden. Kappaleessa on jotain unettavaa, tosin unilauluksi biisi kelpaisi sanojenkin puolesta. Jotenkin Get Some Sleep vain jää So Coldin varjoon rauhallisuudellaan.
Seitsemäntenä jatkaa Life of Crime, josta ei vain oikein tule otettua selvää. Mikä on kertosäettä ja mikä ei? Hyvä kysymys. Jostain syystä biisi vain ei suostu toimimaan oikealla tavalla. Ainakaan minun aivoissani se ei aiheuta toivottua hyvänolontunnetta. Kappale alkaa monta kertaa uudestaan ja on hiukan turhan sekava.
Levyä jatkaa edukseen erottuva Semi Eternal Flame/Undo. Kaksiosainen kappale alkaa riemukkaalla Semi Eternal Flamella, joka toimii todella hyvin kiireessäkin kuunneltuna. Kiirettä rauhoittamaan seuraa heti perään Undo, joka on suloinen olematta ällöttävä. Tuo osa kannattaa myös laulaa mukana, aiheuttaa lähes poikkeuksetta pikaisen rakastumisen.
Seuraava ja toiseksi viimeinen kappale on Lefty, josta on kovin moni pitänyt. Itsekin ihastuin tuohon selvään soittotapaan. Tosin täytyy myöntää, että aluksi kuunnellessani tuli ihan alusta jostain mieleeni PMMP.
Viimeisenä kuultava Samantha on kaunis ja kestävän oloinen kappale. Sanojen painotus jotenkin aiheuttaa nopeasti rakastumista. Kappale on rauhallinen olematta tylsä ja reipas olematta ylivilkas. Toimii hyvin ainakin hetken kuuntelun jälkeen.
Kaiken kaikkiaan Disco Ensemblen neljäs albumi toimii hyvin jonon jatkona. Levy on koko ajan tasainen eikä siltä mitään erityisesti erottuvia kappaleita huomaa. Luultavasti tämän jälkeen tulee DEltä joku hittipaketti joka jää maailmanhistoriaan (tai ainakin näin me toivomme), mutta tämä levy muistetaan varmuudestaan ja tasaisuudestaan.
Ehdotankin levyä kaikille jotka vähänkin enemmän ovat Disco Ensemblen tuotannosta pitäneet. Kaikille levy ei varmasti kelpaa, mutta kenelle kelpaa, onnittelen. Hieno tuotos, kaiken kaikkiaan.
Noora Karlo
PlayMe
"Klubin nimi on The Q, jossa kaikki on mahdollista: uusia tähtiä syntyy joka ilta, villeimmätkin kuvitelmasi voivat toteutua. Kyse on vain siitä, paljonko olet valmis uhraamaan menestymisesi eteen. Mikä on pelin ja todellisuuden ero? PlayMe käsittelee kunnianhimoa, uskollisuutta, luottamusta, valheita ja omanarvontuntoa. Kyse on ihmisistä, jotka elävät estradin sokaisevien kirkkaiden valojen loisteessa, mutta myös julmista ja rahanhimoisista voimista kulissien takana."
Svenska Teaternin salin sisustus loi ensikertalaiselle mielikuvan 1800-luvun teatteriesityksestä, jossa naiset laulavat korkealta italialaisia kappaleita. Kun esirippu nousi ja PlayMe- logo nousi pyörimään ilmaan, tajusi että tässä esityksessä on paljon muutakin kuin vain musikaalinäytelmän aineksia. Tekniikka ja ajoitukset toimivat koko kaksi ja puoli tuntia aivan täydellisesti yhteen ja näyttelijät osasivat asiansa niin musiikin kuin kaiken muunkin osalta. Vaikka kielenä oli paikoittain peruskoululaisen käsityskyvyn ylittävä ruotsi, roolihahmojen eleet ja ilmeet pitivät kyllä perillä tarinasta ja sen kulusta. Elämyksen selventämiseksi oli tulomatkalla saatu lukea PlayMe:n tiivistetty juoni, joka myös pelasti joissain kohdissa kartalta putoamisen.
PlayMe kertoo ihmisistä, jotka haluavat olla "jotakin". Tyttö, joka halusi laulaa. Poika, joka pakeni todellisuutta pelimaailmaan. Ilkeä klubi-isäntä, joka halusi saada kaiken ja enemmänkin. Näiden peruselementtien päälle on lisätty huimaa akrobatiaa, koko tilan täyttävää tarttuvaa musiikkia ja upeita tanssikohtauksia. Lavastus on mielenkiintoisella ja erittäin toimivalla tavalla toteutettu, eikä esityksestä kokonaisuutena voi muuta sanoa kuin jag vill ha allt, jag vill ha mer.
Riina Nygrén
kuva: Cata Portin
Levyarvostelussa Backstreet Boys : This is us
Poikabändi on täällä taas. Vaikka uusi levy ilmestyikin melkein heti perään, tätä ei millään jaksanut odottaa. Bäkkäreiden seitsemäs maailmanlaajuisesti julkaistu albumi uusi albumi pistää liikettä kroppaan ja korvat huutamaan lisää huippuluokan musaa.
This is us ei kauheasti poikkea edellisestä levystätyyliltään, vaikka biisien tunnelma on aivan eri. Diskomaisesti bilettävät biisit Straight throught my heart, All of our life(u need love) ja ovat hyvänä vastapainona rauhallisille ja liikettä hidastaville biiseille She’s a Dream ja Shattered.
Hieman aiemmasta tuotannosta eroavat PDA, Masquarade ja Undone tuovat uutta sävyä albumille. Kokonaisuutena albumi on elinvoimainen ja tasapainoinen rauhoillavine kappaleineen. Takuuvarmaa nautintoa korville.
teksti: Emma Simonen