S y d ä n m a a n k u v i a   -   t a i t e i l i j a t Anne Alho edustaa uutta, 1980-luvulla syntynyttä suomalaista kuvanveistoa, jossa veistäjät ovat luoneet oman henkilökohtaisen ilmaisun. Hän yhdistelee teoksissaan estottomasti valmisesineitä, käytettyjä materiaaleja ja uusia raaka-aineita. Alhon teokset ovat monitasoisia. Usein lähtökohtana on hyvinkin henkilökohtainen sattumus taiteilijan omassa elämässä. Lopullisessa veistoksessa yksityinen kokemus on kohonnut yleiselle tasolle: hajuvesipulloon on piirtynyt maailmankartta, lapsuuden balettitossut ovat alkaneet kertoa jokaisen pienen tytön tarinaa. Anne Alho soveltaa veistoksiinsa niitä kauneuden ideoita, joita ns. taide taiteen vuoksi on kehittänyt. Hänelle kaunis ei ole itseisarvo. Intuitioon ja tunteeseen luottaen Alho ottaa teoksissaan kantaa siihen todellisuuteen, jossa elämme. Kauneus muuttuu hänen töissään totuuden symboliksi. Carl Bengtsin (1876-1934) oli Suomen kansallistaiteilija Akseli Gallen-Kallelan oppilas ja avustaja vuosisadan vaihteessa. Bengtsin taiteen perustana oli usko Suomen kansan muinaisuuteen ja alkuperäiseen kulttuuriin. Hän arvosti suuresti käsityön ammatillista osaamista. Käsityötaitojen tuli olla myös kaiken taiteen perusta. Taidemaalarina keskisuomalainen Carl Bengs luo oman profiilinsa. Hän on Suomen maalaustaiteen ensimmäisiä ekspressionisteja. Vaikka Bengts ei koskaan luopunut täysin realistisesta kansankuvauksesta, useissa hänen töissään on sellaista leiskuvaa värinkäyttöä ja häikäilemätöntä iloa, joka oli vierasta tuon ajan suomalaiselle taiteelle. Tuomo Blomqvist asettuu taiteilijana luonnon ja kulttuurin rajakohtaan. Hän tutkii rakenteita - olivatpa ne sitten ihmisen rakentamia esineitä tai luonnon omia luomuksia - ja niiden rappeutumista. Blomqvist nostaa taiteessaan esille kuluneiden, hylättyjen tai maatuneiden esineiden kauneuden. Blomqvistin taiteen keskeinen käsite on aika. Jokainen ihmisen luoma kulttuuri kuolee. Luonnossa - Blomqvistin taiteen keskuksessa - sama kuolema sisältää kuitenkin uuden elämän siemenen. Blomqvistin taide etsii lohdullisuutta yksilön orpouteen maailman virrassa. Se ilmoittaa ajallemme, että tulevaisuudella on mahdollisuus vain jos suostumme muistamaan, suostumme ymmärtämään. Jussi Heikkilä yhdistää käsitetaiteessaan tieteen ja taiteen. Latinan kieli, hiotut messinkikirjaimet tai puhujanaition viimeistelty pinta kertovat 'järkevästä' ihmisestä. Teosten tärkein aines on kuitenkin toisaalla: jäteöljyssä, puuntaimessa tai paristokäyttöisessä leikkipupussa. Ihminen joutuu kohtaamaan aiheen, jota hänen järkensä ei pysty enää hallitsemaan. Heikkilän teosten ekologinen sanoma tulee julki vain vihjailevina rinnastuksina ja hienoviritteisenä ironiana. Sielultaan taiteilija on esteetikko, kauneuden rakastaja. Hänen taiteensa tärkein aihe on ollut jo vuosia linnut, joiden elämää hän on seurannut taiteilijan rakkaudella ja tiedemiehen tarkkuudella. Jonas Heiska (1873-1937) oli vuosisadan alun tunnetuin keskisuomalainen taidemaalari. Hänen alkutaipaleensa taiteilijana liittyi Suomen taiteen kultakauteen. Hän yhdisti vuosisadan lopun suomalaiskansalliseen traditioon impressionismin kepeän väri-ilon ja hetken tunnelman. 1920-luvulle tultaessa Jonas Heiskan tyyli vaihtui ekspressiivisempään, taiteilijan subjektiivisia elämyksiä korostavaan ilmaisuun. Valtaosa hänen maisemistaan kuvaa Jyväskylän kotipiiriä tai Päijänteen järvimaisemia. Vappu Heiskan (1921-1993) maisemapiirrokset eivät esittele suomalaista ihannemaisemaa. Päinvastoin: Heiska oli "ryteikköjen" kuvaaja. Häntä ihastutti luonnon oma jumalainen piirrosjälki puissa ja niiden oksistoissa. Ohuita ja vielä ohuempia oksia seuraten hän loi oman luonnollisen raikkaan tussipiirrostyylinsä, joka siirtyi 1980-luvulla luontevasti myös kivipiirroksiin. Taiteilijana Vappu Heiskalla oli maiseman lisäksi myös toinen suuri rakkaus: Kirkkojen interiöörit. 1960-luvun lopulta alkaen Heiska ryhtyi tekemään kirkko-aiheisia esinekoosteita. Koosteet liittyvät 1960-luvun uusrealismiin, jossa taideteos luodaan arkisista ja yleensä teollisista esineistä, jopa roskista. Samoin kuin maisemapiirroksissaan Heiska yhdisti esinekoosteissaan kaksi äärimmäisyyttä; hän loi arkisesta pyhää. Pekka Helin kuului Fotogenesis-ryhmään, joka kohotti 1980-luvulla keskisuomalaisen valokuvan maan uuden valokuvauksen kärkeen. Helin edusti ryhmässä dokumentaarisen valokuvauksen perinteitä keskeisimpinä aiheinaan kotikaupunki ja ihmiskasvot. Dokumenttikuva on säilynyt Pekka Helinin omimpana ilmaisuna myös 1990-luvulla. Kun valokuvataiteilijat ovat yleisesti innostuneet manipuloimaan kuviaan tai rakentamaan installaatioita ja esinekoosteita, Helin luottaa rajaukseen ja sommitteluun, kertovan kuvan voimaan. Mikko Hietaharju kuuluu niihin kuvataiteilijoihin, joka ovat ottaneet oman menneisyytensä taiteen tulkinnan välineeksi. Tuon tulkinnan työkaluna valokuva on osoittautunut erityisen hedelmälliseksi. Onhan ihmisen lyhin tie menneen ajan todellisiin tapahtumiin suvun valokuva-albumit. Valokuvista ja esineistä luoduilla esinekoosteilla ja tilataideteoksilla Hietaharju tutkii ihmisyyden peruskysymyksiä. Esimerkiksi sarjoissa Isältä Pojalle ja Urheasti taiteilija tulkitsee uudestaan miehiseen kulttuuriin liittyviä merkkejä ja tekoja. Hietaharjun taide ei julista - se asettaa esille. Tavassaan tutkia miehistä kulttuuria oman sukuhistoriansa kautta Hietaharjun teokset rinnastuvat mielenkiintoisesti Anne Alhon vastaaviin teoksiin pienestä tytöstä. Mies ja nainen hakevat kumpikin tahollaan oman olemisensa merkityksiä ja suuntia. Veikko Hirvimäen taiteen tunnuspiirteitä ovat syvä suhde luontoon ja mytologinen maailmankuva. Avain Hirvimäen taiteeseen onkin informalismi, johon taiteilija tutustui jo 1961 Helsingin ensimmäisessä ARS-näyttelyssä. Hirvimäen monet veistokset ovat kuin osia maisemasta tai luonnon tapahtumasta. Veistosten eettinen vaikutus syntyy siitä, että taiteilija on paitsi samaistunut luontoon, myös asettunut sen nöyräksi oppilaaksi. Luonto on hänen Sokrateensa. Veikko Hirvimäki tunnetaan paitsi pienoisveistoksistaan myös lukuisten julkisten veistosten tekijänä. Tunnetuin Veikko Hirvimäen julkinen veistos on Helsinkiin 1985 valmistunut kirjailija Mika Waltarin muistomerkki Kuningasajatus. Riitta Hytönen-Pasanen elää metsän keskellä Sumiaisissa, pohjoisessa Keski-Suomessa. Hän pyrkii tekstiilitaiteessaan etsimään esteettistä kaunista. Ihminen voi taiteilijan mukaan kasvaa kauneuteen eläytymällä luontoon ja maahan. Hytönen-Pasasen teokset ovat lähinnä tunnelmia ja tunnetta. Hänen tekemisensä lähtökohdat löytyvät materiaaleista: Pellavasta taiteilija on kertonut etsivänsä Mika Waltarin Sinuhessa mainitsemaa 'kuninkaallista pellavaa' tai maanläheistä möykkyistä rohdinta. Luonnonsilkistä hän pyrkii tavoittamaan sadunhimmeän hohteen ja viskoosista lasimaisen valoisuuden ja herkkyyden. Elämän virrat on teema, jota Hytönen-Pasanen on varioinut lukuisissa töissä vuosien varrella. Teeman kautta taiteilija on tulkinnut niin luonnon- kuin omia sisäisiä virtojaan. Hänen elämän virtoihinsa kuuluvat myös rakkaus, kohtaaminen, ero ja suru. Unto Hämäläinen tunnetaan parhaiten riemastuttavista kineettisistä veistoksistaan sekä kauniista valoteoksistaan, joita hän on rakentanut 60-luvun lopulta alkaen. Yhtä tärkeä osa hänen tuotantoaan ovat kuitenkin taidokkaat 60-luvun optiset teokset, joita katsoessa silmä valehtelee. Hämäläisen kineettisissä veistoksissa ja joissakin valoteoksissa tiivistyy hänen persoonallinen ironia ja sarkasmi. Hän on lempeä anarkisti, jonka keskeisiä tuotannon teemoja ovat olleet sodanvastaisuus ja ihmisen pyrkimysten naurettavuus. Unto Hämäläinen kuuluu Suomen kuvataidetta 1970 -luvulla uudistaneen Dimensio-ryhmän perustajajäseniin. Ryhmä pyrki tutkimaan uuden teknologian ja taiteen välistä suhdetta. Urpu Ilasmaan taiteen tärkeimmät elementit ovat väri ja viiva, joiden vuoropuhelusta syntyy teoksen tilasommitelma. Ilasmaan taide riemuitsee väreissä. Heleän väriskaalan taiteilijaa onkin ollut vaikea sijoittaa suomalaisen kuvataiteen valtavirtaan. Useimmat Ilasmaan teosten nimet viittaavat maisemaan. Taiteilijan abstaktista väri- ja muotomaailmasta onkin aina hahmotettavissa vähintään maiseman aihio. Teosten taustalla sykkii taiteilijan voimakas luonnontunne. Jussi Jäppinen tunnetaan sekä käyttögraafikkona että valokuvataiteilijana. Hän käyttää valokuvaa taiteen materiaalina kuten kubistit aikoinaan. Seuraavassa näyttelyssä hän voi muuntaa valokuvan todellisuutta jo vuosikymmeniä nuoremmalla tekniikalla. Hän manipuloi valokuvaa tietokoneen avulla tai flirttailee vaikkapa tehokeinoilla, jotka muistuttavat metalligrafiikan pintoja. Marko Kaiponen liittää työskentelynsä vahvasti taiteen ja todellisuuden väliin. Todellisuus mittaa hänelle taiteen merkityksen. Ilman sitä taide on ilmaa, jolla Kaiponen ei anna edes mitään esteettistä arvoa. Kaiponen käsittelee taiteessaan todellisuuden raakoja tasoja. Hän luo järkyttäviä installaatioita mm. surmatöiden uutisista ja lehtikuvista. Murhilla ja rikoksilla mässäilevät aikakauslehdet Alibi ja Rikosuutiset antavat hänelle inspiraation. Hän käy inhimillistä kirjeenvaihtoa vankilakundin kanssa ja esittää kirjeet näyttelyssään. Valokuvaaja Martti Kapanen otti käyttöön taiteilijanimen Kapa 1980-luvulla. Teolla hän halusi korostaa kuvaajan merkitystä valokuvan teossa. Samalla hän halusi ajankohtaisella tavalla kumota kuvataiteen perinteisen arvojärjestelmän, jossa valokuvaan taiteena oli suhtauduttu epäilevästi. Kapa ei rajoja ymmärrä. Kapa antautuu kuumaverisesti ideoidensa vietäväksi. Hän ei kysy: Saako kameralla tehdä näin? Kapa syntyi kamera kaulassa ja siksi hän on kameransa kanssa kuin luonnon lapsi. Hän astuu esimerkiksi mielellään kameran eteen ja rakentaa ja lavastaa kameralle kohteen. Hän nauttii kaikista kuvataiteilijan vapauksista ilmaista itseään spontaanisti, subjektiivisesti ja ehdottomasti. Martti Kapanen - Kapa - oli 1980-luvulla yksi jyväskyläläisen Fotogenesis-ryhmän johtohahmoista. Ryhmä pyrki herättämään uutta keskustelua valokuvan estetiikasta, ja sen vaikutuksesta. Ryhmän työtä jatkaa Jyväskylässä valokuvaajien ylläpitämä The Centre for Creative Phography. Pertti Karjalainen on syntynyt Rovaniemellä (1956), josta hän Helsingin opiskeluvuosien jälkeen siirtyi Jyväskylään. Hänet tunnetaan etupäässä maalarina, mutta hän on ollut mukana toteuttamassa myös lukuisia ympäristötaideteoksia ja -projekteja. Luonnon materiaalit ovat Karjalaiselle tärkeä osa taideteosta. Kellastuneiden lehtien avulla Karjalainen heijastaa katsojalle mystistä valoa, joka paistaa ihmisen sisältä. Hän johdattaa kaupungistuneen ihmisen takaisin luonnon ääreen. Karjalaisen taiteeseen on kirjoitettu tärkeä ja ajankohtainen sanoma: Luonto ajattelee ihmisessä. Harald Karstenille taide merkitsee kannanottoa; se ei ole arvovapaata. Hänen mielestään taiteen tulee olla yhteiskuntakriittistä, sen on herätettävä ajatuksia. Veistoksissaan Karsten käsittelee kaikille ihmisille yhteisiä asioita, vaikka niiden ideat lähtevätkin henkilökohtaiselta tasolta - muistoista, oman elämän kokemuksista. Karstenin veistokset rakentuvat erilaisille mielikuville. Hänen töissään on usein kaikkien tuntemia symboleita, erilaisia merkkejä, jotka - samoin kuin töiden nimet - ovat avaimia teosten tulkintaan. Teokset ovat monimerkityksisiä ja avoimia tulkinnalle. Mikään teoksissa ei ole sattumanvaraista; myös materiaalit ovat tarkoin harkittuja viestejä. Kaarina Kataisen (1936) puupiirroksien ja akvarellien aihe on maisema. Väripuupiirroksissaan Katainen yhdistää suomalaisen realistisen maalausperinteen kansainväliseen väriä ja luonnon vaikutelmaa korostavaan maisemakuvaukseen. Katainen hakee aiheensa suoraan luonnosta uskollisena vuoden kululle. Siksi hänen teoksiaan voi syystä kutsua kuukausikuviksi. Suomen ainutlaatuinen vuodenaikarytmi antaa Kataiselle jatkuvasti uusia näkökulmia luontoon. Värinäkemyksensä ohjaamana hän pelkistää maisemasta pois kaiken ylimääräisen. Väri ja valo määräävät kokonaissommittelun. Eräissä akvarelleissaan ja joissakin puupiirroksissa Katainen on hylännyt horisonttiviivan ja tarkentanut katseensa luonnon yksityiskohtiin. Näennäisen abstraktien teosten väreistä ja siveltimenvedoista paljastuu silmille kappale luonnon omaa todellisuutta. Se, minkä voi nähdä ja näkymätön maailma vaihtavat jatkuvasti paikkaa. Jaana Kautto on valokuvaaja, joka etsi alkuvaiheessa aiheensa maaseudulta. Hänen lehmäinstallaationsa oli kunnianosoitus agraarille elämänmuodolle. Samalla se ilmaisi poleemisesti myös maaseudun väheksyttyä asemaa urbanismin hallitsemassa nykykulttuurissa. Myöhemmin Kautto on laajentanut tekemistään myös valokuvan ulkopuolelle. Jokainen aihe tai projekti vaatii oman ihanteellisen tekotapansa. Mäntän kuvataideviikoilla 1997 Kautto tutki taiteen ja talouden välistä suhdetta laajentamalla taiteen sponsoroinnin jokaiselle ihmiselle sopivaksi. - Syntyi sponsoroivien ihmisten nimiluettelolle perustuva käsitteellinen teos. Eila Kinnusen maalauksissa korostuu pinta niin värien rinnastuksissa, muodon selkeydessä kuin väripinnan tasaisuudessakin. Vielä 80-luvun lopulla taiteilija teki abstrakteja töitä, joissa keskeisintä olivat voimakkaat, jopa neonmaisen kirkkaat väririnnastukset. Vähitellen hän alkoi korvata abstraktia muotoa luonnon yksityiskohdilla. Kinnunen ottaa häpeilemättä taiteensa aiheeksi kukan, jonka kautta hän tuo rohkeasti esiin oman naiseutensa. Kukka ilmaisee naisen luontoa, ei alistuvan herkkänä vaan vallankumouksellisen tehokkaana, itsenäisenä ja sukupuolestaan tietoisena voimana. Veikko Koskinen on spontaani, temperamenttinen taiteilijapersoona. Hänen taiteestaan tunnistaa kuitenkin selvimmin konkretismin pyrkimyksen älyllisyyteen ja anonymiseen ehdottomuuteen. Järki ja tunne yhdistyvätkin siinä ajankohtaisella tavalla. Koskisen taiteessa konkretismi luo nahkaansa. Persoonan ja valitun taiteellisen ilmaisun ristiriidan voi purkaa tutustumalla Koskisen tuotantoon. Taiteilijan varhaiskauden esittävällä tuotannolla oli surrealistinen ulottuvuus. Vähitellen 1960-luvun lopulla hän siirtyi kineettiseen ilmaisuun. Liikkeen luomisesta pelkän liikkeen vuoksi taiteilija etääntyi 1970-luvun kuluessa, mutta liike ei hävinnyt - sen aistii yhä voimakkaana sekä rakenteesta että värien rinnastuksista. Omien sanojensa mukaan Veikko Koskinen etsii voimakkaan sommittelun ja väririnnastusten avulla draamallisia jännitteitä sekä 'kauhistuttavaa kauneutta'. Taiteilijan temperamentti värisee neliön levottomassa muodossa, perspektiiviopin rikkovassa värisommitelmassa. Mikä ei näy, tuntuu. Onni Kosonen (1920-1999) tunnetaan erityisesti kineettisistä töistään, joita taiteilija teki 1970-luvulla. Hänen taiteensa osoitteita ovat kuitenkin myös konstruktivismi ja erityisesti karjalalainen ornamentiikka - Kosonen vietti lapsuutensa Käkisalmella. Kun toinen maailmansota syttyi, neljään tasakylkiseen kolmioon jaettu neliö lähti evakkomatkalle mukaan. Kososen kineettinen taide on levollista ja harmonisesti etenevää. Siinä voi nähdä suomalaiselle taiteelle ominaisen luontosuhteen. Teosten värit helähtävät hivenen pastellimaisesti ja taittuvat salaperäisesti harmaaseen. Kolmio ja neliö ovat tärkeitä myös taiteen nimettömyyden kannalta - tekijää ei ole. Oman ateljeensa takapihalle Kosonen on rakentanut vuodesta 1966 lähtien teosta Katoavasta kansankulttuurista. Teos on rykelmä 'toteemipaaluja', puuhun veistettyä ornamentiikkaa. Siitä huokuu taiteilijan nöyrä kunnioitus vanhaa karjalaista kansapuunveistotaidetta kohtaan. Maija Kumpulainen-Sokka aloitti piirtäjänä. 1980-luvulla hänestä tuli puupiirtäjä. Muutos oli vähittäinen, mutta lopulta juuri niin vallankumouksellinen kuin siirtymä mustavalkoisesta maalaukselliseen monvärisyyteen voi olla. Kumpulainen-Sokka kuuluu 1980-luvulla alkaneen suurikokoisen ja monivärisen puupiirrosgrafiikan keskeisiin taiteilijoihin Suomessa. Hänen taiteelleen on leimallista persoonallinen rakenteellisuus. Joissakin puupiirroksissa rakenne on hyvinkin määräävä, toisissa se vain tukevoittaa vapaata muotoa. Taiteilija sanoo aiheidensa lähtevän luonnosta. Pieni värillinen yksityiskohta, muoto tai valoilmiö voi antaa ajatukselle ja tunteelle ratkaisevan sykäyksen. Havainto on alkupiste, josta taiteilija lähtee seikkailemaan ilman ennakkosuunnitelmia erilaisten vaihtoehtojen välillä. Kun teos on valmis, se on yllätys myös tekijälle itselleen. Jarmo Kurjen taiteen materiaaleja ovat mustaliitu, vesi ja paperi. Yhtä tärkeää on fyysinen liike, jonka rytmistä kuva saa voimansa. Kurki jatkaa spontaanin ja vapaamuotoisen taiteen perinteitä, joita etenkin amerikkalainen abstrakti ekspressionismi ja eurooppalainen informalismi edustivat. Kurjen taiteessa korostuu itse luomisen akti, joka on luonteeltaan orgaaninen. Jarmo Kurjen aihe on mielentila, jonka hän elää ja tuo esiin kuvissaan. Tekovaiheessa tunne yhtyy fyysisyyteen, ja loppuvaiheessa tunteen vapaa virtaus saa seurakseen harkinnan. Tunne ja järki, henki ja ruumis painottuvat jokaisessa taideteoksessa hieman eri tavalla. Ulla Lautamajalle (1941-) taide on elämän välttämättömyys. Hän käsittelee teoksissaan syvällä alitajunnassa piileviä hyvinkin henkilökohtaisia asioita. Hän kertoo: "Olen elänyt taiteesta yli 30 vuotta! Taide-elämykset eri muodoissaan ovat kannatelleet minua elämän arkipäivässä. Omakohtaisen taiteen tekemisen ja tekniikoiden opiskelun aloitin kuitenkin vasta viisikymppisenä. Vaikka suurin osa teoksistani valmistuu nopeasti "mielenpurkauksina", huomaan jälkikäteen tehneeni ajatustyötä aiheen parissa jo vuosia. Olen käsitellyt teoksissani aikaa, naiseutta ja ihmisen yksinäisyyttä - elämää syntymästä kuolemaan." Jyrki Markkanen edustaa suomalaisen taidegrafiikan kärkeä. Erityisesti metalligrafiikan ja valokuvan tekniikoiden taitajana Markkanen hakee vertaistaan. Hän on hyödyntänyt taitojaan myös käyttögraafikkona. Satojen taittotöiden lisäksi hän on tehnyt useita kansallisesti ja kansainvälisesti palkittuja julisteita. Markkanen aloitti uransa 80-luvulla estetisoimalla todellisuuden arkisia merkkejä ja yksityiskohtia. Asfalttipihan tai metallialtaan kaltaiset "arvottomat" kohteet muuttuivat surrealistisen arvoituksellisiksi symboleiksi ihmisen elämästä, haluista ja teoista. Markkasen taidegrafiikassa on aina ollut mukana häivähdys tai suurempi annos populaarikulttuuria, kitschiä - Markkasen omin sanoin "hillybillykamaa." Jo liki kymmenen vuoden ajan aiheena on ollut vanha tuttu saksalainen kansanauto, kuplavolkkari. Viime vuosina toiseksi keskeiseksi aiheeksi ovat nousseet jääkiekkonaamiot. Kuvittajanakin tunnetulle Outi Markkaselle luonnon materiaalit merkitsevät enemmän kuin perinteiselle modernistiselle kuvanveistolle: Materiaali ei vain luo teoksen ulkomuotoa vaan on osa taideteoksen sisältöä. Markkanen punoo kuivista risuista herkkyytensä symbolin. Tavassaan käyttää puuta ja kiveä uudella tavalla Outi Markkanen rinnastuu Tuomo Blomqvistiin ja Pertti Karjalaiseen. Käytetyt materiaalit tuovat esiin taiteilijan halun löytää ja palauttaa takaisin menetetty luontosuhde. Markkasen taideteoksiin on kirjoitettu tärkeä ja ajankohtainen sanoma: Luonto ajattelee ihmisessä. Päivi Meriläinen kuului vuonna 1980 perustettuun Skima-ryhmään, jonka taiteessa korostui rakenteellisuus. Silloin Meriläisen peruselementti oli kolmio, joka esiintyi suurissa kolmiomuotoisissa maalauksissa, tilateoksissa ja akvarelleissa. Seuraavassa vaiheessa taiteilija alkoi korostaa teoksissaan sisältöä ja löysi kolmiolle visuaalisesti yhtä voimakkaan vaihtoehdon: siiven. Siipi toi hänen taiteeseensa vertauskuvallisuuden, joka jatkossa lennätti tekijänsä tutkimaan ja ilmentämään omaa naiseuttaan ja äitiyttään. Viimeisimmässä vaiheessa Meriläinen on siirtynyt veistäjäksi. Teokset vuorottelevat sisällöllisesti elämän arvoituksellisuutta pohdiskelevasta vertauskuvallisuudesta aina feminiinisiin iskulauseisiin. Veikko Mäkeläinen on tunnustanut aina vastavärien dynamiikan ja maavärit. Luonnossa aistittu ja koettu elämys kääntyy Mäkeläisen paletilla valosta väriksi kuten koloristille kuuluukin. Monen muun ikäpolvensa taiteilijan tapaan Mäkeläinen on kulkenut pitkän tien esittävistä maalauksista abstrakteihin töihin. Nuorena taiteilijana hän sai opastusta mm. Helmer Seliniltä; toinen taiteilijauran käännekohta oli 1970-luvun puoliväliin ajoittuva Yhdysvaltojen matka. 1990-luvulla Mäkeläinen rakentaa synteesiä pitkästä tuotannostaan. Mäkeläinen on arvostanut aina impressionismia. Konkretismin peräänkuuluttama ankara väri- ja muotokieli on jäänyt sen sijaan vieraaksi. Silloinkin kun taiteilija täyttää maalauspohjan suppealla väripaletilla, pinta väreilee. Siinä elää Veikko Mäkeläisen luonto. Eeva-Liisa Mölsä on veistäjä ja performanssitaiteilija, jonka pääaihe on ihminen. Mölsä veistää puusta suuria ihmisvartaloita, jotka hän värjää voimakkailla väreillä. Näin teoksiin syntyy fyysistä ja veistoksellista voimaa, joka erottuu ratkaisevasti länsimaisen estetiikan mieltymyksestä pelkistyneen valkoiseen. Eeva-Liisa Mölsän ihmisveistoksissa on tärkeää, että ne ilmenevät suoran fyysisinä - Performansseissaan hän on käyttänyt omaa kehoaan vastaavalla tavalla. Mölsän teokset ilmaisevat ihmisen sisällä olevaa, kätkettyä ja tukahdutettua. Keskeisenä aiheena ovat naisen tunteet ja asema miehisessä kulttuurissa. Kirsi Neuvonen (1960-) tunnetaan parhaiten hehkuvan värikylläisistä, koristeellisia yksityiskohtia pursuavista teoksistaan. Maalauksellinen lopputulos syntyy yhdistelemällä useita metalligrafiikan menetelmiä. Neuvoselle metalligrafiikka on se ainoa väline, jolla teoksiin saadaan juuri oikea väri ja loisto. Häntä voidaan pitää yhtenä suomalaisen värillisen metalligrafiikan uudistajista ja kehittäjistä. Neuvosen taiteen yksi keskeinen johtoajatus on naiseuden arvoitus, jonka johtolankoja hän etsii kaikkialta. Parhaiten tämä ilmenee esimerkiksi makaavissa naisfiguureissa ja pukusarjoissa. Hänen taiteensa pintaa syvemmät vertauskuvat ja sen välittämät tunteet eivät koskaan ole feministisiä manifesteja. Tajunnanvirtaan ja visuaalisen silmänsä vilkkauteen luottaen Neuvonen luo monimerkityksistä grafiikkaa, jonka tulkinta jää katsojalle. Kun taiteilijan seikkailu päättyy kuvaan niin katsojan vasta alkaa. Tuula Ollikaisen taiteen aiheet löytyvät elämästä naisena, äitinä ja rakastajana. Naiselle asetetut käytännön askareet sytyttävät langan, joka räjähtää taideteoksissa henkilökohtaisten tunnetilojen purkauksiksi. Muodon voimaviivoja pitkin taiteilija kajauttaa maailmalle oman sukupuolensa manifestin. Tuula Ollikaisen varhaisempien maalausten aiheet ovat kuin "maanantaiaamujen" kaaoksen virittämiä. Maalauksissaan taiteilija kohottaa ja etäännyttää arjen yleisemmälle tasolle. Ollikaisen maalaukset ovat symbolistisia, tunteen ohjaamaa kuvarunoa. Maalaus on nopea ilmaisutapa; grafiikka on hitaampaa ja teknisesti vaativampaa. Erityisesti puupiirroksissaan Ollikainen on löytänyt väylän tunkeutua yhä syvemmälle elämän arvoitukseen. Samalla muoto on tiivistynyt ja pelkistynyt yhä askeettisemmaksi. Taiteilijan grafiikanvedokset ovat kuin äärimmäisellä herkkyydellä jalostettuja merkkejä. Raimo Paavola valmistui Suomen taideakatemian koulusta 1961, samana vuonna, jolloin Suomen taiteessa alkoi tapahtua. ARS-61 toi esitteli kansainvälisen informalismin, joka lakaisi menneisyyden Suomen kuvataiteesta. Toinen ajan voimakas tyylisuunta oli konkretismi, jonka vaikutusvaltaisimmaksi hahmoksi kohosi Paavolan taideakatemian ajan opettaja Sam Vanni. Näistä osoitteista löytyy Raimo Paavolan taiteen kova ydin. Informalistia Paavolassa on hänen tekotapansa: Paavola ei tee aiheesta luonnoksia, vaan teoksen muoto, väri ja kokonaisuus ovat visuaalisena kuvana hänen mielessään. Konkretismia edustaa taiteilijan tapa rakentaa kuva geometrisistä tai puoligeometrisistä elementeistä. Paavolan taiteessa tunne ja järki ovat aivan kuin kilpasilla keskenään siitä, kumman vuoro on antaa maalaukselle vauhtia. Juhani Petäjäniemen taiteen voima arkihavainnolle vieraissa väreissä ja väririnnastuksissa. Taiteilijan teoksen lähtökohtana ja koko sommittelun perustana voi olla pelkän oudon värin ilmaantuminen paletille. Maalaukset ovat löytöjä myös taiteilijalle itselleen. Petäjäniemi tekee abstrakteja töitä. Teokset ylittävät kuitenkin lähemmin tarkasteltuna abstraktin. Nimi on yksi teoksen lukemisen avain. Petäjäniemen maalauksista voi hahmottaa myös maiseman tai sen yksityiskohtia. Maalausten luomaa tilavaikutusta voi tarkastella abstraktismiin liittyvänä litteytenä tai maisemana, jota tarkastellaan lintuperspektiivistä. Silmän tulee lentää maalausten yllä! Ritva Pohjansola maalaa koko elämänsä kuin yhtä suurta maalausta, jonka nimeksi sopisi "Minun maailmani". Tuo maalaus koostuu lukemattomista öljymaalauksista ja tussipiirustuksista, joita hän valmistaa miltei päivittäin. Pohjansolalle taide onkin minuuden vilpitöntä käsittelyä, päiväkirjan kirjoittamista oman minän merkkien kautta. Ritva Pohansolan aiheiden lähtökohdat ovat syvällä hänen lapsuudessaan. Omiin muistoihin liittyy jokainen uusi päivä tapahtumineen ja havantoineen. Pohjansolan taiteen minäkeskeisyys sisältää kuitenkin myös kiehtovan ristiriidan: Syventymällä täydellisesti itseensä hän löytää näköalapaikan myös todellisuuteen. Sivellin on Ritva Pohjansolan tutka, alitajunta hänen tietokoneensa. Elämän realismi muuttuu kankaan pinnalle saapuessaan vertauskuviksi ja kiehtovaksi salaperäisyydeksi. Olli Puusaari tekee valokuvapohjaisia serigrafioita, joissa hän kuvaa ihmiskasvoja. Puusaaren muotokuvat ovatkin kaukaista sukua Andy Warhol pop-taiteen muotokuville. Hän ei kuitenkaan huipenna kuviaan mainosmaisella iskevyydellä tai julisteenomaisuudella. Puusaari ottaa itse käyttämänsä kuvat. Näin teokseen tulee tekijän haluama näköisyys. Värin ja maalauksellisuuden avulla hän lisää teoksiin myös psyykkisen ulottuvuuden. Syntyy aikamme muotokuvia, joissa taiteilija tulkitsee ihmistä. Nimettömät kasvot heijastavat ihmisen kuvaa vuosituhannen lopulla. Väinö Rusanen opiskeli Suomen taideakatemiassa vuosina 1958-1962. Tuolloin Suomen taidetta hallitsi informalistinen suuntaus, jolla on ollut tärkeä merkitys taiteilijan ilmaisuun. Kiinnostus toisaalta rakenteelliseen, toisaalta vapaamuotoiseen taiteeseen luo oman tunnistettavan ilmeensä Rusasen maalauksiin. Tärkeää Väinö Rusasen taiteen kehitykselle oli, että hän palasi heti koulun jälkeen Helsingistä takaisin kotiseudulleen Saarijärvelle. Hän alkoi maalata ulkona saarijärveläistä maisemaa, ja otti maanviljelijän tapaan vuoden kierron ja sään vaihtelut maalaamisensa lähtökohdaksi. Väinö Rusanen on tunnevaltainen maalari. Siksi hän valitsee usein maisemasta sellaisia näkymiä, joissa kiihkeä rytmi ja liike on jo valmiina. Maalaus valmistuu intensiivisen työhetken aikana pitkiä taukoja pitämättä. Yrjö Saarisen (1899-1958) taidetta ohjasi sisäinen vimma, ja häntä onkin helppo kutsua Tyko Sallisen työn jatkajaksi. Saarisen väriasteikko ja tapa käsitellä muotoa oli niin raju, että hänen sanottiin ilmestyneen Suomen taiteeseen suorastaan räjähdyspanoksen tavoin. Saarisen yhteydessä on puhuttu yleisesti temperamenttimaalauksesta. Värimaalarina häntä on verrattu Vincent van Goghiin. Jyväskylässä taiteilija tunnetaan erityisesti Tourujoen maisemien kuvaajana. Erkki Santanen (1925-1990) tunnetaan parhaiten puoliabstrakteista teoksista, joista on miltei aina löydettävissä elämyksellisiä liittymäkohtia keskisuomalaiseen maisemaan. Hänet tunnetaan koloristina, väri-iloittelijana, raikkaiden ja puhtaiden värien taikurina. Santasen tuotannossa on vapaamuotoisen informalistisen vaiheen lisäksi rakenteellisuutta korostavia fesittäviä ja ei-esittäviä vaiheita. Lopputuotannossaan Santanen eteni yhä niukempaan ilmaisuun, jolloin väri sai maalauksissa vielä aikaisempaa keskeisemmän roolin. Markku Saraste työskentelee tunteen voimasta - vaistonvaraisesti. Lataus tekemiseen on niin voimakas, että maalauksen tai grafiikan työn pitää valmistua yhdellä kertaa - Sisäinen ääni ei kanna seuraavaan hetkeen. Tunteen riipaiseva voima siirtyy tunnistettavaksi siveltimenvetoihin ja äärimmäisen kirkkaaseen värirytmiin. Saraste maalaa mielenmaisemia, joissa ilmenee suomalaisen maisemaunelman peruspiirteet: puita, metsää, vettä, talo, kuu tai aurinko ylhäällä ihmisen onnea vartioimassa. Näynomaisia maisemia voisi kutsua paratiisimaisemiksi tai Kiven Seitsemästä veljeksestä tunnetulla tavalla kaukametsäksi tai onnelaksi. Siellä kaikki on hyvin ja turvallista. Sivilisaation ulottumattomissa. Kimmo Schroderus on urbaanin elämän taiteilija, jonka teemat ja ilmaisu saavat visuaalisen iskevyytensä populäärikulttuurin ja katujen kuvastosta jatkaen näin 1960-luvun pop-taiteen traditiota. Schroderuksen pääaihe on erotiikka - ennen kaikkea miehen eroottisuus. Teokset ovat erotiikan ylistystä ja riemua, mielihyvän julistusta ihmisten silmille. Kimmo Schroderuksen päämateriaali on nahka. Hänen siveltimensä on ompelukone, jota hän oppinut käyttämään virtuoosimaisella taidolla. Seuraavassa hetkessä aihe voi kuitenkin tehdä hänestä valokuvaajan, veistäjän, tai tilataiteilijan. Helmer Selin on Päijänteen taiteilija, jonka taide ja elämä kiertyvät johdonmukaisesti samoihin maisemiin. Korpilahden Vaaruvuorelta ja Kärkisiltä aukeavat Päijänteen selät ovat saaneet Seliniltä lukuisia tulkintoja jo yli viidenkymmenen vuoden ajan, vain ilmaisutyyli on vaihdellut impressionistisista varhaiskauden töistä ekspressiivisiin sielunmaisemiin. Selinin taiteilijaminää kuvastaa monipuolisuus ja etsintä. Maisema kotinaan taiteilija on tehnyt niin informalistisia kokeiluja, mosaiikkisia seinäveistoksia kuin betonista valmistettuja leikkiveistoksia. Taiteilijaura on vain osa Helmer Selinin elämäntyötä. Keski-Suomi tuntee hänet myös taidepoliittisena vaikuttajana, joka on toiminut aktiivisesti taiteen opetuksen ja harrastuksen edistämiseksi. Rune Snellmanin valokuvataiteessa henkilökohtainen ja yleinen, suora valokuvaus ja postmodernin valokuvauksen menetelmät yhdistyvät mielenkiintoisella tavalla. Snellman on etsijä. Taiteen kentässä häntä ohjaa intuitio, joka on vienyt Snellmanin milloin sukujuurilleen tai oman kehonsa antropologiaan, milloin maisemaan. Intuition työvälineenä kamera on mitä oivallisin. Taiteilijan tehtävä on löytää valo, väri ja muoto. Tämän jälkeen työn hoitaa valon fysiikka ja filmin kemia. Taiteilijan ammattitaito antaa työlle loppusilauksen: Vain sen turvin Snellman saa kuviinsa myös sattuman. Tarkka muuttuu epätarkaksi ja epäolennainen ylivalottuu. Matti Särkkä (1908 - 1995) aloitti taiteilijanuransa 20-luvulla. Vuosikymmenten aikana Särkkä opittiin tuntemaan vaaleasävyisistä maalauksistaan, joissa hän kuvasi ihmisiä - erityisesti naisia - ja joki- ja järvimaisemia. Matti Särkän akvarellitaiteelle on tunnusomaista eteerisyys, henkisyys ja runollisuus. Särkkä tunnetaankin "siveltimen lyyrikkona". Taiteilijaprofessori Kain Tapper (1930-) kuuluu Saarijärven tunnettuun taiteilijaveljessarjaan. Hän tuli tunnetuksi ennen kaikkea persoonallisena puunveistäjänä, joka tuo esiin puun oman luonteen. Tapperia voi sanoa informalismin perilliseksi. Suomalaisen informalismin mukaisesti Tapperia ei kiinnostanut tyylin tarjoama 'muodottomuus', vaan sen mukanaan tuoma ilmaisullinen vapaus. Tapper laajentaa veistotaiteen ilmaisua usein hyvin niukoin keinoin käyttämällä maalaukseen viittaavia piirteitä tai uusia lisäaineksia tai veistämällä ja pakottamalla merkkejä materiaalin pintaan. Luonnosta aiheensa saava taiteilija ei ole koskaan pyrkinyt tekemään osallistuvaa taidetta. "Mutta jos luonto osallistuu, silloin saattaa olla, että minunkin työni on jonkinlaista osallistumista" (Tapper, Arkkitehti-lehti 8.1985) Tyhjä tila on käsitteellinen teos, veistoksen ja rakennuksen välimuoto. Se on pystytetty Tapperin kotitilalle Saarijärven Juholaan, jossa lempeä luonnonympäristö luo kontrastin teoksen raa'alle arkkitehtuurille. Tyhjä tila on hiljentymisen paikka. Astuessaan sisälle katsoja ei löydä tilasta varsinaisesti mitään lukuun ottamatta seinän elävää puurakennetta. Hänen täytyy luoda teoksessa oma käsityksensä tilasta. Näin hän joutuu sekä arkkitehtuurin että kuvanveiston tärkeimmän kysymyksen ääreen. Kirsi Tapper tunnetaan parhaiten suurikokoisista puulaatikkotöistään, joita hän on tehnyt koko 90-luvun ajan. Työn jälki on tarkoituksellisen viimeistelemätöntä: maali on lohkeillut tai epätasaisesti levitetty, jokin yksityiskohta työssä rempsottaa. Laatikon sisälle Tapper sijoittaa usein jonkin tunnistettavan hahmon: hämähäkin, pienoisveistoksen, pistorasian... Kirsi Tapperin taiteen viehätysvoima on sen rentoudessa ja lempeässä anarkiassa. Tarkoituksellisen kömpelö puunveisto yhdistettynä mitä dadaistisimpiin teosnimiin todistavat Tapperin kulkevan veijareiden jalanjälkiä. Kansanperinne ja -huumori saa hänestä persoonallisen, omituisen ajankohtaisenkin tulkitsijan. Tarja Teräsvuori on taidegraafikko ja maalari. Viime vuosien tuotannossaan hän on liittänyt moniosaisiin grafiikan teoksiinsa myös kolmiulotteisia elementtejä. Ratkaiseva hyppäys pois grafiikan työhuoneesta tapahtui, kun Teräsvuori vaihtoi prässin monistuskoneeseen ja yhdisti kuviin maalauksen. Tärkein kuva, mikä toistuu Teräsvuoren teoksissaan, on ilkikurinen anastus: renessanssiaikana syntynyt maalaus "Tunisian kuningatar". Kuvan avulla taiteilija käsittelee aikamme suhdetta naiskauneuteen. Ruman-kaunis ja inhimillisyydellä täytetty kuva ottaa kantaa miehen luomaan ja naista ahdistavaan käsitykseen kauneudesta. Tarja Teräsvuori on vakava humoristi. Hänen naisnäkökulmansa on hyväntahtoisen parodinen. Frans Toikkanen oli vielä 1960-luvulla maanviljelijä ja taiteilija. Maastossa liikkuessaan hänen katseensa tutki jokaisen viljelijän tapaan säätä ja vuodenaikoja. Toikkasen grafiikka on pelkistämisen taidetta modernistisen taiteen kunnianhimoisen periaatteen mukaisesti. Puupiirroksissa korostuvat luonnossa koetut elämykset ja tunnelmat - sade, yö, tuuli ...- jotka Toikkanen siirtää laatalle herkin veitsenviilloin. Taiteilijan tapa pelkistää on rinnastettavissa hänen talonpoikaiseen tarkoituksenmukaisuuteensa. Omakohtainen suhde luontoon hioo työn muotoon, jossa ei ole mitään ylimääräistä. Riitta Uusitalo (1960-) on taiteilija, joka tekee sarjakuvia ja sarjakuvapiirtäjä, joka tekee maalauksia ja grafiikkaa. Hän ei piittaa rajoista, vaan rikastuttaa omaa luovuuttaan niitä ylittämällä. Vuonna 1993 hän sai suomalaisen sarjakuvan tärkeimmän kunnianosoituksen Puupäähatun. Uusitalo tuli tunnetuksi 80 -luvulla vallalla olleen uusekspressionismin myötä, johon taiteilija yhdisti sukupolvensa todellisuuden. Uusitalon taiteen sisältöinä ovat taiteen pitkään torjumat populääri- ja mediakulttuurin aiheet, joita taiteilija käsittelee spontaanin tunnevaltaisesti. Arki on Uusitalolle ehtymätön taiteen lähde. Hän tulkitsee sitä kuin seikkailua jossakin kummallisessa ja absurdissa maailmassa. Kun perhe saa lapsen, aiheet syöksyvät parvina ateljeeseen. Työn tuloksena on milloin sarjakuva, T-paita, juliste tai rintanappi. Jaakko Valo (1954-) tunnetaan kurinalaisista abstraktin konstruktivistisista veistoksista, serigrafioista ja erityisesti seinämaalauksista. Hänen tuotannossaan on ollut yli 20 vuoden aikana kuitenkin useita toisistaan voimakkaasti poikkeavia tyylikausia. Yhtä vilkkaasti hän on hakenut kullekin aiheelle sopivimman tekotavan. Valo on aina etsinyt tuotannossaan yhteyttä taiteen ja todellisuuden välille. 1970-luvun valokuvarealismissaan hän oli ideologinen rakentaja, joka maalasi kuvaa ihmisestä tasa-arvoisemman yhteiskunnan toteuttajana. Vielä kantavampi teema on ollut sodanvastaisuus, jossa Valo on kuvannut sekä ihmisen tuhoavaa puolta että inhimillisyyden mahdollisuutta. Samalla kun Jaakko Valo painottaa taiteensa yhteiskunnallista merkitystä, hän käsittelee taiteen kautta myös omaa itseään. Lähtökohta on usein hyvinkin henkilökohtainen. Voiko taiteelta odottaakaan vahvaa suhdetta todellisuuteen, ellei taiteilija ole syvässä yhteydessä siihen. Reijo Veijalainen käyttää taiteessaan löytöesineitä ja -materiaaleja, joista hän sommittelee kollaaseja ja assemblaaseja. Taiteilija haluaa pitää luovuutensa avoimena. Mielikuvitus ja leikki ovat taiteilijan rikkauksista tärkeimpiä, ja niitä Veijalainen vaalii työssään. Olavi Viherlehdon (1922-1999) grafiikan suurin kukoistus alkoi 80-luvulla taiteilijan siirryttyä eläkkeelle kirjanpainon faktorin työstä. Tällöin hän löysi värillisen puupiirroksen, harmaaseen taittuvat sinisen, vihreän ja ruskean sävyt. Viherlehdon taiteessa yhdistyvät suomalaisen maisemataiteen ja kansainvälisen modernismin polut. Suomalaista hänen taiteessaan on luonnontunne, aistittavissa oleva järvenranta vuoden- ja vuorokaudenaikoineen. Modernistista siinä on pelkistämisen taide. Viherlehdon taiteilijaura kertoo taidosta ja uskalluksesta siirtyä jykevän realistisesta grafiikasta kohti abstraktia kolorismia. Suora kansankuvaus on vaihtunut aforismeiksi, mietelmärunoudeksi hiljaisesta ja puhtaasta luonnosta. Ulla Virran (1946-) läpimurto Suomen taiteeseen tapahtui 1980-luvun alussa. Hänen tunteeseen ja ilmaisun välittömyyteen perustuva maalaamisensa liittyi tuolloin saumattomasti kansainväliseen uusekspressionismiin. Virta sisällyttää kuviinsa koko maailman kaikessa sen kaoottisuudessa. Hän sukeltaa olemassaolon pohjavirtaan. Tuosta virrasta hänen seittiinsä tarttuvat hyvä ja paha, elämä ja kuolema, ihminen ja luonto, nainen ja mies. Maalausten lisäksi Virta tekee grafiikkaa, erityisesti suuria monivärisiä puupiirroksia. Hän on suomalaisen puupiirroksen merkittävimpiä uudistajia. Usein hyvin raivokas feminiininen energia, joka roiskahtaa katsojan silmille ja tyhjälle siveellisyydelle, sisältää myös vastakohdan. Viivan hurjuuden keskeltä löytää lopulta viivan, joka asettaa värin ja muodon kauniiseen kaareen.