PääsivuKohteetTakaisin

1960-1970-lukujen lähiörakentaminen ja kompaktikaupungit

Jyväskylän alueet laajenivat ja rakentaminen kiihtyi 1960-70-luvulla. Laajeneminen oli osa suomalaisen yhteiskunnan suurta rakennemuutosta: palvelualat vetivät väkeä kaupunkeihin maaseudun merkityksen vähentyessä. Aikakauden kaupunkisuunnittelussa esiin nousi lähiörakentaminen. Erilleen kaupunkirakenteesta sijoitetut tiiviisti rakennetut asuinalueet koostuvat laatikkomaisista, toisiaan muistuttavista elementtitaloista. Ns. metsäkaupunkeihin alettiin suhtautua suunnittelijoiden taholla kriittisesti, sillä ne eivät enää vastanneet ajan ihanteita. Kompaktikaupunki-idean mukaisesti korostettiin tiivistä rakentamista ja suunnittelua ihmisten välisten kontaktien ja palveluiden turvaamikseksi. Palvelut tuotiin lähiöihin päiväkotia ja elintarvikekauppoja myöten.

Suuret väestöennusteet ja gryndereiden mukaantulo aluesuunnitteluun johtivat suurten lähiöiden yhtäaikaiseen rakentamiseen. Aikakauden lähiörakentamisessa nousivat esiin elementti- ja aluerakentaminen. Rakennustyötä nopeuttivat uudistukset rakennustekniikassa ja materiaaleissa. Talot pystytettiin paikan päällä tehtaalla valetuista betonielementeistä, myös Leca-harkot olivat yleinen rakennusmateriaali. Luonto oli tärkeässä osassa alueiden suunnittelussa. Pyrkimyksenä oli sijoittaa puisto- ja virkistysalueita asuinalueiden lähistölle. Rakentamista tiivistämällä pyrittiin säilyttämään laajempia alueita luonnontilassa ja säilyttämään asuinalueiden keskelläkin yhteys luontoon.

Liikennesuunnittelu nousi 1960-70-luvuilla tärkeään osaan ja se erotettiin kaupunkisuunnittelusta insinöörien osa-alueeksi. Automarketit, moottoritiet ja parkkipaikkanormit valtasivat tilaa kaupungeissa. Auto- ja jalankulkuliikenne pyrittiin erottamaan toisistaan ja kävelemistä sekä julkista liikennettä korostettiin entistä tärkeämpänä liikkumisen muotona.

Uutta kaupunkimallia kutsuttiin myös struktuurikaupungiksi. Sillä viitattiin sekä systemaattiseen suunnittelutapaan suunnitella kerralla koko kaupunki, sekä yhteiskuntatieteissä vallinneeseen näkemykseen yhteiskunnallisista rakenteista, joita rakentamisen yhteydessä konkretisoitiin elinympäristöksi. Rakenteina, tai niiden osina nähtiin mm. liikenne, sosiaaliset kontaktit ja palvelut. Suunnitelmissa keskityttiin kaupungin tai lähiön eri osien hahmottamiseen asemakaavalla, ei niinkään yksityiskohtiin kuten rakennusten arkkitehtuuriin.

Kompaktia ja strukturalistista rakentamista tuki uudelleen löydetty ruutukaava. Se mahdollisti rationaalisen ja tehokkaan tilankäytön yhdessä avoimen rakennustavan kanssa. Ruutukaava helpotti myös autopaikkojen sijoittamista rakennusten väliin.Suhtautumisesta liikenteeseen tuli kaupunkisuunnittelukeskustelun vedenjakaja, se ilmaisi myös suunnittelijapolvien välistä arvoristiriitaa: joukkoliikennettä ja jalankulkua kannattIvat nuoret arkkitehdit ja vapaata henkilöautoilua ja väljää rakentamista vanha polvi.

Sana lähiö sai 1970-luvun loppua kohden negatiivisia sivumerkityksiä epäonnistuneiden esimerkkien kautta. Silti aikakaudelle mahtuu myös hyviä esimerkkejä huolellisesti suunnitelluista asuinalueista. Jyväskylässä erityistä vaivaa nähtiin Viitaniemen, Lohikosken ja Kortepohjan sekä siihen liittyvän Kortemäen omakotialueen suunnittelussa.

Aikakauden alueita:

Kangasvuori
Kortemäki
Katiskakatu
Puikkarikatu

 

Lisää tietoa:

Suomi, Kimmo. Huhtasuo – kaupunkisuunnittelun laboratorio, teoksessa Jyväskylän kirja. Jyväskylä 1997.

Hankonen, Johanna. Lähiöt ja tehokkuuden yhteiskunta. Tampere 1994.

 
 
 
 
PääsivuKohteetTakaisin