Talonpoikaista elämää Keski-Suomessa

Keski-Suomen asutushistoriaa ja kulttuurivaikutteita

Keski-Suomen koko kulttuuriin on vaikuttanut alueen maantieteellinen sijainti itäisen ja läntisen kulttuurialueen rajalla. Eri kulttuurien kohtaaminen selittyy alueen asutushistorialla. Päijänteen seudun hämäläinen asutus vakiintui seudulle keskiajan lopulla Hämeen linnanläänin itäosassa, nykyisen Keski-Suomen eteläosassa. Savolaisasutus levisi 1500- ja 1600-luvuilla Itä-Suomesta kaskiviljelyn myötä. Oman lisänsä ovat antaneet myös Pohjanmaalta tulleet vaikutteet, jotka levisivät kaupankäynnin ja markkinamatkojen myötä.

Hämäläiset ja savolaiset
Keski-Suomen eteläiset osat Kuhmoinen, Jämsä, Jämsänkoski, Koskenpää, Korpilahti, Petäjävesi, ja Muurame asutettiin pysyvästi 1400-luvun aikana. Seudulle asettuvat olivat hämäläisiä. Hämäläisiä asui myös Päijänteen itäpuolella Joutsan, Leivonmäen ja Luhangan kylissä. Jyväsjoen kylä, nykyinen Jyväskylä, syntyi 1400-luvun loppupuolella hämäläisasutuksen leviämisen myötä. 1500- ja 1600-luvulla hämäläistä asutusta oli myös Laukaassa, Suolahdessa, Konnevedellä, Sumiaisissa ja Keuruulla.

1500-luvulla alkoi savolaisten muuttoliike nykyisen Keski-Suomen alueelle. Kaskenpolttajat siirtyivät aina uusille asuinalueille uusien kaskimaiden perässä. Monet aiemmin hämäläiset pitäjät savolaistuivat uusien asukkaiden myötä. Hankasalmi jaettiin hämäläisten ja savolaisten kesken, Keuruu ja Petäjävesi savolaistuivat lähes täysin. Koska savolaiset siirtyivät uusille asuinsijoille erityisesti kaskiviljelyn vuoksi, uudisasukkaat löysivät harvaan asutusta Keski-Suomesta itselleen uuden kotiseudun. Suurin osa savolaisista muuttajista sijoittui Päijänteen pohjoispuolelle: Saarijärvelle, Kannonkoskelle, Karstulaan, Viitasaarelle, Kyyjärvelle, Pylkönmäelle, Pihtiputaalle sekä Kivijärvelle.

Myös kaupankäynti toi uusia tuulia ja kulttuurivaikutteita Keski-Suomeen. Seudulta on käyty kauppaa, erityisesti länteen ja etelään kohti rannikkoa. Ihmiset kävivät markkinoilla suuremmissa kaupungeissa ja kulkukauppiaat kulkivat seudun halki kauppamatkoillaan.

Kaski
Kaskiviljely on arkaainen, puoliksi metsätalouteen liittyvä maanviljelysmenetelmä. Se oli käytössä viljelyn alkuajoista, esihistorialliselta ajalta aina 1800-luvulle, ensin yksinomaisena viljelystapana ja myöhemmin peltoviljelyä täydentämässä. Itä-Suomessa kaskitalous oli viljelyn päämuoto ja säilyi käytössä maan länsiosaa kauemmin. Keski-Suomi kuului kokonaisuudessaan vahvaan kaskialueeseen. Suuri osa leipäviljasadosta saatiin kaskesta. Kaskella viljeltiin pääasiassa ruista, naurista ja tattaria.

Aluksi kaskeaminen liittyi liikkuvaan elämäntapaan. Tuhkan lannoittama maa ei jaksanut kasvattaa montaa satoa peräkkäin, joten uusia viljelymaita oli raivattava jatkuvasti. Kun asutus muuttui pysyväksi, käytettiin vain talojen lähialueilla olevia maita. Kerran kasketut maat otettiin uudelleen käyttöön, kun siihen oli kasvanut uutta puuta. Ensimmäisenä entiselle kaskimaalle, halmeelle, levisivät lehtipuut.

Kaskeaminen loppui vähitellen metsänjalostuksen voimistuessa. Kaskenpoltto kiellettiin 1800-luvulla metsän haaskauksena, mutta senkin jälkeen sitä käytettiin raivausmenetelmänä tai niityn tekemisessä. Suomenselän laitamilla pieniä ja keveitä kaskia kaadettiin ja poltettiin aina 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen saakka. Taloudellisen merkityksensä kaskeaminen menetti Keski-Suomessa viimeistään 1870- ja 1880-luvuilla.

 


Näkymä kaskipellolle 1800-luvun lopulla. Savuavan kaskimaan keskellä vieriteltiin eli vierrettin vangoilla palavia puita tasaisen polton aikaansaamiseksi. Vangot olivat pitkiä seipäitä, joiden päässä oli kookas rautakoukku. Keski.Suomen museon kuva-arkisto

Kaskenpolttomenetelmät
Kaskenpolttomenetelmiä oli kaksi päätyyppiä. Toinen oli nuoreen lehti- tai lehtipuuvaltaiseen sekametsään poltettu kaski, jota kutsuttiin tavalliseksi kaskeksi. Sen kaato tapahtui kesällä puun ollessa lehdessä. Kaski poltettiin kaatoa seuraavana kesänä, ja vilja kylvettin syksyllä. Näin tavallinen kaski antoi satoa polttoa seuraavana vuonna. Tavallisessa kaskessa viljeltiin pääosin ruista, ja normaalisti kaskesta korjattiin vain yksi leipäviljasato - parhaassa tapauksessa kaksi. Leipäviljasadon jälkeen voitiin kaskeen kylvää vielä kauraa, mutta sen jälkeen kaski sai jäädä ahoksi toimimaan karjan laitumena ja kasvamaan lehtimetsää seuraavaksi 15-20 vuodeksi.

Toinen kaskiviljelyn päätyypeistä oli huuhta, joka tehtiin järeään havumetsään tai havupuu­valtaiseen sekametsään. Tässä menetelmässä suurimmat hongat pyällettiin eli niiden runkoon hakattiin koloja ja pykäliä. Näin puut kuivuvat ja kaskea polttaessa paloivat paremmin. Pyälletyt puut jätettiin pystyyn, pienemmät puut kaadettiin. Tämän jälkeen puiden annettiin kuivua seuraavaan tai sitä seuraavaan kesään. Poltto tapahtui kesä- tai heinäkuussa ja kylvö heti sen jälkeen. Huuhtamenetelmä mahdollisti täysin uusien peltoalojen raivaamisen erämaahan, koskemattomiin aarnimetsiin.

 

Huuhtakaski oli tavattoman satoisa. Siinä kasvoi aivan erityinen ruislajike, huuhtaruis. Yhdestä siemenestä haaroi useita korsia, joista jokaisen latvaan kasvoi suuri tähkäpää. Koska kaskiruis oli puhdasta rikkaruohoista, jyvät olivat suuria ja itävyys hyvä. Kaskivilja oli haluttua kauppatavaraa myös ulkomailla.

Työt kaskipellolla
Kun kaskettava alue oli valittu, oli ensimmäisenä työnä puiden karsiminen. Se oli erityisesti naisten ja lasten tehtävä. Sen jälkeen puut kaadettiin. Kaadetuista puista kerättiin talteen kaikki tarve-esineisiin kelpaava materiaali, kuten pahkat ja oksanhaarat. Puut jätettiin kuivumaan talven ajaksi. Koska nuoressa metsässä ei ollut tarpeeksi puuta polttamista varten, sinne oli tuotava lisää runkoja. Seunat eli roviopuut kaadettiin talvella ja tuotiin valmiiksi paikalle odottamaan seuraavaa vuotta.

Seuraavana keväänä kaadetut puut karsittiin. Kaski poltettiin kesäkuun lopulla tai heinäkuun alussa. Kasken sytyttäminen oli tärkeä hetki. Yleensä tulen sytytti isäntä tai talon vanhin mies pitkän sauvan päähän kiinnitetyllä tuohikäppyrällä. Kasketessa tärkeintä oli tulen hoitaminen. Hosilla lyöden estettiin tulen leviäminen poltettavan alueen ulkopuolelle. Hosaa kasteltiin välillä, ettei se syttyisi palamaan. Toisaalta kaski ei aina palanut tasaisesti. Palamattomille alueille siirrettiin palavia runkoja viertämällä. Viertämisessä apuna oli rautakoukkuinen vanko.

 

Isäntä Karhumäki Konnevedeltä kiinnittää kookasta risukarhia hevosen aisoihin. Keski-Suomen museon kuva-arkisto
 

Polttamisen jälkeen alue siivottiin ja kynnettiin. Kyntämisessä käytettiin hevosen vetämää risukarhea. Sen jälkeen kylvettiin siemenet. Siemenet harjattiin ja sekoitettiin maahan, jotta kasvu lähtisi mahdollisimman hyvin käyntiin. Poltetulla kaskialueella eli palolla ei ollut ojia. Siksi kylvökset merkittiin sitkaimilla, maahan pistetyillä kepeillä.

Yleensä kaskeamalla tehtyä peltoa käytettiin kahdesta kolmeen vuotta. Sen jälkeen se jätettiin kasvamaan uutta metsää. Jo puiden kaatamisvaiheessa aukealle oli jätetty muutama koivu ja leppä siemenpuuksi. Ne nopeuttivat uuden puuston kasvua. Samalle kaskimaalle palattiin vasta muutaman vuosikymmenen jälkeen. Koska viljelyväli oli pitkä, oli taloilla monia eri kaskimaita, joita viljeltiin vuorotellen.

 


Robert Saastamoinen kyntämää aatralla peltoa Pihtiputaan Rönnyn talon pellolla 1910-luvulla. Kuva Nestor Saastamoinen. Keski-Suomen museon kuva-arkisto

Tärkeimpiä työvälineitä kaskimaan viljelyssä olivat karhi ja aatra. Risukarhi eli risuäes valmistettiin oksista. Puinen karhi oli kestävä ja joustava, ja sitä pystyttiin käyttämään kiviä ja kantoja täynnä olevalla, epätasaisella pellolla. Aatra oli yksinkertainen, erityisesti Itä-Suomessa käytössä ollut auramalli. 

Sanastoa


Aatra   Itäsuomalainen aura, hankoaura

Huuhta-auraPaloaura, aatra

Huuhtahuhta; havumetsään raivattu kaski

Huhtakuu Huhtikuu; huhtapuiden kaatokuu

Konttipuu  Kaskialueen laidalla oleva puu, johon ruokakontti ripustettiin työn ajaksi.

Rieska, rieskamaa Keväällä kaadettu ja samana kesänä poltettu ja kylvetty kaski.

Hosa  Tyvipäästä karsittu näre tai oksa, jolla tulta sammutellaan ja estetään leviämästä.

Palo  Kaski

Paloelo Kaskessa kasvanut vilja.

Pyältää    Pykälöidä, irrottaa puista kuorta, jotta ne kuivuisivat.

Pykälikkö         Kaskesmetsä, jonka puiden runkoja on kuivattamista varten kuorittu.

SitkainKylvörajan merkiksi kaskeen pistetty vesa tai oksa.

Risukarhi   Risuäes, hevosen vetämä työväline, jolla rikottiin ja sekoitettiin poltetun maan pintaa.

Tulenmaa Kaski karjalanmurteessa

Tulukset   Tulen sytyttämiseen liittyi paljon taikauskoa ja tapoja. Vielä myöhään kaskimaa sytytettiin perinteisin keinoin tuluksilla.

Tuoheta    Sytyttää kaski tuohella palamaan.

Vanko  Puuvartinen rautakoukku jota käytetään vierrettäessä.

ViertäminenPalavia puita vieritetään pitkin poltettavaa maata
tulen levittämiseksi.


Sanonta

Kaskea sytyttäessä:             

”Anna ukko uutta tulta, elotulta, einetulta, uudistulta, toukotulta”

Kirjallisuutta, linkkejä ja elokuvia

Isien työt. Kansatieteellinen Filmi Oy:n lyhytelokuvia. I-II. DVD-julkaisu. 2006

Junnila, Heikki http://www.finnica.fi/keski-suomi/maakunta/artikkeliasutus.htm

Jäppinen Jussi (toim.) Viestejä maisemassa – Keskisuomalainen kulttuuriympäristö. Jyväskylä 2006.

Vihola, Teppohttp://www.finnica.fi/keski-suomi/metsa/vihola.htm#

Vilkuna, Kustaa Isien työt. Helsinki 1943.