Keski-Suomen talonpoikainen rakennuskulttuuri
Koska Keski-Suomi sijaitsee itäisten ja läntisten kulttuuripiirteiden vaihtuma-alueella, talonpoikainen rakentaminen näyttäytyy alueen eri osissa erilaisten vaikutteiden vuoksi moninaisena. Seudulle on ominaista, että rakennukset on ryhmitelty luonnonolosuhteet huomioon ottaen,  ja yksinäistalot eli hajapihatalot ovat tavallisia. Hajapihataloja syntyy seuduille, joissa peltoalueiden jako on tarjonnut mahdollisuuden väljään rakentamiseen. Maat jakautuvat vapaasti eikä tarkkoja tonttirajoja ole rajoittamassa rakentamista.
Asuinpaikat valittiin vesistöjen rannoilta ja mäkien päältä, koska viljelyolosuhteet olivat suotuisat. Talot sijaitsivat toisistaan kaukana tilaa vaativan kaskiviljelyn vuoksi; naapuriin oli matkaa. Keski-Suomesta muodostui alueen asutushistorian ja kaskikulttuurin myötä tyypillinen haja-asutusseutu. Kylät tiivistyivät 1800-luvun kuluessa asutuksen lisääntyessä, mutta talojen pihapiireissä säilyi yhä runsaasti vapaata tilaa.


Sahat olivat harvinaisia ja kalliita työkaluja. Yleisin sahatyyppi oli niin sanottu justeeri eli kahden miehen katkaisusaha. Justeeria käytettiin metsätöissä aina moottorisahan tuloon saakka 1950-luvulla. Kuvan saha on peräisin Niittylän talosta entisessä Jyväskylän maalaiskunnassa. Urho Meronen omisti sahan. Kuva Pekka Helin Keski-Suomen museo

Hirsirakentaminen
Suomi sijaitsee havumetsävyöhykkeellä, jossa mänty kasvaa suorarunkoiseksi ja kovenee vanhetessaan lujaksi hongaksi. Hirsirakentamisesta tuli koko havumetsäalueen asukkaiden oivallinen asuntojen rakennustapa. Hirrenmitta määräsi huoneen suurimman koon. Hirsirakentamistekniikka opittiin hallitsemaan Keski-Suomessa jo 4000 vuotta sitten.



Puiden kuorimisessa käytettiin petkeltä tai pantaveistä. Vasemmanpuoleisessa kuvan petkeleen on Keski-Suomen museolle lahjoittanut maanviljelijä Jussi Tarvainen Siltalan talosta Laukaan Vehniältä. Oikeanpuoleisessa kuvassa nähdään kuinka kuoriminen tapahtui. Ville Liimatainen ikuisti työmiehen Lankaladella vuonna 1924.
Keski-Suomen museon kuva-arkisto.


Aluksi pyöreitä seinähirsiä ei veistetty lainkaan, mutta myöhemmin tuli tavaksi suoristaa hirret ulko- ja sisäpuolelta. Veistämisessä käytettiin erityistä piilukirvestä ja työtä kutsuttiin piiluamiseksi. Piilukirveellä veistettiin hirren sivut, jotta tulevasta seinästä tulisi suora.




Tätä kirvestä on käytetty Vihtalahden nuorisoseuran hirsitöissä Muuramessa.
Kuva Pekka Helin Keski-Suomen museo


Hirsirakennus pysyy koossa nurkkiin veistettyjen salvainten eli hirren päihin veistettyjen liitosten avulla. Liitoskohdassa on kaula eli muuta hirrenpaksuutta ohuemmaksi veistetty kohta, jossa hirret menevät limittäin. Kaulan jälkeen tulee hirren paksu pää eli nurkanpää. Kaula ja nurkanpää yhdessä muodostavat nurkkasalvaimen eli nurkan. Nurkkia voidaan veistää eri tavoin. Pitkänurkan lisäksi käytössä on myös niin sanottu lyhyt nurkka, jossa seinästä ulkonevat nurkanpäät puuttuvat kokonaan. Keski-Suomessa tavallisimmat pitkänurkkaisen rakennuksen nurkkasavokset ovat nimeltään koirankaula-, sulka- ja sinkkanurkka. Lyhytnurkka esiintyy muun muassa kirkoissa ja kaupunkirakennuksissa sekä nuorimmissa maaseudun rakennuksissa. Nurkkien perusteella voidaan ajoittaa rakennuksien ikiä. Sinkkanurkkia on pohjalaismallisissa ja pohjalaisten mestarien rakentamissa päärakennuksissa sekä aitoissa.




Hirsirakennus kootaan nurkkasalvosten varaan. Pitkänurkkainen, kuusikulmainen ja nimeltään sulkanurkka on kuvattu Pienmäen talomuseon aitasta.
Kuva Pekka Helin Keski-Suomen museo.


Hirsien varaaminen eli tiiviisti toiseen hirteen sovittaminen oli myös olennainen tekninen seikka, jonka turvin huoneet saatiin pysymään lämpiminä. Varaus merkitään päällekkäin tuleviin hirsiin erityisesti siihen tarkoitetulla työkalulla, varalla, jossa ovat samansuuntaiset piirtopiikit. Piikkien jättämän jäljen mukaan hirret voitiin veistää toisiinsa sopiviksi. Talon lämpimyys takasi Pohjolan asukkaille mahdollisuuden asettua asumaan kylmille seuduille.




Vara eli varo on laajalti tunnettu työkalu. Vasemmanpuoleisen kuvan varaa on käytetty Niitylän talossa entisessä Jyväskylän maalaiskunnassa. Toisen kuvan hollihakaa tarvitaan kiinnittämään hirsiä toisiinsa erilaisten työvaiheiden ajaksi kuten nurkkien sovituksessa. Kuvat Pekka Helin Keski-Suomen museo  


Hirsitalojen muutkin rakennusmateriaalit saatiin luonnosta. Aluksi lämpimyyttä lisättiin rakennuksen perustuksiin tehdyillä multapenkeillä ja hirrenraot tilkittiin sammaleella. Rakennuksen kattorakenteessa käytettiin tuohta ja sen päällä painopuita, ettei tuuli irrottaisi levyjä. Kattomallia nimitettiin tuohi- tai malkakatoksi. Painona voitiin käyttää myös turvetta. Myöhemmin opittiin käyttämään katemateriaalina päreitä eli tukista höylättyjä vahvahkoja puulastuja. Tällaisessa kattotyypissä tarvittiin paljon nauloja, joilla päreitä naputeltiin kattorakenteisiin kiinni. Pärekatot yleistyivät vasta 1800-luvun lopulla, kun kattonauloja ryhdyttiin tuottamaan teollisesti.



Napakairaa käytettiin hirsiseinien sidostappien reikien poraamiseen. Pyörivän yläosan saattoi tukea rintaa tai vatsaa vasten ja kiertää kahvoista, jolloin koko keho tuki kairaamista. Napakaira edustaa vanhaa kairatyyppiä, jossa ei ole terässä itsevetävää kärkijenkaa. Kuvan kaira on 1890-luvulta. Kuva Pekka Helin Keski-Suomen museo.  

Ikkunoiksi riittivät aluksi pienet luukut, josta valoa ei juuri saatu tupaan, ainoastaan raitista ilmaa. Lämmönlähteenä tuvassa tarvittiin kivistä ladottu uuni, jossa valmistettiin myös ruokaa. Ruokaa tehtiin myös pihalle rakennetussa keittokodassa. Aluksi uuneista ei johdettu savua ulos muuten kuin oven ja ikkunaluukkujen ja katon rajaan tehdyn räppänän kautta, siksi näitä rakennuksia kutsuttiin savutuviksi. Kun opittiin johtamaan uunin savut ulos piipun kautta, huoneilma raikastui ja oltiin valmiita keksinnön myötä suurentamaan seinässä olevia luukkuja ikkunoiksi, joista myös valo pääsi tupaan. Kehitys savutuvista savujohdollisiin ikkunallisiin tupiin kesti kauan.
  


Rakennuksen hirsikehikon suoruutta pysty- ja vaakasuunnassa seurattiin rakentamisen aikana tarkasti. Ennen nykyaikaisia vesivaakoja eli vatupasseja ”vaatrattiin” työmailla vaku- eli vaakertipasseilla. Kuva luotilanka oli käytössä Mullin talossa Konnevedellä 1850-luvulta lähtien. Suorakulma oli mylläri Halisen työkaluna Konginkankaalla vuodesta 1880 lähtien. Harppia käytettiin muun muassa nurkkien salvosten mittaamisessa. Kuvan harppi on Muuramesta 1800-luvun lopulta. Kuva Pekka Helin Keski-Suomen museo.  

Ensimmäiset uudentyppiset talot rakennettiin Varsinais-Suomeen ja Satakuntaan jo 1500-luvulla. Uutuus levisi yli maan hitaasti vuosisatojen kuluessa ensin läntiseen Suomeen ja vähitellen itäiseen Suomeen. Savutupa asuntona väistyi Keski-Suomesta 1900-luvun alkuun mennessä, vaikka yksittäisiä savutupia saattoi syrjäisimmillä aluilla olla vielä viime vuosisadallakin käytössä.





Talonrakentajat ja puusepät käyttivät muun muassa pitkä-, härkä-, simsi- tai holkkahöylää. Pitkähöylä oli tarpeellinen suurten tasaisten pintojen käsittelyssä, härkähöylää käyttivät erityisesti salvumiehet karkeammassa höyläyksessä. Simsi- ja holkkahöylillä höylättiin kapeita paikoja tai tehtiin profiileja puuhun. Kuvassa Pitkä-, härkä ja holkkahäylä.
Kuva Pekka Helin Keski-Suomen museo.


Varallisuuden kasvaessa asuinrakennusten huoneluku kasvoi. Tavanomaista oli rakentaa toinen tupa viereen ja yhdistää ne porstualla eli eteisellä toisiinsa. Huonelukua lisättiin kamareilla. Keskisuomalaiset talonpoikaiset asuinrakennukset olivat pitkänomaisia, koska kamarit sijoitettiin tavallisesti pareittain rinnakkain tupien viereen. Hirrestä rakennettiin miltei kaikki rakennukset niin asuinkäyttöön, varastoiksi ja työpajoiksi. Sama rakenne soveltui pienistä saunoista aina kirkkorakennuksiin saakka.





Hankasalmen museokylään siirrettiin Ristimäen savutupa. Savutuvan ulko-oven eteen rakennettiin pisteporstua. Savutuvassa on jo suurennetut ikkunat entisten luukujen sijaan. Katolla keikkuu kapea savutorvi. Varsinaiset savupiiput ilmestyivät katoille vasta uloslämpiävien uunien myötä. Kuva Pirjo Sojakka Keski-Suomen museo.   


Pihapiiri – rakennusten ryhmittely

Perinteiselle talonpoikaistalolle on ollut tyypillistä rakennusten suuri lukumäärä, joka saattoi nousta useisiin kymmeniin. Yksinäistalojen pihapiiri oli avara, ja rakennukset olivat toisistaan erillään. Osa sijaitsi kaukana päärakennuksesta. Rakennuksille valittiin paikat niiden käyttötarkoituksen mukaan ja luonnonoloja hyödyntäen.





Pienmäen talomuseon pihapiiri Hankasalmella on säilynyt alkuperäisellä paikallaan. Päärakennuksen edustalla on miespiha ja sen laidoilla kokkitalli, kärryliiteri ja aitat sekä pihatupa. Kuva Pekka Helin Keski-Suomen museo


Jo 1600-luvulla annettu rakennusmääräys, jonka mukaan talon pihapiiristä oli erotettava karjalle oma piha, vaikutti perinteisen pihapiirin muotoon. Maalaistalon rakennukset ryhmiteltiin yleensä kahden pihan ympärille. Ihmisten asuinrakennukset ja eläinten tilat erotettiin toisistaan. Näin muodostui pihapiiri, joka jakautui miespihaan ja karjapihaan. Miespihassa oli asuinrakennuksen lisäksi ruoka-aitat sekä talli ja joskus kalustovaja. Miespihasta aidalla erotetussa karjapihassa sijaitsivat navetta, muut karjasuojat, keittokota ja rehuvarastot. Etenkin läntisessä Keski-Suomessa on ollut tapana ryhmitellä rakennukset kolmen pihan ympärille. Tällöin mies- ja karjapihan lisäksi erotettiin erillinen aittapiha. Turvallisuussyistä tulenarat rakennukset, kuten sauna, riihi ja paja rakennettiin kauemmaksi muista rakennuksista. Tällöin tulipalon sattuessa tuli ei ehtinyt levitä muihin rakennuksiin asti.

Miespihan rakennukset

Asuinrakennus
Asuinrakennus oli tapana pystyttää pihapiirin parhaimmalle kohdalle, yleensä pienelle mäelle tai kumpareelle. Muut rakennukset ryhmittyivät sen ympärille, jolloin pihapiiristä muodostui ainakin osittain suljettu suorakaide tai neliö. Asuinrakennuksen keskeisin huone oli tupa. Tuvassa oli uuni lämmönlähteenä ja ruoanvalmistuksen paikkana sekä tilaa ruokailla ja nukkua. Tuvassa tehtiin talon päivittäisiä naisten sisätöitä sekä talvisaikaan miesten puhdetöitä. Asuinrakennusta laajennettiin tilantarpeen mukaan ja huoneita rakennettiin vanhan rakennuksen jatkoksi. Asuinrakennuksista usein pystyykin erottamaan eri aikoina rakennetut huoneet ja rakennuksen osat.





Pienmäen talomuseon tuvan takkauuni on valkoiseksi kalkittu. Uunin ja karsinaseinän väliin on rakennettu uunin päälle eli pankolle johtavat portaat. Siellä oli lämmintä maata ja kuivatella vaatteita ja tarvemateriaaleja. Uunin kulmauksessa on takka eli raasu ja sivulla leivinuuni, jonka edustalla on hiillus. Leivinuunissa paistui 27 leipää kerralla. Uunissa on kolme tuli- ja ilmakanavaa, joita voidaan sulkea raasu-, uuni- tai hiilluspellillä. Kuva Pekka Helin Keski-Suomen museo.


Yksitupaisen rakennuksen lisäksi tyypillinen rakennusmalli oli paritupa, jossa kahden tuvan väliin jäi eteinen. Tupien lisäksi päärakennuksessa saattoi olla kamareita. Joskus rakennuksen taakse rakennettiin pieni, talossa kiinni oleva lisähuone, joka toimi ruoka-aineiden ja maidon säilytyspaikkana. Ruokatarvikkeita säilytettiin myös eteisessä. Rakennuksen porstuan eteen saatettiin rakentaa himmeli eli kuisti.

Kokkitalli ja liiterit
Hevostalli, liiterit ja vajat rakennettiin miespihan puolelle. Yksinkertaisessa hevostallissa oli vain seimi- tai soimi-niminen puukaukalo ruokintaa varten. Tilaa jäsenneltiin suuremmissa talleissa puupilttuilla, jotta jokainen hevonen saisi oman tilan tallista. Pilttuuseen seinän viereen rakennettiin kiinteä syöttökaukalo. Yleisin tallityyppi Keski-Suomessa on ollut kokkitalli. Kokkitalli on kaksikerroksinen rakennus, jonka alaosassa on hevosten talli ja säilytystiloja ja yläkerroksessa ullakko eli kokki. Kokissa pidettiin heiniä, jotka pudotettiin hevosille lattiassa olevan luukun kautta. Kesäisin talon rengit saattoivat yöpyä yläkerrassa. Kokin edustalla oli sola, parvekkeen tapainen käytävä, josta kokkiin pääsi kulkemaan.





Kokkitalli on ns. luhdillinen eli kaksikerroksinen talli, jonka etuseinällä on ulkoneva rinta eli sola. Tallin alakerta on jaettu kahteen osaan. Toinen puoli on varsinainen talli ja toinen heinätalli. Usein säilytettiin heiniä myös yläkerrassa. Kesällä kokkitallin yläkerran huoneita saatettiin käyttää myös nukkumaittoina. Laukaan Museokylä Kalluntuvan kokkitalli siirrettiin museoalueelle Leppälahden Pirttivuoresta ja se saattaa olla alun perin rakennettu jo 1700-luvun lopulla. Kuva Pirjo Sojakka Keski-Suomen museo.  


Aitat
Aitoissa säilytettiin vaatteita, ruokaa ja tarvekaluja kuten nykyisin komeroissa. Aittojen koko vaihteli käyttötarkoituksen mukaan. Talon tyttärelle tai pojalle saatettiin rakentaa oma aitta, jonka hän sai ottaa mukaansa muuttaessaan kotitalosta. Aitat saatettiin pihapiirissä sijoittaa vieretysten saman katon alle, jolloin ne muodostivat pariaitan tai aittarivin.





Aarresaaren kotiseutumuseoon Jämsänkoskelle siirretty kaksikerroksinen vilja-aitta on peräisin Köykän talosta ja tietävästi rakennettu 1700-luvulla. Aitassa on korkea puinen jalkaosa, joka esti jyrsijöiden pääsyn jyviä naketamaan. Kuva Pirjo Sojakka Keski-Suomen museo
    

Vauraassa talossa tarvittiin monta vilja-aittaa. Aittojen lukumäärään ja rakentamistyyliin vaikutti seudun ruokakulttuuri. Läntisen perinteen mukaan leipää leivottiin vain muutaman kerran vuodessa, ja jyvien piti säilyä hyvänä pitkän aikaa. Vilja-aitat piti nostaa kivijaloille ja rakentaa patsasjalkoja, jotta ilma kiertäisi ja rakennus ja vilja pysyisivät kuivina. Näin jyrsijätkään eivät päässeet korkeaan aittaan. Kaikki vilja säilytettiin jyvinä, joten aittoja tarvittiin paljon.

Itäsuomalainen tapa oli leipoa viikoittain. Vilja säilytettiin puimattomana ulkona aumoissa. Aittoja ei siis tarvittu niin monia, eikä jyviä säilytetty niissä pitkiä aikoja. Itäsuomalainen aitta olikin yksinkertaisempi kuin länsisuomalainen. Se rakennettiin matalien nurkkakivien varaan. Tätä aittatyyppiä tavataan Keski-Suomen pohjoisosissa ja Päijänteen itäpuolella, jossa vaikutti savolainen ja karjalainen ruokakulttuuri.

Lisätietoa voi katsoa Riihellä puidaan ja pohditaan -työpajan teksteistä, jossa käsitellään länsisuomalaisen ja itäsuomalaisen viljelyperinteen eroja.

Karjapiha ja eläinsuojat
Karjapiha erotettiin miespihasta aidalla. Keski-Suomen eteläisillä ja läntisillä alueilla aita oli vahva hirsiaita. Idässä ja pohjoisemmilla alueilla pihat olivat avonaisempia, ja ne erotettiin toisistaan kevyemmällä pisteaidalla.





Pisteaita on tavallisin aitatyyppi, jota käytettiin talonpoikaistalojen ja laidunmaiden ympärillä. Ainekset saatiin metsästä; aidakset, vitsakset ja tukiseipäät. Hankasalmen Pienmäen talomuseon karjapihaa kiertää pisteaita ja pihan reunalla on vinttikaivo. Kaivolle rakennettu puinen vipu keventää veden nostamista kaivosta. Pekka Helin Keski-Suomen museo  

Eri eläimille oli omat navettansa, puhuttiin härkä-, lehmä-, vasikka- ja lammasnavetoista. Siat asuivat pahnassa eli lätissä. Käytännönsyistä pieniä rakennuksia myös yhdisteltiin. Karja kulki navetalta laitumelle karjapihan rakennusten takaa karjakujan kautta. Näin eläimet eivät päässeet miespihaan.

Karjarakennusten yhteyteen rakennettiin myös säilytystiloja heinille. Itäisillä alueilla heinää säilytettiin niityillä haasioissa, josta sitä haettiin tarpeen mukaan. Heinä ei siis tarvittu paljoakaan säilytystiloja talon luona. Läntisellä alueella latoja eli heinätalleja oli enemmän koska heinä säilytettiin eläinsuojien yhteydessä.

Keittokota ja kaivo
Kota tai pistekota on alkukantainen kevytrakenteinen rakennus, joka myöhemmässä käytössä muuntui yksinkertaiseksi tulisijapaikaksi. Pihapiiriin sijoitetussa kodassa lämmitettiin vesi niin saunaa varten, pyykinpesuun kuin talon muihinkin lämpimän veden tarpeisiin. Kaivo ja kota sijaitsivat yleensä karjapihalla tai saunan lähellä. Vedenkantaminen kuului talon tavallisiin arkiaskareisiin. Pyykkäämistä varten saattoi olla erillinen pesukota, joka rakennettiin mielellään järven tai lähteen lähelle.

Riihi ja sauna
Muita maalaistalon tärkeitä rakennuksia olivat riihi ja sauna. Näihin rakennuksiin liittyvät omat toiminnalliset työpajat, Riihellä puidaan ja pohditaan sekä Saunatontun monet toimet, joiden yhteydessä käsitellään myös rakennuksiin liittyviä asioita.
Molemmat rakennukset sijoitettiin asuinpihan ulkopuolelle tulipalovaaran vuoksi. Itäsuomalainen riihi oli usein pienehkö ja korkea yksinäisriihi, johon liittyivät pienet kylkiäiset eli lisähuoneet ruumenille ja silpulle. Länsisuomalainen riihi oli suurempi, ja siinä oli erilliset tilat puimiselle sekä olkilato.





Pienmäen talomuseon riihirakennuksessa on varsinaisen riihen lisäksi välinen, olkilato ja ruumenus. Kuvassa riihen oven suuaukon reunat ovat mustuneet lämmityksessä syntyneen savun ja noen pyrkiessä ulos. Riihessä on vain pieni luukku ikkunana. Kuvassa koululaiset kuuntelevat opasta, joka kertoo riihityksestä. Kuva Pirjo Sojakka Keski-Suomen museo
 
Kylpemisen lisäksi saunassa tehtiin monia talon töitä; siellä palvattiin lihaa ja käsiteltiin pellavia sekä kupattiin ja hierottiin kipeitä lihaksia. Hyvä paikka saunalle oli veden äärellä. Jos maalaistalo ei sijainnut järven tai lammen rannassa, rakennettiin sauna vähintään lähteen viereen tai kaivettiin kaivo läheisyyteen. Keski-Suomessa oli sekä itäistä että läntistä rakennusperinnettä edustavia saunoja paikkakunnan kulttuurivaikutteista riippuen.

Sepän paja ja pyykkitupa
Kauemmaksi asuinrakennuksista sijoitettiin paja. Palovaara oli suuri, kun ahjoa pidettiin kuumana ja kipinät sinkoilivat. Paja oli hyvä rakentaa lähelle lampea tai jokea, jos sellainen oli lähettyvillä. Sepän töitä ja pajaa käsitellään tarkemmin Sepän töissä -työpajassa.  
Veden äärelle rakennettiin myös pyykkikota. Pyykinpesuun tarvittiin paljon vettä ja vaatteiden huuhtelu kävi helpoiten järven tai lammen rannassa. Pyykinpesusta ja pyykkikodasta löydät tarkempaa Pyykkipäivän touhut -työpajasta.  

Kaukana pihapiiristä sijaitsevat rakennukset
Maalaistalolle kuuluvia rakennuksia sijaitsi myös  kaukana pihapiiristä. Heinäladot rakennettiin pellon reunaan ja venekoppeli järven rantaan. Monien talojen yhteiskäytössä oli myllyjä. Tuulimyllyt sijoitettiin kylän tuulisimmalle ja korkeimmalle paikalle. Vesimyllyt rakennettiin jokien varsille ja ne toimivat virtaavan veden voimalla.