Sepät ja paja
Maaseudulla talolliset ja torpparit tarvitsivat sepän palveluksia. Ammattisepillä oli omat pajansa. Oli myös runsaasti talojen yhteisiä pajoja, jotka omisti muutama talo tai jopa koko kyläyhteisö. Varakkaimmat talot rakensivat pihapiirinsä tuntumaan omat pajansa, joissa isännät itse tekivät korjaustöitä taitojensa mukaan ja joissa ammattisepät kävivät tekemässä vaativampia taontatöitä.

Pajarakennus sijoitettiin palovaaran vuoksi hieman kauemmas muista rakennuksista. Paja rakennettiin hirrestä kuten muutkin talonpoikaisrakennukset. Pajassa ovi sijoitettiin tavallisimmin päätyseinälle ja ikkuna sivuseinälle. Tosin ikkunaa ei aina ollut lainkaan. Lattiana oli paljas maa. Katto jätettiin ahjon kohdalta vähän avonaiseksi, jotta savu poistuisi huonetilasta joutuisammin. Pajan keskeiset elementit olivat ahjo ja palkeet sekä alasin.  Hiiliä poltettiin pajan perällä olevassa ahjossa, jossa työstettävä rauta kuumennettiin. Nahasta ja puusta valmistetuilla palkeilla puhallettiin ahjoon ilmaa, jotta hiilet hehkuvat kuumina. Keskellä huonetta oli tukevalla pölkyllä alasin, jonka päällä rautaa taottiin. Pajassa oli myös vesikaukalo terien karkaisua varten.


Pihtiputaan Elämäjärvellä seppä Emil Paananen kallitsee viikatetta 1910-luvulla. Miehet avustavat toimitusta muun muassa kohentamalla hiillosta ja pumppaamalla palkeilla ilmaa ahjoon. Pajan hämärästä valaistuksesta huolimatta hahmottuvat sepän takana palkeet ja ahjo. Seppä pitää viikatetta kiinni pajapihdeillä ja takoo pajavasaralla alasinta vasten. Keski-Suomen kuva-arkisto   

Sepän työpäivä alkoi aamulla viiden aikaan ja loppui illalla kahdeksan tienoilla. Sepän yllä työasuna oli nahkaesiliina suojaamassa kuumuudelta ja ahjosta lentäviltä kipinöiltä. Seppä piti pitkillä pihdeillä taottavaa esinettä alasimen päällä. Alasinta lukuun ottamatta seppä valmisti itse työkalunsa, joita ovat pääasiassa erikokoiset vasarat ja pihdit. Ahjon sysiä eli hiiliä hän kohensi hiilipihdeillä tai ahjokauhalla.

Sepät saattoivat erikoistua puukkojen tai aseiden tekemiseen. Tavallinen kyläseppä kuitenkin valmisti ja korjasi kaikkia kyläläisten tarvitsemia metalliesineitä kuten viikatteita, sirppejä, kuokkia, lapioita, auroja, kirveitä, nauloja, saranoita ja hevosenkenkiä.

 

Saarijärveläinen seppä Mahlun kylästä kengittää hevosta pajansa edustalla 1950-luvulla. Keski-Suomen museon kuva-arkisto

Kupariseppiä ja läkkiseppiä eli pläkkyreitä toimi maaseudulla vähemmän kuin työvälineitä valmistavia seppiä. Läkkipellistä tehtiin maitokannuja, mukeja, tuoppeja, litranmittoja, suppiloita, kakkumuotteja, ämpäreitä, lyhtyjä ja kuparista kahvipannuja sekä kasareita. 

Pläkkipeltinen kynttilälyhty siivilöi reijitysten välistä himmeästi valoa ympäristöön samalla suojaten liekkiä tuulelta. Talollinen Herman Nyberg Laukaan Saviolta teki lyhdyn noin vuonna 1888 Pajulan talon käyttöön. Kuva Pekka Helin Keski-Suomen museo

Vaskiseppä eli valuri valmisti valamalla muun muassa kulkusia, aisakelloja, ruokakelloja, avaimia, luistimia, koruja ja pukujen solkia.


Rattaita tai rekeä vetävälle hevoselle sidottiin aisakello tai kulkuset valjaisiin herättämään huomiota kulkijoista. Seppä valmisti eri mallisia kelloja yleensä pronssista. Kuvat Pekka Helin Keski-Suomen museo

Sepän kiertäessä töissä eri taloissa häntä yleensä kohdeltiin arvokkaasti. Seppä sai syödä kamarin puolella, jonne hänelle tuotiin lihaa, voita ja suuria kaloja. Taottavan esineen tuoja toi pajaan tullessaan sepälle hiilet ja ruuan työn ajaksi.

Rauta
Ennen 1700-luvun loppua talonpojat nostivat itse rautamalmia, jota oli rakeisena massana järvien ja soiden pohjalla. He sulattivat malmia pienissä harkkouuneissa ja myöhemmin hyteissä, jotka olivat noin kahden metrin korkuisia suippopohjaisia uuneja. Rautateollisuuden käyttämät masuunit kehittyivät hyttien pohjalta. 1900-luvun alussa rauta louhittiin kaivoksista ja valmistettiin teollisesti rautaruukeissa.

Kuumennettaessa rauta hehkuu ensin punaisena ja vielä kuumempana valkohehkuisena. Värin perusteella seppä tunnistaa raudan lämpötilan. Hehkuva rauta on pehmeää muotoiltavaksi. Rauta-aihiota taotaan takovasaralla alasimen päällä, ja työstämisen aikana jäähtynyt rauta laitetaan aina uudestaan ahjoon hetkeksi kuumenemaan ennen lisätyöstämistä. Rauta voi palaa, jos se on liian kauan kuumassa. Tällöin siitä tulee käyttökelvotonta.

Taottu rautaesine on jäähdytettävä nopeasti. Hitaasti jäähtynyt rauta jää liian pehmeäksi eikä kelpaa esimerkiksi työkalujen teriksi. Valmiiksi taottu esine täytyy muotoilun jälkeen kuumentaa uudelleen ahjossa ja upottaa nopeasti hehkuvana veteen tai öljyyn, jolloin se karkenee kestäväksi.   

Uskomukset
Seppään ja raudan työstämiseen liittyi monia uskomuksia. Raudalla on ollut kautta aikojen maaginen arvo. Sanottiin paholaisen antaneen sepälle neuvoja raudan käsittelemisessä. Karkaistaessa terästä loitsuttiin: ”Kiehuta sisusi rauta, ärjyynny tuskissa tulen, kasvata luontosi kamala”. Kun kirveen terään tuli katkeamia, sanottiin ”karkaisuvesi on vihoissaan”, vaikka seppä itse oli tehnyt takomavirheen.

Seppää ei haluttu suututtaa, sillä hän saattoi karkaista viikatteen terän nahkateräksi, jolloin se ei leikannut heinää. Varkaatkaan eivät kertomusten mukaan uskaltaneet mennä varkaisiin sepän pajalle, sillä palkeen takaa saattoi tupsahtaa karvarukkanen päin silmiä ja sen perässä itse musta ukko.


Sepän valmistamia esineitä ja työvälineitä

Pajavasara: Vasarassa on puinen varsi ja metallinen pää. Pään muotoilusta riippuu, mihin tarkoitukseen vasaraa voi käyttää. Lävistysvasarassa on terävä pää. Silitysvasara on tasainen. Suurikokoinen vasara on moukari, jota käytetään raudan alkutyöstövaiheessa.

Tyypillinen pajavasara Muuramesta. Kuva Pekka Helin Keski-Suomen museo 

Pihdit: Sepän pihdit ovat pitkävartiset, jotta niillä voi nostaa aihioita tai esineitä kuumasta ahjosta polttamatta käsiään. Pihdeillä seppä pitää kiinni työstettävästä kappaleesta myös takomisen aikana. Pihtien varret saa puristettua yhteen renkaalla, jolloin varsia ei tarvitse puristaa käsivoimin koko ajan, vaan seppä voi keskittyä ohjailemaan aihiota edullisesti vasaran iskujen alle.

Pajapihdit, jotka ovat olleet käytössä Mustakivi Oy:ssä Jyväskylässä. Kuva Pekka Helin Keski-Suomen museo

Viikate: Teräs oli arvokasta, joten siitä tehtiin vain viikatteen teräosa ja muuhun osaan valittiin halvempaa karkenematonta kettorautaa. Viikatetta tehdessään seppä lopuksi taivutteli terää, että se oli kaareva kuin ”lahnan kylkiluu”.

Korpilahtelainen väärävartinen viikate ja teroituksessa käytetty liippa. Kuva Pekka Helin: Keski-Suomen museo

Joka kesä ennen heinään lähtöä isäntä vei viikatteen terät sepälle kallittavaksi, sillä ne olivat edellisen kesän niitossa kuluneet paksuiksi, huonosti leikkaaviksi sekä menneet lommoille kiviin ja mättäisiin osuessaan. Seppä kuumensi terän, takoi sen jälleen ohueksi ja karkaisi uudestaan. Terä teroitettiin vielä tahkolla ennen heinäpellolle lähtöä. Niittämisen lomassa terää välillä liipattiin hiomakivellä. Terää ei siis vaihdettu, vaan se kunnostettiin. Talonpoikien vähäiset rautaesineet periytyivät sukupolvelta toiselle.

Puukko: Puukko oli tärkeä sepän takoma yleistyöväline puu- ja tuohitöiden ohella arkipäivän askareissakin.

Fiskarsin valmistama puukko oli käytössä Korpilahdella täysihoitolan pitäjän Ida Saljen taloudessa 1940-luvulla. Kuva Pekka Helin Keski-Suomen museo