Saunarakennus
Suomalainen sauna edustaa itäistä, Venäjältä tullutta saunaperinnettä. Itäinen löylysauna eroaa länsieurooppalaisista kylpytavoista. Se perustuu kosteaan höyryyn, joka saadaan aikaiseksi heittämällä vettä kuumille kiville. Vanha saunaperinne on säilynyt osana ihmisten nykypäiväistä elämää ainoastaan Suomessa, Venäjällä ja Baltiassa. Perinteinen suomalainen sauna on savusauna. Vanhat saunat perustettiin joko multapenkille tai nurkkakiville. Seinät olivat hirrestä salvomalla veistettyjä ja seinänraot tilkittiin sammaleella. Saunassa oli maalattia. Katossa oli savuluukku ja seinissä pienet valoaukot. Varhaisimmissa saunoissa ei ollut ikkunoita. Myöhemmin niihin tehtiin pienet ikkunat ja eteinen. Perinteisesti suomalaisen savusaunan kiuas ladottiin luonnonkivistä ilman laastia. Savuhormia ei ollut, vaan savu päästettiin ulos ovesta ja katonrajan lakeisesta sekä räppänöistä.

 
Savusauna ja keittokota, jossa lämmitettiin saunavesi, Luhangan Peltolan mäkitupalaismuseossa. Kuva Kai Keränen, Keski-Suomen museo

Savusauna ja keittokota, jossa lämmitettiin saunavesi, Luhangan Peltolan mäkitupalaismuseossa. Kuva Kai Keränen, Keski-Suomen museo.



Saunarakennukset ja myös saunomistavat vaihtelevat alueellisesti. Suomalaiset saunat jaetaan päätyypiltään länsisuomalaisin, itäsuomalaisiin ja pohjoissuomalaisiin saunoihin. Ryhmien sisällä on ollut runsaasti erilaisia saunatyyppejä. Keski-Suomessa on ollut käytössä useita eri saunamalleja.

Länsisuomalainen sauna oli joko pieni perhesauna tai suuri mallassauna. Mallassaunaan kuului mallasparvi. Lauteet olivat orsien varassa joko saunan peräseinällä tai kiukaan kanssa samalla seinällä. Länsisuomalaisen saunan kiuas muurattiin tiilistä.

Itä-Suomessa saunat olivat pieniä kylpysaunoja, joissa kiuas ja lauteet olivat samalla seinällä. Ylhäällä olleet lauteet rakennettiin tolppien varaan, tai ne olivat salvosrakenteiset. Itäsuomalaisessa saunassa lauteet tehtiin U-muotoon, joten lauteilla istuttiin kasvotusten kuin keskustelupiirissä.

Pohjoissuomalaiset saunat saivat vaikutteita lännestä ja idästä. Saunat olivat pieniä, sillä niitä käytettiin vain kylpemiseen. Tunnuspiirteenä näille saunoille olivat takaseinälle orsien varaan tehdyt lauteet ja holvattu luonnonkivikiuas.


Saunominen, kylpeminen
Suomalaiseen saunaan kuuluu olennaisesti kylpemisessä käytettävä vasta, länsisuomalaisittain vihta. Vasta tehdään yleensä rauduskoivusta. Kuumassa vedessä haudutetulla vastalla lyödään jäseniä ja haudotaan kipeitä paikkoja. Hiki ja lika irtoavat, veri kiertää sekä lihakset vertyvät.

Suomalaisessa saunassa käytetään runsaasti sekä löyly- että pesuvettä. Varhainen vedenlämmitystapa oli kivillä lämmittäminen. Kivet kuumennettiin kiukaan hiilloksella ja nostettiin kivipihdeillä vesiastiaan. Yleisimmin saunavesi lämmitettiin kuitenkin kodan tai löylyhuoneen padassa. Saunojen perinteiset vesiastiat olivat kotitekoisia, suuria vesisaaveja ja pienempiä puupyttyjä. Löylyä heitettiin puukauhalla. Sauna-astiat hangattiin käytön jälkeen puhtaiksi hiekalla.


Metsäalan ylioppilaat ovat päässeet saunaan maastoharjoitusten päätteeksi 1910-luvulla. Keski-Suomen museon kuva-arkisto

Metsäalan ylioppilaat ovat päässeet saunaan maastoharjoitusten päätteeksi 1910-luvulla. Keski-Suomen museon kuva-arkisto



Savusaunan kiuas lämmitettiin punahehkuiseksi. Yleensä siihen tarvittiin kaksi pesällistä puita. Lämmityksen jälkeen hiillos pöyhittiin ja lyötiin ensimmäiset nokilöylyt. Sitten suljettiin lakeinen eli räppänä ja ovi, minkä jälkeen sauna jätettiin siintymän eli lämpö sai tasaantua. Lopuksi sauna valmistettiin kylpykuntoon. Lyötiin toiset nokilöylyt, puhdistettiin lauteet, penkit ja lattiat sekä tuotiin sisään pesuvesi. Samalla sauna tuuletettiin. Riittävän pitkä lämmitys ja siintyminen takasivat, ettei savusaunaan muodostunut silmiä kirvelevää kitkua eli tikua

Entisaikaan saatettiin taloissa kylpeä joka päivä. 1900-luvulle tultaessa saunominen vähentyi kahteen kertaan viikossa. Saunapäiviksi vakiintuivat keskiviikko ja lauantai, joista lauantai muodostui tärkeimmäksi saunapäiväksi. Työviikon päätteeksi saunottiin ja vaihdettiin puhtaat vaatteet päälle. Puhdistunut sielu ja ruumis oli vastaanottavainen alkavalle pyhälle.  

Juhlasaunat
Saunominen kuuluu suomalaiseen juhlaan. Erityisen merkittävinä on pidetty aattopäivien saunaa. Saunassa käynnin jälkeen alkoi juhla. Sauna puhdisti ruumiin ja sielun, pysäytti työnteon sekä loi mielelle juhlatunnelman. Kylpemiseen liittyi miltei hartautta. Juhlan aattona lämmitettiin sauna useita tunteja aikaisemmin kuin tavallisesti.

Joulu oli vuoden suurin juhla. Jouluaattona lopetettiin työt iltapäivällä ja mentiin joulusaunaan, jonka lattialle oli pantu olkia ja seinänrakoihin kuusenhavuja. Joulu oli vuoden taitekohta ja kuten juhannuskin, se oli enteiden tarkkailun aikaa. Aikaisen saunomisen uskottiin jouduttavan talon töitä seuraavana vuonna. Olutta heitettiin kiukaalle ja sen myötä toivottiin hyvää satoa. Joulusaunassa ei juteltu. Hiljentymisellä valmistauduttiin sekä ruumiillisesti että henkisesti juhlan viettoon

Juhannussauna pestiin erityisen puhtaaksi ja koristeltiin pihlajan- tai koivunoksilla. Ensimmäiset uudet vastat taiteltiin saunaan juhannuksen aikaan.

Synnytys ja lapsiin liittyviä uskomuksia
Maaseudulla lapset syntyivät usein saunassa. Lapsisaunassa oli lämmintä, rauhallista ja paikalla oli kuumaa vettä. Synnyttäjä eli pirttivaimo kylvetettiin ennen synnytystä. Synnytystä koetettiin helpottaa taikakeinoin. Synnyttävälle äidille lääkkeeksi annettiin vedellä tai kahvilla laimennettua viinaa, joka oli maustettu suolalla ja pippurilla. Synnyttäjän avustajana paikalla oli vanha, synnyttänyt nainen eli pirttimuori. Syntyneelle lapselle tehtiin taikoja, joiden avulla hänen toivottiin saavan hyvän luonteen, kauneutta ja menestystä elämässä. Vauvan ikenet pestiin tervalla, jotta hän välttyisi hampaiden pakotukselta. Lapsen tulevaisuutta tulkittiin syntymäajasta. Äiti ja lapsi asuivat saunassa viikon ajan synnytyksen jälkeen. Naispuoliset sukulaiset ja naapurit kävivät tapaamassa heitä ja toivat lahjaksi ruokaa ja lahjoja. Vastasyntyneelle annettiin hammasraha


Onnelliset äiti ja isä, Siiri ja Heikki Hänninen, katselevat vuonna 1919 ihailevasti vuorokauden ikäistä poikavauvaansa, joka kasteessa sai nimeksi Pentti. Lapsi on kääritty tiukkaan kapaloon

Onnelliset äiti ja isä, Siiri ja Heikki Hänninen, katselevat vuonna 1919 ihailevasti vuorokauden ikäistä poikavauvaansa, joka kasteessa sai nimeksi Pentti. Lapsi on kääritty tiukkaan kapaloon.
Kuva Aarne Forsman, Keski-Suomen museon kuva-arkisto.

Kastamatonta lasta ei saanut jättää hetkeksikään yksin. Vanhojen uskomusten aikaan pelättiin, että piru vaihtaa ihmislapsen omaansa, jos pääsee siihen käsiksi. Kaste oli suoja pirua vastaan, ja vastasyntyneet pyrittiin kastamaan mahdollisimman nopeasti syntymänsä jälkeen.

Nimenanto sisälsi myös maagisia piirteitä. Nimen uskottiin ennustavat lapsen tulevaisuutta. Siksi lapsi kastettiin mieluusti jonkun arvostetun ja elämässään onnistuneen sukulaisen mukaan. Myös pyhimysten nimiä käytettiin paljon. Pyhimyksen mukaan nimetty lapsi sai pyhimyksen suojeluksen päällensä.

Kuolema ja vainajausko Sauna liittyi myös ihmisen viimeiseen matkaan kohti tuonpuoleista. Kuoleva sai kuolla sairasvuoteellaan. Heti kuoleman tapahduttua oli tärkeää sulkea vainajan silmät, ettei hän ehtinyt katsoa itselleen seuraajaa. Vainajan myös uskottiin kuulevan ympärillään olevat äänet ja puheet. Siksi vainajan läheisyydessä oli liikuttava hiljaa ja puhuttava edesmenneestä vain hyvää. Kuoleman jälkeen vainaja pestiin tuvassa tai kylmässä saunassa. Naiset pesivät ruumiin ja ajoivat miespuolisen vainajan parran. Vainajalle puettiin päälle kuolinvaatteet ja silmille pantiin liina. Kuollut säilytettiin ruumislaudalla aitassa tai riihessä, kunnes arkku valmistui ja vainaja oli valmis vietäväksi hautausmaalle.


Hautajaisväki on kuvattu Pihtiputaalla vainajan arkun äärellä. Vainajaa lähdetään kuljettamaan kirkolle hautausmaalle. Kuva Nestori Saastamoinen, Keski-Suomen museon kuva-arkisto.

Hautajaisväki on kuvattu Pihtiputaalla vainajan arkun äärellä. Vainajaa lähdetään kuljettamaan kirkolle hautausmaalle. Kuva Nestori Saastamoinen, Keski-Suomen museon kuva-arkisto.



Vainajausko määritti kuolemaan liittyviä tapoja. Erilaiset vainajariitit, loitsut ja maagiset toimet, ovat vahvistaneet rajaa elävien ja kuolleiden välille. Vainajat siirrettiin magian avulla omaan maailmaansa. Joskus edesmennyt kuitenkin palasi kummittelemaan. Yleensä kummitukset olivat rauhattomia sieluja, jotka kuolemansa jälkeen etsivät sovitusta elämänsä aikana tekemille pahoille teoille tai vaativat oikeutta kokemiinsa vääryyksiin. Vainajista huolehdittiin tarkkojen riittien eli menojen mukaan, jotta he pysyisivät manan mailla eivätkä palaisi takaisin elävien pariin kummittelemaan.

Pyhäinpäivä oli vainajainpalvonnan ja -muistamisen aikaa. Silloin suvun vainajat kutsuttiin saunaan kylpemään sekä uhriaterialle. Aattona sauna lämmitettiin ja saunan lattialle katettiin ateria. Pimeän tultua isäntä meni ottamaan pyhiä vastaan. Vainajat viipyivät saunassa yli yön. Yöllä isäntä saatteli vainajat matkaan kaadelleen viinaa polulle. Vainajausko ja saunaan liittyvä maaginen puhdistautuminen korostivat saunan pyhyyttä.

Vainajariitit ja kuoleviin liittyvät uskomukset ovat eläneet ihmisten keskuudessa kautta aikojen. Ne ovat muokkautuneet aikojen saatossa. Nykypäivänä emme enää usko kummituksiin tai henkiin.

Terveydenhoitoa lauteilla
Sauna on suomalaisille paikka peseytyä, mutta myös hoitaa itseään. Saunomisella on paljon hyvää tekeviä vaikutuksia, mutta liiallinen löylyssä hikoaminen ei ole suotavaa. Lönnrot ohjeisti saunojia ”Suomalaisen talonpojan kotilääkäri” -kirjassa seuraavasti:

”Ei mikään liiallinen ruumista ylen rasittava hiostuminen kuitenkaan ole terveellinen. Siinä on kylliksi, kuin saadaan hienlähtö kohtuullisesti enennetyksi ja ruumis alkaa rauweta”.

Monen sairauden uskottiin lähtevän jo vihtomisella, mutta saunassa tehtiin myös vaativampia hoitoja. Niitä varten taloon saapui myös erikoisosaajia. Saunassa hierottiin, kupattiin ja iskettiin suonta sekä kassattiin eli iskettiin suonta jaloista. Hierojat ja kupparit olivat etupäässä naisia. Taito siirtyi vanhemmilta hierojilta nuoremmille.




Saunan lämpimässä on kuppattavan hyvä lepäillä, kun kuppari imee sarvia asiakkaan selkään Korpilahdella 1900-luvun alussa. Kuva Keski-Suomen museon kuva-arkisto.


Kuppausta muutaman kerran vuodessa pidettiin vaivojen ennaltaehkäisynä, mutta kipujen iskiessä kupattiin useamman kerran kuukaudessa. Otollista aikaa kuppaamiselle oli uusi kuu, veren uusiutumisen kannalta.

Kupparit olivat joko kyläkuppareita tai kiertäviä kuppareita. Kupparin ammatti ja osaaminen periytyi suoraan sukupolvelta toiselle. Kuppauksessa poistettiin paha veri sairauden parantamiseksi, tai elimistön tasapainoon saattamiseksi. Lääketiede hyväksyi kuppauksen hoitomuotona ”kaikkiin vaivoihin” aina 1800-luvun loppuun saakka. Kansanparannuskeinona kuppaus elää yhä edelleen.


Saunan lämpimässä on kuppattavan hyvä lepäillä, kun kuppari imee sarvia asiakkaan selkään Korpilahdella 1900-luvun alussa. Kuva Keski-Suomen museon kuva-arkisto.

Kupparin työvälineet; lehmän sarvista tehdyt kupparinsarvet, kupparinkirves ja sianrakkoja, joista valmistettiin sarven kalvo eli hinnu. Kuva Olli Lampinen, Keski-Suomen museo.



Tietäjät ovat parantaneet kansaa kautta aikojen. Mikäli saunominen ja rohdot eivät auttaneet, kutsuttiin paikalle parantaja. Saunan rauha ja hämäryys auttoivat parantajaa keskittymään tehtäväänsä. Saunaan liittyvät uskomukset sekä paikan pyhyys virittivät potilaan otolliseen mielentilaan. Saunassa parannettuja tauteja olivat kuume, yskä ja kolotus sekä ruusu, struuma, kaatumatauti, mielisairaus ja muut vaivat.



Laukaalainen tunnettu kansanparantaja ja tietäjä Kuuvalon Jussin eli Johannes Valkosen leppäukko oli hänen taikakalunsa. Leppäukkoa käytettiin varastetun tavaran takaisin saamiseen. Leppäukko hirtettiin ja upotettiin lähteeseen. Ylösnostamisen jälkeen ukkoa vielä piiskattiin, jolloin varkaan piti kokea tunnontuskia ja tuoda varastamansa tavaran takaisin omistajalleen.

Parantaminen oli huolellisesti toteutettu maaginen riitti. Parannussauna lämmitettiin ukkosen särkemillä puilla. Apuvälineenä hoidossa käytettiin löylyn lämpöä ja lepästä tai ”yhdeksästä eri lajista” tehtyä vastaa. Tärkein hoitokeino oli kuitenkin loitsu.

Syntyloitsuilla pyrittiin saamaan selville taudin alkuperä. Tieto mahdollisti pahan, sairauden aiheuttajan hallinnan. Itse parannussanat olivat manausloitsuja, käskyjä tai kieltoja. Väkevä tietäjä osasi torjua pahan ja parantaa sairaudet magian keinoin.

Talon töitä saunalla
Jos talossa ei ollut erillistä pesutupaa, pestiin pyykki saunalla. Myös kankaita varten kerätyt pellavat ja hamput kuivattiin ja muokattiin saunalla. Kuivattamisen jälkeen pellavat loukutettiin ja lihdattiin saunalla, joka pidettiin koko työn ajan lämpimänä. Pellavan käsittelyyn perehdytään tarkemmin Arkista aherrusta -pajassa, jonka tietoja voi liittää saunan yhteyteen.

Lihat palvattiin savustamalla saunassa. Palvaussauna lämmitettiin hyvin kuumaksi katajilla tai tuoreilla leppäpuilla, jotta savua olisi mahdollisimman paljon. Hiukan suolaantuneet lihat ripustettiin orsille ja niiden alle asetettiin astioita sulavan rasvan keruuta varten. Liha kypsyi kuumassa saunassa.


Saunan läheisyydessä toimitettiin usein kotieläinten teurastus. Palvajärvellä Jyväskylä maalaiskunnassa sijaitsevassa Särkän talossa lapsetkin pääsivät katsomaan sian teurastusta 1910-luvulla. Vasemmalta Elias Keikkala, Lyydia ja Oskar Hänninen sekä heidän lapset Arvo, Matti ja Pentti. Kuva Keski-Suomen museon kuva-arkisto

Saunan läheisyydessä toimitettiin usein kotieläinten teurastus. Palvajärvellä Jyväskylä maalaiskunnassa sijaitsevassa Särkän talossa lapsetkin pääsivät katsomaan sian teurastusta 1910-luvulla. Vasemmalta Elias Keikkala, Lyydia ja Oskar Hänninen sekä heidän lapset Arvo, Matti ja Pentti. Kuva Keski-Suomen museon kuva-arkisto.


Sahdin ja oluen valmistukseen käytetyt ohra ja ruis mallastettiin. Läntisen perinteen mukaan mallastus tehtiin saunassa. Mallastuksessa jyvistä hajosi viljan tärkkelys sokeriksi ja valkuaisaineet vesiliukoisiin osiin. Samalla jyvän ydin muuttui jauhomaiseksi. Aluksi jyviä liotettiin vuorokausi vedessä. Sitten jyvät huuhdottiin ja nostettiin puiseen kouruun itämään ja imeltymään. Itujen puhjettua jyvät kuivatettiin lämmitetyssä saunassa mallasparvilla. Lopuksi itäneet ja imeltyneet jyvät jauhettiin riihessä käsikivillä mallasjauhoiksi. Mallassauna lämmitettiin muutaman kerran vuodessa.

Saunan parvilla kuivatettiin myös kauroja, joista jauhettiin talkkunajauhoja. Saunanparvella kuivatettiin muitakin tarveaineita, kuten kotona kasvatetut kessun eli tupakanlehdet ja tarvepuut. Saunassa idätettiin siemenperunat, siellä myös teurastettiin lampaat, vasikat ja siat sekä puhdistettiin suolet makkaranvalmistusta varten. Etenkin kylmään talviaikaan saunalle keskittyi suuri määrä jokapäiväisiä askareita.


Sauna asuntona
Talon sauna saatettiin antaa asunnoksi saunakestille, tilattomalle ja asunnottomalle piialle tai rengille. Saunakestin velvollisuuksiin kuului saunapuiden hakkaaminen, vedenkanto ja saunan lämmittäminen sekä saunottaminen, löylynheitto ja saunojien selän pesu. Kiireisimpään heinä- ja sadonkorjuuaikaan he tekivät myös päivätöitä pellolla. Saunakesti perheineen asui samassa saunassa monesti vuosikymmeniä.


 Pajumäessä Korpilahdella saunakestin asuntoa ja työpaikkaa, saunaa, käytettiin tarvittaessa myös riihenä vielä 1930-luvulla. Kuva Lauri Kuusamäki, Keski-Suomen museon kuva-arkisto.

Pajumäessä Korpilahdella saunakestin asuntoa ja työpaikkaa, saunaa, käytettiin tarvittaessa myös riihenä vielä 1930-luvulla. Kuva Lauri Kuusamäki, Keski-Suomen museon kuva-arkisto
.


Talonhaltijat eli tontut

Talonpiirissä eli monia haltijoita, joita yleisesti kutsuttiin tontuiksi. Seuraavassa esitellään muutamia tunnettuja uskomuksia tontuista. Tarinoita voi liittää eri rakennuksia käsitteleviin pajoihin: riihelle, saunalle sekä Talonpoika rakentaa -pajaan.

Kansan uskomusten mukaan haltijat ovat yliluonnollisia olentoja, jotka suojelevat ihmisiä, eläimiä sekä rakennuksia joissa asuvat. Entisajalta on kerätty talteen runsaasti kansantarinoita haltijoista ja niiden eri toimista. Kodin piirissä eläviä haltijoita kutsuttiin yleisesti tontuiksi. Tonttu kuvattiin useimmiten pieneksi parrakkaaksi ukoksi, joka poltti piippua ja käytti piippalakkia.

Tontut olivat talonhaltijoita; ne vartioivat taloa ja alueella kulkevia. Tontut saattoivat karkottaa luvatta pihaan tulleen ihmisen. Ne myös vartioivat rakentamista. Taloa ei saanut rakentaa tontun käyttämälle polulle tai sen asuinpaikan päälle. Lupaa rakentamiselle ja tontun hyväksyntää talon töille pyydettiin erilaisten haltijoita hyvittelevien toimien avulla.

Tonttuja asui pihapiirin eri rakennuksissa. Karjasta huolehti navettatonttu, jolle annettiin aina myös pieni tilkka lypsettyä maitoa. Tonttu ei hyväksynyt takkuisia ja huonokuntoisia eläimiä. Suuttuneena tonttu saattoi aiheuttaa huonoa onnea ihmiselle, joka laiminlöi tehtäviään. Tallissa asui tallitonttu, joka piti huolta hevosista ja teki tallin töitä. Tonttu saattoi palmikoida eläinten hännät osoituksena hyvästä tahdostaan ja tyytyväisyydestään siihen, miten eläimiä kohdeltiin.





Postikorteissa tontut on kuvattu punalakkisiksi melko hyväntuulisiksi ukoiksi. Tässä taiteilija on Gustaf Forsströmin näkemys 1940-luvulla tontusta, joka puuhailee pajassa autellen talon väkeä.



Riihitonttu auttoi riihellä työskenteleviä esimerkiksi valvomalla tulta. Tulipalovaara oli ilmeinen, kun uunipesästä saattoi lentää hehkuva kekäle lattialle ja sytyttää kuivat oljet. Monta kertaa on kerrottu, kuinka tonttu oli sammuttanut lattialta kekäleen ennen kuin vaaraa oli päässyt syntymään. Riihitonttu oli esimerkillinen riihenlämmittäjä ja huolehti siitä, että vilja saatiin kuivumaan.

Saunatonttu vartioi saunaa ja valvoi saunavuoroja. Saunomisen piti tapahtua lauantaina riittävän aikaisin, ettei rikottaisi sunnuntaihin eli pyhäpäivään liittyviä sääntöjä. Tonttu hääti saunasta liian myöhään saunovat ja valvoi näin sääntöjen noudattamista.

Tontut olivat hyväntahtoisia olentoja, kunhan niitä kohdeltiin oikein. Tontuille annettiin lahjoja ja ruokaa. Hyvin kohdeltu talonhaltija toimi talon hyväksi. Suuttunut haltija saattoi kiusata karjaa tai aiheuttaa talolle huonoa onnea. Haltijoiden ja tonttujen hyvä kohtelu edellytti kunnollista elämää, jossa pidettiin huolta luonnon ja eläinten hyvinvoinnista ja noudatettiin tapakulttuurin sääntöjä.