Perinteinen maanviljelys – elonkorjuu
Entisajan maatalon elämää rytmittivät vuotuistyöt ja erityisesti maanviljelys. Syksyllä kerättävä viljasato määritti koko seuraavan vuoden elämänlaadun: oliko ruokaa riittävästi ja saatiinko seuraavaksi kaudeksi siemenviljaa uutta satoa varten? Maanviljelys on luonnonoloihin ja säähän sidottua työtä. Maamiehen kalenteri jaksottui peltotöiden eri vaiheiden mukaan ja säätä tarkkailtiin ja ennustettiin parhaan kylvö- ja elonkorjuuaikojen määrittämiseksi.



 

Maanviljelijä ja kyläkuvaaja Nestori Saastamoinen kuvasi Pihtiputaalla Rönnyn talon väkeä työssään leikkaamassa viljaa ja sitomassa lyhteitä vuonna 1911. Kuvan oikeassa laidassa näkyy valmiita lyhteitä kasattuna kuhilaaksi. Keski-Suomen museon kuva-arkisto



Keski-Suomi kuului kaskiviljelyn alueeseen. Kuten muillakin kaskialueilla tärkein viljelykasvi oli ruis. Lisäksi on kasvatettu ohraa ja kauraa sekä lankoihin ja kankaisiin käytettävää hamppua ja pellavaa. Kaskimailla kasvatettavat viljat ja kasvit vaihtelivat vuosittain maan ravinteikkuuden mukaan. Ruis kylvettiin yleensä syksyllä. Siemenet heitettiin maahan joko kylvinvakasta tai tuohisesta kylvinkopsasta. Syksyllä kylvetty siemen iti varhain keväällä.





Länsisuomalainen kylvöastia oli kylvövakka, joka tehtiin haapalaudasta. Astian reuna eli keri taivutettiin pohjalaudan ympärille ja ommeltiin kiinni. Oskari Kantalalle kuuluneessa kylvövakassa on yksi kannatinkahva ja kantoremmi. Kylväjä asetti remmin kaulalle ja toisella kädellä tuki vakkaa samalla kun toisella kädellä viskasi käsin viljan peltoon. Taitava kylväjä saattoi tehdä työtä molemmilla käsillään. Kuva Pekka Helin Keski-Suomen museo

Vanhan sanonnan mukaan: ”Ei tähätöntä Jussia eikä jyvätöntä Jaakkoa”.
Juhannuksen aikaan viljat olivat tähkäpäinä. Elonkorjuuseen ryhdyttiin yleensä heinäkuun lopulla Jaakonpäivänä 25.7., mutta vasta kun vilja oli tuleentunut eli viljan jyvät olivat kypsyneet. Jaakon päivänä oli myös hyvä kylvää rukiinsiemenet kaskihalmeeseen.

Elonleikkuussa käytettiin työvälineenä sirppiä. Viljanleikkuu oli perinteisesti naisen työtä ja sirppi naisen henkilökohtaista omaisuutta - usein myötäjäis- tai kihlalahja. Sirppien malli vaihteli alueellisesti. Itäsuomalainen sirppi oli käyräteräinen ja suoravartinen. Länsisuomalainen sirppi oli enemmän lyhytvartisen viikatteen kaltainen. Siinä varsi jatkui terän suuntaa ja malli oli suorempi kuin itäinen. Erilainen muoto johtui leikkaustavasta. Idässä viljaa leikattiin kourallisia kerrallaan, lännessä vilja kaadettiin niittämällä.



Kuvassa on kaksi erilaista sirppiä. Vasemmalla on Hankasalmella seppä Frörstin maanviljelijä Matti Niemiselle tekemä itäsuomalaismallinen sirppi vuodelta 1905. Nieminen käytti sirppiä Laukaan Nojosnimessä. Oikeanpuolueista länsisuomalaistyyppistä sirppiä käytettiin Muuramessa Nisulan talossa 1800 ja 1900-lukujen taitteessa. Sirpin terään seppä on takonut kaarevia kuvioita ja kahva on muotoiltu käteen sopivaksi. Kuva Pekka Helin Keski-Suomen museo

Leikattu vilja sidottiin oljilla lyhteiksi. Lyhteet koottiin kuivumaan pellolle kuhilaiksi. Toinen tapa oli rakentaa ohuista puunrungoista kuivausteline eli haasia.






Haasia oli heinien, lehdesten ja viljan kuivatuksessa käytetty riukuteline. Haasian kuvasi Muuramen Hietalan talossa lehtori ja kansatieteilijä Lauri Kuusanmäki 1920/30-luvulla. Keski-Suomen museon kuva-arkisto


Perinteisen kalenterin mukaan heinätyöt piti olla tehtynä Laurinpäivään mennessä eli 10.8. Päivästä sanottiin: ”Lauri ladot lukkoon panee, kuhilaat pellolle pystyttää.”

Viljaa säilytettiin kuhilaissa tai haasioissa puintiin asti. Jos kaikkea viljaa ei puitu kerralla, koottiin lyhteet aumoiksi, joissa vilja säilyi talvenkin yli. Aumat talon pihassa kertoivat talon hyvinvoinnista ja vauraudesta. Aumat olivat tyypillinen näky itäsuomalaisten talojen pihoissa. Länsisuomalaisen tavan mukaan vilja puitiin kerralla. Vilja ja oljet säilytettiin aitoissa ja ladossa eikä aumoja rakennettu.
Pellolta leikattuun viimeiseen lyhteeseen ja kuhilaaseen liittyi monia uskomuksia ja tapoja. Viimeinen lyhde sai erikoiskohtelun, siitä tuli pellonnapa. Sen leikkaaja tuli uskomuksen mukaan samalle pellolle seuraavanakin vuonna. Koska viimeisen leikkaajan on myös katsottu leikkaavan koko sadon, on varottu antamasta vieraan leikata viimeiseksi.

Viimeinen kuhilas koristeltiin kukkaseppelin ja viimeisen saran leikkaajalle ennustettiin häitä. Kaikki pellolla sattuneet erikoistapaukset tulkittiin enteiksi. Viljankorjuu oli maan hedelmällisyyden täyttymys, johon sisältyi salaperäisyyttä ja voimaa. Hyvät ja huonot satovuodet korostivat ihmisen riippuvuutta luonnosta ja maan anteliaisuudesta.


Riihitys eli viljanpuinti
Viljan kuivaamista ja puintia varten lyhteet kannettiin kuhilaista tai aumoista riiheen, joka on tälle työlle erityisesti rakennettu rakennus. Ensimmäiseksi vilja kuivattiin. Kuivattaminen oli tärkeää, koska se varmisti jyvien säilyvyyden. Elo kuivatettiin riihen parsilla. Työ tehtiin niin, että ahtaja seisoi ahdinlaudalla ja asetteli antelijan hänelle ojentamat lyhteet parsille.
Kun parret olivat täynnä, aloitettiin riihen lämmittäminen. Riihi lämpeni ja täyttyi savusta. Jyvät kuivuivat tähkäpäissään ja desinfioituivat. Tällä menetelmällä sadosta tuli ensiluokkaista ja hyvin säilyvää. Suomalainen savuriihi mahdollisti viljan kuivattamisen sateisinakin syksyinä.
Lämmityspuina käytettiin mieluiten koivu- tai haapapölkkyjä, koska niiden sanottiin tekevän jyvistä vaaleita. Tulenvarjelu oli tarkkaa työtä jo paloturvallisuuden vuoksi. Myös lämmön säilyttäminen tasaisena oli tärkeää, erityisesti kun haluttiin siemenviljaa. Silloin riihi ei saanut välillä jäähtyä. Lämmittäminen oli usein nuorten naisten, talon miniöiden ja palkkapiikojen työtä.

 


Ruisriihen puimanäytös on meneillään Saarijärvellä Iso-Palomäen talon riihessä vuonna 1968. Jenny ja Yrjö Palomäki lyö lyhteitä seinään eli ravaa. Tilanteen kuvasi Matti Rämänen. Keski-Suomen museon kuva-arkisto


Ahdoksen eli parsilla olevien lyhteiden kuivuttua ryhdyttiin puimaan. Puimapäivä aloitettiin aikaisin aamulla. Ruista puitaessa lyötiin lyhteitä ensin seinään eli ravattiin. Jyvät kertyivät kasaksi seinän viereen. Kasasta kerättiin irto-oljet ja suuremmat roskat pois. Ravauksen jälkeen viljaa puitiin lyömällä niitä varstalla lattiaa vasten. Tätä työvaihetta kutsuttiin myös tappamiseksi.



 

Yleisin itäsuomalainen varstamallin on linkku- eli tappivarsta. Varstan iskuria ja vartta yhdistää puutappi. Tällaisella varstalla maanviljelijä Otto Majakoski pui viljaa Vesangassa 1930-luvulla. Keski-Suomen museon
kuva-arkisto

Sen jälkeen oljet koottiin ja siirrettiin latoon säilytettäväksi. Olkia käytettiin myöhemmin muun muassa patjojen täytteenä tai niitä syötettiin karjalle talvisaikaan.

Seuraavaksi jatkettiin jyvien ja akanoiden erottelua. Akanat eli ruumenet olivat viljan vihneitä. Jyvien puhdistaminen tapahtui viskomalla viskaimella jyvät riihen seinältä toiselle. Hyvät jyvät lensivät seinän luo, huonommat jäivät välille, samoin akanat ja muut roskat.


Viskain



Viskaimen eli äyskärin luovutti museon kokoelmiin herastuomari Oskar Tourula Jyväskylästä vuonna 1931. Kuva Pekka Helin Keski-Suomen museo   

Jyvien puhdistuksessa käytettiin myös välppää. Välppä oli eräänlainen isosilmäinen seula. Välpällä puhdistettiin jyvät ensi vaiheessa eli eroteltiin isommat roskat.


Välppä




Haapalautainen välppä, jonka pohjaritilä on tehty puun juurista, on käytettä Muuramessa. Kuva Pekka Helin Keski-Suomen museo  


Viimeiseksi pohdittiin eli ravisteltiin jyviä pohtimessa. Pohdin oli matalareunainen laakea astia, jota heiluttamalla kevyt pöly ja viimeiset roskat irtosivat jyvistä.


Pohdin



Pohdin on periaatteessa samanlainen kuin kylvövakka, mutta sen reuna on jyrkästi viistottu etureunastaan. Palstatilallinen Hannes Letonen Koskenpän Letolasta omisti tämän komean pohtimen, joka on 1800 ja 1900-luvujen vaihteesta.
Kuva Pekka Helin Keski-Suomen museo  

Jyvien jauhaminen
Puhtaat jyvät varastoitiin vilja-aittojen laareihin. Osa sadosta säästettiin siemenviljaksi seuraavaa vuotta varten. Vanha tapa jauhaa jyvät oli käyttää huhmaretta. Huhmar oli koivupölkkyyn koverrettu syvä astia, jonka pohjalla olevia jyviä lyötiin petkeleellä.




Viitasaarella Kautian talossa tehdään ryyniä. Vasemmalla emäntä Rauha Heinonen ravistelee jyviä pohtimella, Miina Kinnunen ja Nelly Lehtonen jauhavat jyviä huhmakella. Kuvan on ottanut helmi Helminen vuonna 1926. Keski-Suomen museon kuva-arkisto


Jauhamiseen käytettiin myös käsikiviä. Jyvät laitettiin kahden laakean kiven väliin, joita pyöritettäessä jyvät jauhautuivat. Käsikivien malli on vaihdellut alueellisesti itäisen ja läntisen kulttuuripiirin mukaan. Länsi- ja varsinaissuomalaisessa mallissa väännin, jolla kiviä pyöritettiin, oli lyhyt kiven keskiosaan kiinnitetty tappi. Itäsuomalaisessa mallissa ylempään kiveen kiinnitettiin puinen vanne, johon pitkävartinen katto-orteen ulottuva tanko eli kivenpuu kiinnitettiin. Tällä mallilla työskentely oli kevyempää, koska vääntimeen saatiin näin pidempi voimavarsi. Kivenpuu oli kiinnitetty puiseen vanteeseen karitsalaudan avulla. Jos kivenpuu tai karitsalauta katkesi, ei käsikiviä voinut pyörittää. Tästä seuraava itäsuomalaisen sanonta on peräisin: ”Pääsi laiska jauhamasta, katkesi kiven karitsa”.

Jauhaminen oli naisten työtä. Työ oli yksitoikkoista ja sen piristykseksi syntyi jauhinlauluja, joita pyörittäjä saattoi lauleskella. Myöhemmin jauhatusta ei enää tehty kotona, vaan jyvät kuljetettiin myllyihin myllärin jauhettavaksi.

Riihi rakennuksena
Keskisuomalaiset riihet voidaan jakaa kahteen päätyyppiin: itäisiin ja läntisiin riihiin. Keski-Suomi sijaitsee kahden kulttuurialueen rajalla, ja seudulla tavataankin molempia rakennustyyppejä. Riihen huonetilojen määrään vaikutti viljankäsittelyn toisistaan poikkeavat tavat eri puolilla maata. Itä-Suomessa oli tyypillistä säilyttää viljat elonleikkuun jälkeen aumoissa pellolla tai talon pihapiirissä. Puiminen tehtiin monta kertaa vuodessa tarpeen mukaan. Länsi-Suomessa kaikki vilja käsiteltiin elonkorjuun yhteydessä. Siksi viljalle tarvittiin enemmän säilytystiloja eli aittoja. Länsi-Suomessa riihet olivat suuremmat kuin idässä ja niissä oli erityinen puintihuone eli luuva. Riihet rakennettiin kauemmaksi pihapiiristä paloturvallisuuden vuoksi.



Petäjävedellä Kumpulan kylässä Sikalan talon riihessä on sen molemmille sivuilla rakennettu kylkiäiset ja riihen oviaukon edustalla on lisäksi katos. Riihen kuvasi Yrjö Blomstedt 1900-luvun alussa. Keski-Suomen museon kuva-arkisto


Maan itä- ja pohjoisosissa riihi oli korkea ja kapea yksihuoneinen rakennus, jossa oli enintään ruumen- eli kylkiäishuone sivuseinällä. Siellä säilytettiin nimensä mukaisesti ruumenia, olkia ja puintivälineitä. Vilja kuivattiin ja puitiin yhdessä ja samassa kiuashuoneessa. Kivestä ja savesta muurattu, päältä umpinainen kiuas eli uuni sijaitsi oviseinän nurkkauksessa. Seinästä seinään kulki kannatinorret, joilla parret lepäsivät. Parsille ahdettiin viljalyhteet kuivumaan. Ahtaaja käytti apuna siirrettävää ahdinlautaa, jolla seisomalla ahtaaja yletti nostamaan lyhteet korkealla sijaiseville parsille.

Koska Itä-Suomessa osa viljasta säilytettiin ulkona aumoissa ja vain osa puidusta viljasta vilja-aitassa, sen koko ei tarvinnut olla kovin suuri. Viljaa puintiin ja jauhettiin useaan kertaan vuodessa, minkä vuoksi viljaa säilytettiin aitassa vähemmän aikaa kuin Länsi-Suomessa. Tästä syystä vilja-aitat olivat myös vaatimattomampia, maapohjaisia hirsirakennuksia. Vilja-aitassa oli sisällä hinkalot eli laarit jyviä varten.  Itä-Suomessa oli tapana leipoa leipää kerran viikossa.





Korpilahden Heinosnimen Kovalan talon vilja-aitan portaalla emäntä istuu jauhovakka kädessään. Jyväaitan jalkaosa on korkea, jotta jyrsijät eivät pääse tekemään tuhojaan jyvälaarissa. Kuvan on ottanut Antti Pänkäläinen 1940-1950-lukujen taitteessa. Keski-Suomen museon kuva-arkisto



Länsisuomalainen riihi muodostui yleensä kolmesta huoneesta; kiuashuoneesta eli varsinaisesta riihestä, luuvasta ja olkiladosta. Luuva oli erillinen puintihuone. Läntinen riihi oli rakennuksena itäsuomalaista suurempi kooltaan.

Läntiseen perinteeseen kuului koko vuoden viljasadon puiminen kerralla. Länsisuomalaisissa taloissa myös leivottiin vain muutaman kerran vuodessa, ja jyvien säilyttäminen kuivassa ja turvallisessa tilassa läpi vuoden oli äärimmäisen tärkeää. Aittojen alusrakenteisiin kiinnitettiin erityistä huomiota. Niihin lisättiin patsasjalkoja, jotta rakennus ja viljat pysyisivät kuivina ja estäisivät jyrsijöitä pääsemästä herkuttelemaan jyvillä.