Naisten ja miesten työt
Talon työnjaossa näkyivät erot miesten ja naisten töissä. Miesten töihin kuuluivat peltojen kyntäminen, viljan kylväminen sekä niittäminen. Tilan eläimistä hevosten hoito kuului miehille. Kalastus ja metsästäminen sekä metsätyöt olivat myös miesten töitä. Naisille taas kuuluivat kaikki kotitaloustyöt, kuten siivous ja ruuanlaitto, tekstiilien ja vaatteiden valmistus sekä pyykinpesu. Naiset myös auttoivat miehiä peltotöissä. Viljan leikkaaminen sirpillä oli naisten työtä, samoin kuin viljan ja heinän haravointi ja pellavien käsittely. Navettatyöt kuuluivat naisille, he hoitivat karjan ja lypsivät lehmät.




Keuruun Jukojärven Leppäsen torpan emäntä lypsää käsin lehmää istuen pienellä lypsyjakkaralla. Työtä seuraa talon tyttö oppiakseen puuhan. Keski-Suomen kuva-arkisto.  


Lapset oppivat tyttöjen ja poikien omat roolit jo pienenä. Monien leikkien takaa voi nähdä aikuisten maailman opettelua. Leikeissään tytöt omaksuivat kodinhoitajan roolin, pojat taas opettelivat työleikeissään maatalouden töitä. Lasten leikkeihin tutustutaan Leikin aika - työpajassa.

Lapset osallistuivat myös oikeaan työntekoon varsin pienenä. Lapset auttoivat vanhempiaan tekemällä pieniä ja kevyitä töitä. Ensimmäiseksi lapsille opetettiin kotitöitä, sitten karjanhoitoa ja maanviljelyä ja viimeiseksi opeteltiin aikuisten käsityötaitoja. Osaaminen periytyi sukupolvelta toiselle tekemisen ja töihin osallistumisen kautta.


Ruokatalous ja päivärytmi

Naiset huolehtivat ruuanvalmistuksesta. Säännölliset ateriat rytmittivät maatalon päivän kulkua. Aamulla herättiin aikaisin. Kesäaikaan tehtiin pitkää päivää, ja talonväki heräsi jo kolmelta. Töihin ryhdyttiin heti auringon noustua. Kesällä syötiin neljä ateriaa, aamulla aamiainen, seitsemän aikaan murkina, keskipäivällä syötiin lounas eli päivällinen ja illalla iltanen kello kahdeksan aikoihin. Elonkorjuun aikaan ruoka vietiin pellolle ja nautittiin siellä. Talvella oli yksi ruokailu vähemmän, kun päivällinen jätettiin pois. Talvella iltaruoka syötiin aikaisemmin, kohta pimeän tultua.




Ompelija Miina Pykäläinen Jyväskylän maalaiskunnan Vesangassa söi ruokansa yksinkertaiselta puulautaselta vielä 1930-luvulla. Puulusikka oli yleensä jokaisen henkilökohtainen ruokailuväline. 

Kahvinkeitto
Ruokailujen välillä juotiin kahvia. Kahvinpavut ostettiin raakoina ja paahdettiin kotona. Pavut paahdettiin rännärissä tai paistinpannulla. Paahdetut pavut säilytettiin tiiviissä tölkeissä. Kahvia jauhettiin aina vain keitettäväksi tarvittava määrä. Ennen kahvimyllyn käyttöä pavut jauhettiin huhmareessa. Kahvi oli kallista, ja kahvin joukkoon saatettiin jauhaa esimerkiksi paahdettua rukiita, ohria, herneitä tai sikuria.





Rännäreitä oli useamman mallisia, kuvassa kammella pyöritettävä malli, jota jyväskyläläinen lasimestari Lönnberg käytti jo 1800-luvun loppupuolella. Mannisen perhe Jyväskylän Tourulasta omisti 1930-luvuvulla valmistuneen kahvimyllyn ja jauhoi kahvipapunsa vielä silloinkin, kun kaupasta olisi saanut valmiiksi jauhettua kahvia. Kuvassa vielä tyypilliset sokerisakset, joilla oli helppo leikata sokeritopasta pieniä paloja kahvia makeuttamaan.

Kahvipannu ilmestyi keittiöihin kahvinjuonnin yleistyessä. Alkuaan kahvi juotiin ilman sokeria ja kermaa. Kun sokeria myöhemmin alettiin käyttää makeutukseen, ei sitä raaskittu sekoittaa kahviin. Kahvi juotiinkin ”palan päältä”, pitäen sokeripalaa suussa.

Silitys ja mankelointi
Tuvassa naiset puuhasivat sisätöissä. Puhtaat pyykit tuotiin tupaan, jossa ne mankeloitiin tai silitettiin kaulaamalla. Kaulaamiseen käytettiin kaulauslautaa ja pyöreää kaulaustukkia. Nihkeä vaate käärittiin kaulaustukin ympärille. Kaulaustukkia pyöritettiin kaulauslaudan avulla tasaisella alustalla. Kaulauslaudat olivat usein kauniisti koristeltuja, ja niitä valmistettiin myös morsiuslahjoiksi.




Kaulauslauta ja tukki Hankasalmelta 1830-luvulta. Koristeellisuudesta päätelleen se on voinut olla sulhasen lahja morsiamelle.

Muun muassa lakanoita ja pöytäliinoja mankeloitiin suurella työntömankelilla, joka muistutti raskastekoista pöytää. Tasolle levitettyä kangasta mankeloitiin työntämällä edestakaisin liikkuvaa kantta, joka pyöritti kankaan yli kahta telaa. Kannen päällä oli painona raskaita kiviä. Telamankelissa kangas työnnettiin kahden voimakkaasti puristavan telan välistä, jolloin kangas silisi.

Pellavan käsittely
Omavaraistaloudessa kaikki arkivaatteet ja kodintekstiilit tehtiin itse, samoin kuin niiden materiaalit. Pellolla kasvatettiin pellavaa, ja villa saatiin talon omista lampaista. Materiaalien työstäminen sekä langan ja kankaiden valmistus oli naisten työtä. Pellavan ohella käytettiin paljon myös hamppua, jonka käsittely oli samanlaista kuin pellavan. Hampusta valmistettiin kestäviä, karkeita kankaita vaatteisiin ja säkkikankaaksi.

Pellava korjattiin syksyllä. Aluksi kasveista riivittiin eli irrotettiin siemenkodat. Nipuiksi sidottuja pellavia riivittiin rohkassa, joka oli penkkiin kiinnitetty piikikäs rauta. Rohkaa käytti kaksi naista, jotka istuivat penkillä vastatusten ja vetivät varsia edestakaisin piikkien läpi. Siemenkodat irtosivat ja tippuivat penkin alle levitetylle vaatteelle.





Rönnin talon pellolla muun työväen joukossa Jussi ja Miina Kananen nyhtävät ja riipivät hampua Pihtiputaalla. Talon isäntä Nestori Saastamoinen kuvasi tapahtuman 1900-luvun alussa. Keski-Suomen museon kuva-arkisto.


Rohkimisen jälkeen pellava piti liottaa, jotta kasvin kovat puuosat saatiin irtoamaan kuidusta. Esimerkiksi lammen rantaan, veteen rajattiin seipäillä pellaville alue, jossa niitä pidettiin painojen alla. Pellavan liottaminen näkyy yhä paikannimissä, kuten Likolampi. Toinen tapa oli levittää pellavat niitylle, jossa ne syyssateiden myötä kastuivat ja pehmenivät. Liotuksen jälkeen pellavat kuivatettiin, ensin ulkona. Sen jälkeen varret sidottiin lyhteiksi ja ne vietiin kuivumaan riiheen tai saunaan. 

Kuivauksen jälkeen pellavat olivat valmiit loukutettaviksi, lihdattaviksi, vidottaviksi, häkylöitäviksi sekä harjattaviksi. Pellavan muokkaus alkoi yleensä loka-marraskuussa ulkotöiden päätyttyä. Usein saunalla pidettyihin pellavanmuokkaustalkoisiin osallistui suuri joukko väkeä.






Rönnin talossa Pihtiputaalla hampun muokkausta jatkettiin saunan edustalla. Loukuttamassa hamppua Milja, Tilta ja Väinö Saastamoinen. Kuvan otti valokuvausta harrastanut talon isäntä Nestori Saastamoinen 1900-luvun alussa. Keski-Suomen museon kuva-arkisto.


Varsien puuosa rikottiin ensin päistäreiksi suurella puisella loukulla.  Loukuttamisessa hajonnut puusilppu eli päistäreet irrotettiin kuiduista loukkua kevyemmällä rautateräisellä lihdalla. Jäljelle jääneet päistäreet eli puuroskat irrotettiin vitimellä, suurta veistä muistuttavalla työkalulla.





Erityisen koristeellinen pellavalihta kuului taiteilija Alvar Cawénin äidille Eleonoralle. Hän toi lihdan kotikaupungistaan Porvoosta Keski-Suomeen Korpilahdelle. Lihta on valmistettu 1800-luvun puolivälissä.

Kuidut eroteltiin toisistaan häkilällä. Jos haluttiin erityisen hienoa, ompeluun soveltuvaa lankaa, häkilöimisen jälkeen pellavat voitiin vielä sukia sianharjaksista tehdyllä pellavaharjalla. Puhdistetut, sileät pellavankuidut kehrättiin langoiksi.




Kuvassa ylinnä olevaan häkilään on kaiverrettu vuosiluku 1768.  Sitä on todennäköisesti käytetty usean sukupolven ajan Korpilahdella. Viimeksi sitä käytti Ida Helminen. Kuvan alapuolella on veitsimäinen vidin, mikä sekin on aika vanha. 1800-luvun puolivälissä laukaalainen Juho Nyberg veisti sen naisten työkaluksi.



Puusta, pihkasta ja sianharjaksista koottu pellavaharja 1800-luvun puolivälistä.

Villan käsittely
Itäsuomalaisen tavan mukaan lampaat kerittiin neljästi vuodessa. Ennen keritsemistä lampaat pestiin, jotta villa olisi puhdasta, kun sitä alettiin käsitellä. Kerityt villat nypittiin sormilla puhtaiksi roskista. Sen jälkeen villat kerättiin suureksi kasaksi, jota piestiin eli vavattiin puisilla kepakoilla. Tämä kuohkeutti villan.



Keritsimet ja karstat ovat olleet käytössä 1900-luvun alusta lähtien, keritsimet Nisulan talossa Muuramessa ja karstat Jyväskylässä neiti Karin Buurilla.

Seuraavaksi villa karstattiin eli kartattiin. Karstat ovat kehruuvillojen muokkaukseen käytetty työkalu, joilla villa karstataan hahtuviksi eli lepeiksi. Karstauksen tarkoituksena on saada kuidut yhdensuuntaisiksi ja rullatuksi kehruuta varten.




Muuramen Heikkilän talon tuvassa Selma Nieminen kehrää rukilla ja Anna Hiltunen karstaa villoja vuonna 1927. Keski-Suomen museon kuva-arkisto.

Kehrääminen
Vanhakantainen tapa kehrätä lankaa oli värttinän käyttö. Värttinä on 30−40 cm puupuikko, jota pyöritetään oikean käden sormilla. Toisella kädellä nyhdetään kehrättävää villan tai pellavan kuitua rullasta eli kuontalosta, johon kuidut on kääritty. Värttinää pyöritetään, ja lanka kiertyy sen ympärille. Kuontalo kiinnitettiin nauhalla kehruupuuhun , joka oli yleensä suorakulman muotoinen ja koristeellinen. Värttinän pyörittämistä auttaa vauhtipyörän tavoin toimiva, kivikiekko eli kehrä. Sana kehräys on johdettu kehrä-sanasta.






Kuvan värttinä on kotoisin Kangasniemeltä ja se on ollut Alma Akon omistuksessa. Värttinä saattaa olla jopa 1700-luvulta peräisin. Värttinällä kehrääjä istui kuosalin eli kehräpuun jalan päällä. Kuvan koristeellinen kuosali on peräisin Karjalasta, josta se sodan aikana tuotiin Jyväskylään.

Värttinällä kehräämistä helpompaa ja nopeampaa on rukin käyttäminen. Rukilla kehrätessä valmis lanka kiertyi saman tien rullaan. Rukit yleistyivät Suomessa 1600- ja 1700-luvulla, mutta värttinän käyttö jatkui sen rinnalla. Poljettava rukki kuului lähes jokaisen tuvan perusesineisiin 1800-luvun lopulla. Yleisin, Keski-Suomessakin käytössä ollut rukkimalli oli niin sanottu vinorukki. Rukilla kehrättäessä kuontalo kiedottiin rukinlapaan, jota varten rukissa oli sen penkkiin kiinnitettävä polvellinen käsivarsi. Kehrätty lanka kelattiin vyyhdelle vyyhdinpuuhun. Rukinlavat olivat yleensä koristeellisia ja taidolla tehtyjä. Niitä valmistettiin myös morsiuslahjoiksi.




Korpilahdella syntynyt ja Laukaaseen muuttanut Amanda Vesander käytti rukkia 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa.

Kehrääminen oli naisten puhdetyötä, jota tehtiin aamulla ja illalla, kun muilta töiltä jäi aikaa. Tasaisella surinallaan rukki elävöitti tuvan henkeä ja kaunis esine oli myös osa tuvan sisustusta. Kehruutaito oli tärkeä. Se oli hyvän palvelustytön mitta. 1700-luvulla oli voimassa laki, jonka mukaan kehruutaidotonta tyttöä ei saanut kuuluttaa avioliittoon.




Kolme koristeellista rukinlapaa, joissa sulhanen on saanut esitellä kädentaitojaan morsiamelle. Puuta on lovettu, läpileikattu ja jopa maalattu iloisin värein.