Leikkiminen
Leikit ovat säilyneet satoja vuosia lähes muuttumattomina, vaikka niiden nimet ovat vaihtuneet.  Leikki on lapselle ajankulua ja viihdykettä. Toisaalta leikeissä lapsi jäljittelee aikuisten arkiaskareita ja samalla omaksuu aikuiselämän normeja. Leikit kertovat aikansa yhteiskunnasta, työstä ja sosiaalisesta rakenteesta. Ennen leikkiaikaa oli vähemmän kuin nykyään, koska lapset osallistuivat talon töihin aikuisten apuna. Hyvänä puolena ennen vanhaan oli yleensä suuri lapsiluku perheissä, mikä merkitsi sitä, että leikkitovereita oli aina lähellä.

Leikit ja leikkikalut
Talonpoikaisessa elämässä lasten leikeissä näkyi erilaiset maanviljelyksen toimet. Lasten mielikuvitus muutti todellisen työn omaksi leikikseen. Ostolelut olivat harvinaisia, mutta luonnosta ja kotipiiristä keksittiin materiaalia leikkikaluiksi. Leikisti viljeltiin peltoja ja leikattiin heinää, jotka tarvittiin karjan ruoaksi. Lasten karja tehtiin kuusen kävyistä, joihin pistettiin tikut jaloiksi. Lampaiksi kävivät männyn kävyt. Sioiksi kerättiin syksyllä ulpukan hedelmiä, kasvin varsi säästettiin saparoksi, pantiin tikut sorkiksi ja kärsä olikin jo luonnon itsensä muovaama.
   



Lapset ovat tehneet kivistä tarhat leikkikarjalle. Maalaislapsen leikkitantere on avara ja sieltä löytyvät kaikki luonnonmateriaalit helposti. Kuva 1910-luvun lasten leikeistä. Keski-Suomen museon kuva-arkisto.


Hevosen pito oli pojille mieluinen asia. Hevosen saattoi leikata päreestä tai tuohesta, mutta komein hevonen oli isän tai veljen tekemä puuhevonen ja se oli suuri ylpeyden aihe. Puuhevoselle omistaja antoi yleensä nimen. Puuhevosilla, kuten monilla muillakin leikkikaluilla, oli huvituksen lisäksi kasvatuksellinen tarkoitus. Puuhevosen tarkoituksena oli totuttaa lapset hevosten seuraan, sillä hevosella oli suuri merkitys maataloudessa työjuhtana ja kulkuvälineiden, kuten reen ja kärryjen vetäjänä. Leikkiratsulla istuminen kehitti tasapainoa hevosen selässä pysymiseen. Puuhevosia oli keinujalaksilla, pyörällisinä, polkimilla ja perässä vedettäviä malleja.
   
Myös metsämiehen toimet kiinnostivat poikia pyssyjen käsittelyn vuoksi. Aseita rakenneltiin putkikasveista ja päreistä. Oikeaa ampumista varten rakenneltiin jänne- ja jousipyssyjä. Kaikenlainen rakentelu kiinnosti lapsia. Tehtiin tikuista ja kivistä pikkutaloja ja isompia majoja, jonne mahtui sisälle itsekin kököttämään. Talvella rakennettiin lumilinnoja. Kesällä valmistettiin laivoja lastuista ja kaarnasta. Niitä uiteltiin lätäköissä ja vesien rannoilla. Keväisin puroihin rakenneltiin vesimyllyjä.





Jyväskyläläiset pojat ovat rakentaneet suutari Kuukkasen pihaan toinimaisen lumilinnan, josta oli hyvä puolustaa vihollisia vastaan.
Keski-Suomen museon kuva-arkisto.


Kotitöistä leipominen oli mieluisa leikki. Savesta ja hiekasta leivottiin kakkuja, jotka paistettiin auringossa. Talosilla olo eli nykyiset kotileikit olivat jokapäiväisen perhe-elämän jäljittelyä. Talonpoikaiseen elämään kuului ruoan keittämistä padassa. Marjat olivat suosittuja tarveaineita. Puiden lehdet toimivat kukkojen eli piirakoiden kuorina. Astioita pestin, kuivattiin ja järjesteltiin hyllyille. Joku saattoi perustaa kaupan, jossa myytävänä olivat luonnosta kerätyt ainekset. Nukkeleikit ovat kuuluneet tyttöjen leikkeihin kautta aikojen. Nukkena saattoi olla kepin tai puupalan ympärille kiedottuja riepuja. Räsynuken pää täytettiin hiekalla tai sahajauhoilla. Nukella piti olla sänky ja petivaatteet sekä vaihtovaatteita. Nukkien hoitaminen ja pukeminen jäljitteli myös äidin toimia. Nuken vaatteita piti pestä. Pyykillä käytiin äidin mukana. Aikuisten elämästä otettiin mallia myös kotijuhlista, kuten hautajaisista ja ristiäisistä. Kirkkosilla olo tarkoitti sitä, että yksi lapsista nousi kivelle ja ryhtyi saarnaamaan toisille lapsille, kuten kirkossa papit saarnasivat. Joku muu lapsista saattoi kerätä leikisti kolehtia.




Nestori Saastamoinen ikuisti äidin ja tyttären Milja ja Irja Saastamoisen rauhaisan lukuhetken Uuden Rönnin kamarissa vuonna 1912. Nukkekin on päässyt Irjan syliin kuuntelemaan satua. Nukella on posliinipää, jollaista kaikilla tytöillä ei ollut, sillä ostonuket olivat harvinaisia. Keski-Suomen museon kuva-arkisto.
 
Osasivat talonpoikaislapset naamioinnin tekniikoitakin. Pojat pistivät tappura- tai naavapartoja leukaansa, tytöt sitoivat lisälettejä järvessä kasvavista ”akanhapsista”.  Joskus matkittiin eläimiä kulkemalla nelinkontin tai ottamalla päreestä siivet selkään. Nämä olivat pienimuotoisia näytelmäleikkejä. Laululeikeissä vanhemmat lauloivat ja lausuivat runoja lapsille muun muassa nukkumaan mennessä kuten tässä:

    ”porstuvassa on unempoeka
    tervakappa käessä,
    se tulloo sieltä ja tervoo silemät,
    jos et nuku”

Suosittu lasten viihdytyskeino oli kirkkoon köröttäminen

    ”körö körö kirkkoon,
    papin muorin penkkiin,
    ruskealla ruunalla,
    valakealla varsalla,
    kirjavalla kissalla,
    aettaen alate,
    peltoem peräte,
    ettei kyntömiehet tappoes”

Nuotanvetoa matkittiin kahden kesken tarttumalla käsistä ja liikuttelemalla vartaloa edestakaisin ja vetämällä samalla toista käsistä samalla lausuen:

    ”kissalle kiisket,
    koiralle kuoreita
    harakalle haokia,
    puksis, puksis, puksis”

Viimeisen säkeistön aikana kädet lyödään alaspäin, jolloin turvataan eli porkitaan, etteivät kalat karkaa.

Piilosilla olo, urheiluleikit, tasapainoleikit, kuten puujaloilla kävely, olivat tyttöjen ja poikien yhteisiä leikkejä. Liikunnallisia leikkejä valittiin välillä, kun haluttiin vähän rajumpia leikkejä. Erilaiset hyppyihin perustuvista leikeistä pukki-, naru- ja ruutuhyppelyistä valikoituivat kaksi viimeistä tyttöjen suosikeiksi.
 


Opettaja Aino Harjaman tyttäret Aino ja Aulikki hyppäävät kinnokkaana pommulaudalla Jyväskylän Vaasankatu 15 pihamaalla. Pikkuveli Erkki on pistetty rattaisiin katselemaan siskojen touhua. Kuva on 1920-luvulta. Keski-Suomen museon arkisto.

Pomppulaudassa eli lautahypyssäkin tarvittiin tasapainotaitoa. Laudanhyppäämisessä asetetaan jäykähkö, mutta kimmoisa lauta poikittain maassa olevan noin 1-1,5 metrin pituisen pölkyn päälle. Kaksi hyppääjää asettuu oman lautapuoliskonsa päähän. Jos he ovat eripainoisia, siirretään lautaa enemmän kevyemmän puolelle, toisin sanoen painavampi antaa ”leipää” tasapainon aikaansaamiseksi. Toisen hypättyä ilmaan ja pudottua takaisin laudanpäähänsä, nostaa laudan toinen puoli toisessa päässä olevan ilmaan, joten kumpikin hyppää vuorotellen.

Erilaiset pelit ovat aina olleet suosiossa, jos vain saatiin kokoon joukkue ja nappuloita, joiksi kävivät kuulat, napit, lantit ja kivet. Pilppu-niminen peli kuuluu vanhoihin heittopeleihin, jossa heitetään lyhyttä puukapulaa eli pilppua. Taivaan- eli Jaakopin tikapuissa lapset pyörittivät kahta puupalikan puoliskoa kämmeniensä välissä ja heittivät ne maahan. Sen mukaan, asettuivatko puoliskot sydän- vai kuoripuoli ylöspäin, oli lupa siirtää puunvesan oksille ripustettua koukkua ylemmäs.

Pallopeleihin valmistettiin itse pallot. Yksi esimerkki tällaisesta on lehmänkarvoista tehty pallo. Lapset harjasivat kotitilan lehmiä ja keräsivät irtoavat karvat talteen. Pallon valmistaminen sujui näin: Puolikas kourallinen karvoja kasteltiin kuumaan veteen ja suopaa hierottiin voimakkaasti karvoihin. Sitten vesi puristettiin pois. Karvoja lisättiin kerroksittain samalla tavalla kunnes saavutettiin halutun kokoinen pallo. Ennen käyttöä pelivälineenä pallon annettiin kuivua. Pienelle lapselle tehtiin viihdykkeeksi ääntä antava tuohipallo eli helistin, jonka sisällä oli muutama pieni kivi.

Kotitekoisten leikkikalujen tekoon isoisillä oli eniten aikaa. Vaari saattoi veistää keppihevosen, hyrrän eli villikissan, jousipyssyn, miekan tai nukenkehdon, rakentaa puuauton tai jopa puujalat. Sopivan ikäisenä lapset ryhtyivät itsekin harjoittelemaan veistämistä. Hieman vanhempana lapset tekivät itselleen torvia ja pillejä. Käsityötaito karttui myös muiden töiden opettelemisen ohessa. Sukset ja kelkat tehtiin kotona. Keväällä isä auttoi pajupillin tekemisessä ja kesällä kaarnalaivan. Osa poikien rakentamista leluista oli teknisiä, kuten vesirattaat, tuulimyllyt, pyssyt, sätkyukot ja pikisirkat. Puu on ollut aina tärkeä leikkikalujen valmistusmateriaali. Vielä 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä kotitekoiset leikkikalut olivat tavallisimpia, sillä tehdasvalmisteisia ostoleluja ei juuri ollut saatavilla.

Vain harvoin leluja valmistettiin myytäväksi, vaikka 1900-luvun alussa lelujen teosta koetettiin luoda sivuelinkeinoa varattomalle maaseutuväestölle. Koriste-esineiksi tiedetään vuollun puisia karhuja 1930-luvulla Keski-Suomessa Jämsässä ja Saarijärvellä.