Puu tarveaineena
Omavaraistalouden aikana puu oli erittäin tärkeä materiaali. Sitä käytettiin kotitalouden tarvekaluissa - käyttöesineissä. Puusta valmistettiin muun muassa astiat ja lusikat, rukit ja kaulauslaudat, juustomuotit sekä huonekalut. Siitä vuoltiin heinäharavat ja työkalujen varret kirveestä kuokkaan. Kulkuvälineet olivat suurelta osin puisia suksia, rekiä, hevoskärryjä ja veneitä. Suomessa voidaan sanoa eletyn pitkään ”puukautta”. Havupuuvyöhykkeellä asuville puu materiaalina on tärkein ja luonnollisin tarvekalujen tekoaine. Monet arkisetkin esineet muotoiltiin kauniiksi ja koristeltiin. Parhaimmillaan talonpoikaisesineissä voidaan nähdä vuosisatojen kuluessa muotoutunut käytännöllinen toteutustapa ja koristeaiheet, jotka pitivät yllä hyvää makua ja kauneudentajua.

Puulajit ja niiden ominaisuudet
Havupuista mänty, kuusi ja kataja ovat pohjoisen asukkaille tuttuja puita, joita on käytetty niin rakennusten kuin työkalujen valmistamiseen. Lehtipuista koivu, leppä, haapa sekä pihlaja ovat kaskeamisen myötä levinneitä puulajeja. Kaikilla puilla on oma luonteensa. Koivu kovana puuna on vaativa veistettävä, vaalea ja vahva. Mäntyä pehmeänä puulajina on helpompi työstää. Pienesineissä leppä havaittiin hyväksi ja pehmeäksi veistopuuksi. Haapa on kevyttä. Siitä valmistettiin haapio, joka oli yhdestä puunrungosta kovertamalla tehty vene.

Mikään puuaines ei ole aivan tasalaatuista. Pintapuu on erilaista kuin ydinpuu. Kasvupaikka vaikuttaa puun laatuun. Saman puun eri osat sopivat erilaisiin käyttötarkoituksiin. Nikkari valitsee jo metsässä ominaisuuksiltaan oman tarkoitukseensa sopivan puutavaran. Sopivasti taipunut puu tai pahka voi olla juuri se, mitä nikkari etsii. Valmistettavat työkalut saattoivat koostua useasta eri puulajista. Harava on tästä hyvä esimerkki. Kevyt haravanvarsi syntyi haavasta, kestävin haravanlapa kovasta koivusta ja parhaat piikit sitkeästä pihlajasta.



Jyväskyläläisen Tyyra Ekmanin lahjoittama heinäharavan on taitavasti vuoltu ja maalattu tumman vihreällä. Varteen on maalattu lisäksi kaksi poikkiraitaa. Kuva Pekka Helin Keski-Suomen museo  

Ennen kun ryhdyttiin veistämään, puu kuivatettiin joko ulkona tai sisällä. Kuivatuspaikka valitiin sen mukaan, missä lopullista esinettä aiottiin käyttää. Puuesine tehtiin usein kiireettömästi. On istuttu paikoilleen, tutkittu puun ominaisuuksia ja vasta sitten ryhdytty veistämään. Puuesineen pintaan käytössä syntyneet kolhut, naarmut ja värimuutokset, toisin sanoen patina, tekevät vanhasta puuesineestä puhuttelevan.

Puukko ja muita puutyökaluja

Puuntyöstämisen yleistyökaluna käytettiin puukkoa. Sillä vuoltiin ja veistettiin puuta, kairattiin reikiä ja kaiverrettiin koristeita. Puukonkahva oli usein puuta, joskus tuohta, luuta tai sarvea. Muita yleistyökaluja olivat kirves ja taltta. Hirret veistettiin leveäteräisellä piilukirveellä ja reiät tehtiin kairaamalla. Maaseudulla aikuinen mies kantoi aina puukkoa mukanaan. Poika sai ensimmäisen puukkonsa jo alle 10-vuotiaana.


Fiskarsin valmistama puukko oli käytössä Korpilahdella täysihoitolan pitäjän Ida Saljen taloudessa 1940-luvulla. Kuva Pekka Helin Keski-Suomen museo


Työvälineiden teroittaminen
Terävä työkalu on turvallinen. Se ei lipsu työssä kuten tylsä terä. Työkaluja piti huoltaa ja teriä teroittaa. Teroittamisessa oli kolme vaihetta: tahkoaminen, hiominen kovasimella ja terän viimeistely öljykivellä tai nahkahihnalla. Tahkoaminen on vieläkin terän perushuoltoa, kun terä on kulunut käytössä ja kovasimella hiomisesta paksuksi tai tylpäksi. Työvälineenä käytettiinn perinteistä hiekkakivitahkoa, jota veivatiin käsin. Tahkon alle tarvitiin vesisäiliö.





Miehet ovat ryhtyneet kirveen teroitukseen tahkolla eli tahkoamiseen Pylkönmäellä Metsähallituksen metsäkämpällä 1950-luvulla. Toinen kääntää kammesta tahkokiveä ja toinen pitää terää tahkoa vasten. Kuvan otti Ensio Pulli. Keski-Suomen museon kuva-arkisto


Tahkoamisen jälkeen terä hiotaan hiomakivellä. Kotinikkarin käyttöön sopi kaksipuolinen hiomakivi eli kovasin, jossa toinen puoli on karkea ja toinen hienojakoisempi. Sukkulan muotoisella liipalla teroitetaan veitset, sakset, kirves ja viikate. Myös hiomakiveä kastellaan hionnan aikana vedellä tai syljellä. Kaikissa hiontavaiheissa pitää muistaa, että terä ”kiertyy” eli terän kärki pyrkii taittumaan teroituspinnan vastakkaiselle puolelle. Terää on siis hiottava tasapuolisesti vuorotellen kummaltakin puolelta.

Kun halutaan ”partaveitsen” terävyyttä, hiotaan terä vielä öljykivellä. Perinteisiä öljykiviä ovat Arkansaskivet, jotka ovat luonnonkiveä. Tällaiselle kivelle tehdään puurasia, johon kivi mahtuu ahtaasti ja kivi imeytetään öljyllä. Öljyksi sopii moottoriöljyn ja lamppuöljyn seos 1:1. Nahkahihnaan hiominen viimeistelee leikkuuterän. Terän molekyylit asettuvat raudassa leikkuulle otollisiksi, kun terää hierretään tukevaa nahanpalaa tai remmiä vasten myötäsukaan. Tavallinen, noin viiden sentin levyinen nahkavyön pätkä lautaan liimattuna oli halpa ja tehokas työväline.

Puhdetyöt
Talonpoikaistaloissa veistely tapahtui pääasiassa puhdetöinä. Syksyn tullen siirrettiin tupaan höyläpenkki ja iso veistotukki. Aamulla naisten mentyä navettatöihin, tekivät miehet puutöitä kunnes aamiaisen jälkeen päivän valjettua lähtivät ulkotöihin. Illalla puutöitä jatkettiin nukkumaanmenoon saakka. Rengillä oli velvollisuus tehdä puhdetöitä. Käsityötaitoa pidettiin myös kypsyyskokeena nuorille miehille. Päästäkseen aikuisten kirjoihin oli hänen osattava veistää kirveenvarsi tai reki ja vuolla siro lusikka sekä teroittaa seiväs.





Ranta-Keurulan isäntä Toivo Närhi on vuollut kirveenvarren, jota sovittelee paikalleen kirveen terään vuonna 1947 Hankasalmella. Kuvan otti Jukka Pellinen. Keski-Suomen museon kuva-arkisto


Hierin, arkinen työväline
Hierin on puusta tehty, jokapäiväisessä käytössä ollut hämmentämisväline – entisajan vispilä. Hierimillä hämmenneltiin keittoja ja sekoitettiin leivän juuri. Etenkin taikinahierimen oli oltava vahvaa tekoa, jotta se kesti veden ja jauhojen vaivaamista hartiavoimin.

  


Kaksi erikokoista hierrintä eli härkintä. Kuva Pekka Helin Keski-Suomen museo


Hierimen tekoon valittiin materiaaliksi männyn latvus. Parasta oli tehdä hierrin talvella, koska kesällä pihkaisuus haittasi tekijää ja jätti hierimeen voimakkaan pihkan hajun. Männyn 4-6 oksainen latva kuorittiin ja varsi sekä oksat leikattiin sopivan mittaiseksi. Jos oksat eivät olleet luonnostaan sopivan kaarevia, ne sidottiin taivutettuina ja katkaisemattomina varteen kuivumaan. Tuvassa, uunin lähellä muutaman päivän kuivumisen jälkeen hierrin kaavittiin puukolla puhtaaksi ja katkaistiin taivutuksessa olleet oksat sopivan mittaisiksi, jolloin uusi työväline oli valmis käyttöön.

Hierrinten tekeminen oli miesten työtä. Pojatkin niitä innokkaasti valmistivat, jotta pystyivät osoittamaan muille puukonkäsittelytaitoaan.  Hierimeen liittyi uskomuksia, kuten: ”Neljäsorkka nälkää, viissorkka viljaa, kuussorkka kuivaa, seitsensorkka sekottaa.”

Puuseppä eli nikkari
Puuta käytettiin ja käsiteltiin monella eri tavalla. Talonpoika rakensi itse hirrestä asuntonsa. Muutama taitava rakentaja kohosi kirkonrakentajaksi saakka. He kutsuttiin kirvesmiehiksi. Tarvittiin myös pienempien osien ja esineiden valmistajia. Tarvittiin kirkon ikkunoiden ja penkkien veistäjiä sekä saarnatuolin koristelijaa. Näitä miehiä kutsuttiin nikkareiksi eli puusepiksi, jotka olivat yleensä itseoppineita tai hankkivat taitonsa puuseppämestarin opissa ensin oppipoikana ja sitten kisällinä. Jotkut erikoistuivat muun muassa huonekalupuusepiksi, rukkisorvareiksi tai kimpiastoiden tekijöiksi.




Kimpiastiat tehdään useasta puulaudasta, jonka osat on tarkkaan koverrettu astian haluttuun muotoon ja vannetettu puuvanteilla. Kuvan kehlossa valmistettiin viiliä Laukaan Kalluntalossa jo vuonna 1985. Vuosiluku on veistetty astian pohjaan. Kehlo voi nähdä  Laukaan Museokylä Kalluntalossa. Kuva Pirjo Sojakka Keski-Suomen museo


Koristeaiheita
Talonpoikaisesineistä koristeellisimmat arkiesineet olivat naisten käyttämiä. Sulhaset tekivät niitä morsiamilleen osoituksena kädentaidoistaan ja kiintymyksestä morsiameensa. Tyypillisin morsiuslahja olivat rukinlapa ja kaulauskaudat, jotka koristeltiin lovileikkauksin ja kaiverruksin.




Rukinlavat olivat arkisista esineistä koristeellisimpia käyttöesineitä. Kuva Pekka Helin Keski-Suomen museo

Esineiden sileiden pintojen koristelulla on pitkät perinteet. Ihminen on koristellut jo varhaisina aikoina puupintojaan aaltoviivalla, piirto- ja leikkaustekniikalla sekä lovi- eli karvileikkauksella, geometrisilla kuvioilla ja eläinaiheilla. Monet esineisiin tehdyt merkit, kuten hannunvaakuna, osmansolmu, hakaristi, kolmikanta ovat maagisia, voimaa, onnea ja suojelua tuottavia taikamerkkejä.




Yksityiskohta rukin lovileikkauksesta Kuva Pekka Helin Keski-Suomen museo

Esineiden ja huonekalujen maalauskoristelu on myöhäisempi koristelun muoto liittyen valaistuksen lisääntymiseen huoneissa. Maalauskoristelu levisi kaupunkilaismestarien kautta maaseudulle ja paikallisten mestarien käyttöön. Kansanomainen maalauskoristelu keskittyi yleensä kasviaiheisiin. Hienot maalaustyöt puuseppä teettikin jo maalarimestarilla.

Huonekalut
Talonpoikaistalon tuvan sisustus oli niukkaa. Sisustuksen kiinteänä osana olivat seinän vieriä kiertävät penkit, joilla myös tarvittaessa nukuttiin. 1800-luvulle tultaessa oli ryhdytty tekemään talonpoikaistaloissakin sänkyjä, joita voitiin jatkaa päätypuolesta tai levittää kahden nukuttavaksi sivusta. Tuvan sisustuksen olennainen osa oli myös pitkä ruokapöytä ja irralliset penkit eli rahit. Vanhimpia huonekaluja ovat arkut eli kirstut, joissa säilytettiin arvotavaraa ja vaatteita. Myöhemmin tavaroiden säilyttämistä varten hankittiin pieni seinäkaappi tai omilla jaloillaan seisova suuri lattiakaappi.

 


Muuramelainen Jenny Hautanen omisti tämän kirstun eli arkun. Kirstu on valmistettu vuonna 1850, mistä vuodesta muistona on kirstun kannen sisälle maalattu vuosiluku. Arkku on kaarevakantinen ja vahvasti raudoitetun kirstun pintaan on ootrattu säännöllisin välein pieniä ympyröitä kuvaamaan jalopuun pintaa. Kuva Pekka Helin Keski-Suomen museo



Tuoli
Tuoli yleistyi muita huonekaluja myöhemmin. Vauraimmilla talonpojilla saattoi olla tuoleja käytössä jo 1700-luvulla. Sitä ennen oli ollut käytössä pieniä jakkaroita tai pönttötuoleja, joiden sisällä käsityöläiset säilyttivät työkalujaan. Pönttötuoli kulki omistajansa mukanaan hänen siirtyessä talosta taloon. Talonpoikaisissa tuoleissa kuten muissakin huonekaluissa voidaan nähdä kansanomaistuneita tyylipiirteitä. Tuolin muotoilun ja koristeaiheiden perusteella on määritelty jälkeenpäin kullekin tyylille luontaiset piirteet. Vanhimpia tyylin mukaisia tuoleja ovat renessanssituolit. Myös kaksi muuta merkittävä tyylisuunta kustavilainen tyyli ja biedermaijer saivat jalansijaa talonpoikaisissa huonekaluissa. Nämä tyylit oli mahdollista toteuttaa yksinkertaisimmillakin puusepän työkaluilla.

    

Kansanomainen renessanssituolin malli poikkesi tyylituolista vähän. Tuoli on suoralinjainen ja jalkaosa on kuutiomainen ja siinä on jalkakehä. Selkälauta on umpinainen. Tässä tuolissa on sorvatut jalat ja selkälaudan sivupuut. Tuolit maalattiin tai petsattiin yleensä tummanruskeiksi. Kuva Pekka Helin Keski-Suomen museo  

    


Kustavilaisen tuolin ominaisuuksiin kuuluvat suorat ja kapenevat muodot sekä yleinen keveys verrattuna renessanssituoliin. Tuolissa on kehystetty säleselkä, minkä vuoksi kansanomaisesti tuolia kutsuttiin myös karmituoliksi. Tyylituolin väritys oli vaalea, mutta kansanomaisissa tuoleissa väri pysyi edelleen tummanruskeana. Kuvan tuoli oli käytössä Hankasalmen Niemisjärvellä 1850-luvulta lähtien. Kuva Pekka Helin Keski-Suomen museo







Keski-Suomen yleisin kansanomainen tuolityyppi on biedermeiertuoli. Tyypillisintä tuolille ovat kaarevat jalat, jolloin liike suuntautuu sekä taakse että eteenpäin. Hartialauta on umpinainen ja alareunastaan muotoiltu. Kuvan tuoli on ollut käytössä 1850-luvulta. Kuva Pekka Helin Keski-Suomen museo.