Kapiot ja tekstiilien säilytys
Perinteisten tekstiilien ja eri käsityötekniikoiden säilymisen kannalta keskeistä koko Suomessa on ollut kapioiden valmistaminen. Kapio- eli myötäjäisperinne ylläpiti tyttöjen käsityötaitoa. Naimisiin menevän tytön ja hänen kotinsa arvo mitattiin juuri kapioilla. Nuoret tytöt valmistivat kotona vaatteita ja kodin tekstiilejä, omia kapioitaan, jotka he naimisiin mennessään veivät mukanaan uuteen taloon. Ahkera ja osaava tyttö ehti valmistaa suuret varastot taidokkaasti tehtyjä tekstiilejä.

 

Kapiokirstussa säilytettiin kapioita. Muuramelainen Jenny Hautanen omisti tämän kirstun eli arkun. Kirstu on valmistettu vuonna 1850, mistä vuodesta muistona on kirstun kannen sisälle maalattu vuosiluku. Arkku on kaarevakantinen ja vahvasti raudoitetun kirstun pintaan on ootrattu säännöllisin välein pieniä ympyröitä kuvaamaan jalopuun pintaa. Arkussa on päällimmäisenä taidokkaasti nimikoituja pyyhkeitä ja lakanoita pitseineen. Kuva: Pekka Helin Keski-Suomen museo

Nuoret naiset ompelivat itselleen vaatteita ennen naimisiinmenoaan. Silloin tehtyjen vaatteiden oli tarkoitus kestää koko loppuelämä. Emännät ompelivat lapsilleen ja talon miesväelle. Vaatteita korjattiin niiden kuluessa, tai niistä saatettiin ommella uusia vaatteita. Esimerkiksi liian kuluneesta miesten takista saatiin vaatetta pojalle. Materiaalit käytettiin huolellisesti eikä mitään heitetty hukkaan.

Myös muita käyttötekstiilejä huollettiin ja käytettiin mahdollisimman pitkään. Kapioina valmistetut lakanat ja muut tekstiilit olivat myös tarkoitettu riittämään koko elämän ajan. Uusia tekstiilejä valmistettiin vasta, kun vanhat olivat täysin kuluneet. Esimerkiksi keskeltä kuluneita lakanoita ei heitetty pois, vaan ne korjattiin. Pienemmän reiän päälle ommeltiin paikka. Kun lakana oli keskeltä ohentunut, leikattiin se kahtia. Lakananpuolikkaat ommeltiin yhteen siten, että entiset ulkoreunat tulivat keskelle ja ohentunut kohta jäi reunoille. Näin lisättiin lakanan käyttöikää.

Kankaiden kutominen
Kankaat vaatteita ja muita kodintekstiilejä varten valmistettiin kotona kangaspuilla. Käytetyimpiä perussidoksia olivat palttina ja toimikas. Myös ripsi-, pomsi- ja panamasidoksia käytettiin paljon. Tärkein vaatekangas oli villasta kudottu ja huopamaiseksi vanutettu sarka. Sarkakankaan vanuttamiseen käytettiin vanuttamiskonetta, jossa kostea kangas asetettiin kahden lovetun levyn, sarkatampin, väliin. Päällimmäisen levyn liikuttelu vanutti kankaan. Villakankaita vanutettiin myös polkemalla niitä saavissa lämpimässä saippuavedessä.


Sarasta tehtiin muun muassa miesten takit. Kuvassa vasemmalla nähdään yksityiskohta miehen sarkatakista taskujen kohdalta. Toinen näyte on vihreää verkaa. Tästä kangasta valmistettiin 1920-luvulla kirjoituspöydän liina.
Kuva: Pekka Helin Keski-Suomen museo

Tiheä ja lyhytnukkainen vanutettu kangas oli verkaa. Myös sitä valmistettiin kotona, mutta ulkomailta tuotiin hienompaa ja siksi halutumpaa verkaa. Sarssi ja parkkumi olivat pukukankaita, joiden loimi oli pellavaa ja kude villaa. Kotona tehtäessä villakuteet värjättiin suuressa padassa kasveista saaduilla väreillä ennen kudontaa. 1800-luvun lopulla alettiin kutoa myös puuvillaisilla loimilla.

Pellavasta kudottiin pellavan laadun ja kuitujen pituuden mukaan erilaisia kankaita eri tarkoitusta varten. Piikko kudottiin karkeimmasta ja rosoisimmasta langasta. Sitä käytettiin miesten heinänteko-vaatteisiin sekä naisten kivijalkapaitojen helmoihin. Sileämmän pellavakankaan yleisnimitykseksi vakiintui palttina. Sitä käytettiin esimerkiksi juhlapaitojen ja esiliinojen valmistukseen. Hienoimmista kuiduista kehrättiin sileää, kiiltävää lankaa. Siitä kudottu kangas oli ohutta aivinaa.


Kuvassa vasemmalla on pellavanäyte. Tästä karhearakenteisesta kankaasta tehtiin muun muassa patjapussit, jotka täytettiin pitkillä oljilla. Oikean puoleinen kangasnäyte on pehmeää flanellia, josta ommeltiin miesten paitoja.
Kuva: Pekka Helin Keski-Suomen museo

Puuvillan eli pumpulin käyttö levisi Tampereelle 1827 perustetun Finlaysonin tehtaan toiminnan myötä pikkuhiljaa myös maaseudulle. Ulkomailta tuotiin kalliimpia kankaita, joita käytettiin vain tärkeimpiin ja hienoimpiin vaatteisiin. Tavallisia ulkomailta tuotuja kankaita olivat kalminki, satiini ja flanelli. Vain rikkaimmat pystyivät ostamaan silkkiä vaatteisiinsa.

Kangaspuut
Kankaan kutominen oli yksinkertaisimmillaan jo kivikauden ihmisen hallinnassa. Tarvittiin vain pari vaakasuoraa keppiä, jonka varaan luotiin kankaan loimi. Nykyisessä muodossaan kangaspuut ovat 1700-luvun keksintö. Kangaspuissa on kaksi lankaryhmää; pitkittäiset loimet ja poikittaiset kuteet. Kutominen perustuu näiden yhdistämiseen erilaisilla rytmeillä eli sidonnoilla.


Jyväskyläläiset sisarukset Karoliina Hokkanen ja Iida Liikanen 1920-luvulla tekevät naisten perinteisiä töitä, kutovat kangasta ja karstaavat villaa. Kuvassa nähdään perinteiset vapaasti seisovat pyöräskangaspuut. Nimi tulee kahdesta niisipyörästä, jotka roikkuvat kangaspuiden pyöröorrella. Kutojalla on vasemmassa kädessään sukkula, johon on kiedottu kudelankaa. Sukkulaa kuljetetaan loimilankojen välitse lisäten kerroksia kankaaseen. Kangas edistyy sukkulaa kuljettamalla ja loimilankojen paikkaa vaihtamalla kangaspuiden alaosassa olevien polkimia eli polkusia polkemalla. Keski-Suomen museon kuva-arkisto.

Neulominen ja virkkaus
Neulominen yleistyi 1600 -1700-luvun kuluessa Suomeen. Villa oli yleisin kansanomaisten neuleiden materiaali. Pohjoismaissa joustava neulemateriaali sopi hyvin kylmiin sääolosuhteisiin. Neulomalla tehtiin muun muassa sukkia, kintaita ja paitoja kuten nykypäivinäkin.



Keuruun Riihossa 1920-luvulla Albin Helén ikuisti äitinsä Miinan neulomassa sukkaa mäkituvan portailla. Miina vieressä nuori nainen virkkaa. Keski-Suomen museon kuva-arkisto.

Neuvottaessa perus- ja kuvioneuleissa neulepinta koostuu oikein ja nurin silmukoita eri tavoin rytmittelemällä. Silmukoita voidaan jättää neulomatta tai nostaa toistensa silmukoiden yli. Kirjoneuleissa vaihteleva ilme saadaan aikaiseksi erivärisiä lankoja vuorottelemalla.

Virkkaus levisi Suomeen 1800-luvulla. Virkkaamisessa työ tehdään virkkuukoukun avulla, jolloin langasta tehdään silmukoita ja vedetään niitä aiemmin tehtyjen silmukoiden läpi. Näin syntyy virkattua pintaa. Perinteisiä virkkauskohteita ovat olleet pitsit lakanoiden ja tyynyliinojen koristeiksi ja puuvillaiset sängynpeitot.


Tämä sinapinkeltainen, harsomainen hartiahuivi kuului korpilahtelaiselle Edla Uotilalle. Kaksinkerroin pidettävä huivi on virkattu vuoden 1870 aikoihin. Huivi on unelmankevyt ja verkkomainen. Se on virkattu ketju- ja kiinteitä silmukoita käyttäen. Kuva: Pekka Helin Keski-Suomen museo

Nauhat ja punokset
Nauhojen perinne on Suomessa vanhaa, jo esihistoriallista perua. Kansanomaisessa vaatetuksessa nauhoilla oli tärkeä osa. Nauhoja käytettiin esimerkiksi esiliinojen ja hameiden vyönauhoina, miesten housujen vöinä, viittojen ja turkkien vöinä, erilaisina kannatin- ja olkainnauhoina, sukkanauhoina, kapalovöinä, kampaus- ja päähinelaitteissa, kenkien pauloina ja tallukoiden nauhoina sekä hevosten ohjaksina ja mahavöinä. Nauhoilla vahvistettiin vaatteiden saumoja ja niitä käytettiin myös nimenomaisesti asujen koristeluun.


 

Kuvassa erilaisia nauhoja, punottuja, pirralla tai laudoilla valmistettuja nauhoja. Äärimmäisenä vasemmalla on viidellä laudalla kudottua lautanauhaa, jossa on käytetty harmaata ja punaista lankaa. Seuraavat kaksi nauhaa ovat punottuja nauhoja. Vihreällä ja punaisella langalla punottu pieksun nauha on peräisin Itä-Karjalasta 1920-luvulta. Loput seitsemän nauhaa ovat pirtanauhoja eri tarkoitusta varten ja eri kuvioin valmistettuja. Kapeat nauhat ovat sukkanauhoja ja levät vyönauhoja tai pieksujen koristeellisia nauhoja tupsuineen.
Kuva: Pekka Helin Keski-Suomen museo

Nauhojen suosio ja niiden käytön yleisyys entisaikaan perustui siihen, ettei nappeja tai hakasia vielä paljoa käytetty. Vyömäiset nauhat olivat tällöin oiva ratkaisu monenlaiseen tarkoitukseen. Yksinkertaisin tapa tehdä nauha on palmikoida lankoja letille. Nauhan voi tehdä jo kolmella langalla. Muita tekniikoita ovat muun muassa sormeilu, punonta ja verkon solmiminen.

Lauta- ja pirtanauhat

Kuteellisia nauhoja ovat esimerkiksi lautanauha ja pirtanauha. Lautanauhat edustavat vanhaa nauhaperinnettä, joka on tunnettu Suomessa ja Euroopassa jo kivikaudella. Nauha valmistetaan monikulmaisten lautojen avulla. Yleisimpiä töitä tehtiin neljäkulmaisilla laudoilla, mutta kulmia saattoi olla vain kolme tai jopa kuusi. Myös lautojen lukumäärä saattoi vaihdella. Mitä leveämpää nauhaa haluttiin, sitä enemmän lautoja tarvittiin. Suomessa lautanauhoja tehtiin ja käytettiin osana vaatetusta pisimpään maan itäosissa.


 

Kuvassa valmistuu lautanauhaa kahdellatoista laudalla.
Kuva: Pekka Helin Keski-Suomen museo

Pirtanauhat valmistetaan pirran ja kävyn avulla. Nauhapirralla kudottaessa loimi pistellään pirtaan siten, että langat pujotetaan vuoroin pirran rakoihin ja vuoroin reikiin. Loimi kiinnitetään kutojan vyölle, jolloin sen pingotusta on helppo säädellä. Pirralla kudottaessa ensimmäinen viriö eli loimien ja kuteiden avautuma, saadaan kun pirta painuu omalla painollaan alas ja raoissa olevat langat nousevat ylös.





Kuvassa valmistuu pirtanauhaa ilman käpyä. Kudelanka kuljetetaan kerällä viriön läpi sormien avulla.
Kuva: Pekka Helin
Keski-Suomen museo

Käpyyn kierretty kude pujotetaan viriöön ja sen jälkeen pirtaa nostetaan ylös, jolloin rei’issä olevat langat nousevat ylös ja uusi viriö aukeaa. Kävyn avulla kude painetaan tiukasti paikoilleen. Pirtanauhan pinta muistuttaa kudotun kankaan pintaa.

Kirjonta ja nimikointi
Kirjontakankaina käytettiin tavallisimmin pellavapalttinaa, joskus nokkos- tai hamppupalttinaa. Pellava viljeltiin, käsiteltiin ja kudottiin kotona. Kirjontalankoina käytettiin aluksi kotona kehrättyä pellavalankaa ja vasta myöhemmin käytettiin ostettavaa punaista ja valkoista puuvillalankaa. Paikkakunnan ja tekniikan mukaan lankana saattoi olla myös punaista, luonnonmustaa, sinistä, vihreää, ruskeaa ja keltaista villalankaa. Vanhoista töistä on löydetty jopa pieniä silkillä kirjottuja osia.


 

Korpilahtelainen Siiri Haarla omisti valkoisella langalla kirjotun ja reikäompeleisen tyynyliinan. Tyynyliina on tehty 1920-luvulla ja kuviointi on hengeltään aikansa klassismia. Kuva: Pekka Helin Keski-Suomen museo

Kirjontatöiden kuviointi tapahtui muistinvaraisesti ja vanhoja töitä kopioiden. Näin aiheet ja mallit muuntuivat tekijän taitojen, persoonallisuuden ja käytettävissä olevien materiaalien mukaan. Mallit olivat perinteisiä, mutta aina hieman toisistaan poikkeavia ja yksilöllisiä.  Kirjontatöiden ornamentiikkakuvioilla oli kansanomaiset nimityksensä, kuten kukonaskel, tähti tai suuri lättäpää aidan kanssa.


Jyväskyläläinen Kaarin Buur omisti tämän vihreäpohjaisen ja kukkakuvioisen liinan. Vanutettu ohut villakangas kuvioitiin villalangalla tyylitellyillä kukka ja lehtikuvioilla. Pienen pyörylät on kirjottu silkkilangalla. Kirjonnassa on käytetty laakapistoja. Äärimmäisenä reunustaa kukkaryhmää toistuvat vaaleanpunaisella langalla kirjotut spiraalit, jotka on kirjottu varsipistoin. Liina tehty 1900-luvun alussa ja koristeaiheet ovat tyyliltään jugendvaikutteisia. Kuva: Pekka Helin Keski-Suomen museo

Nimikointi oli tapa merkitä tekstiilit. Kirjomalla käyttäjän nimikirjaimet tekstiiliin nimikoitiin pyyhkeitä, tyynyliinoja lakanoita ja monenlaisia kodin tekstiilejä. Nimikointia tehtiin paljon, ja kauneimmat mallit ovat hyvin koristeellisia ja taiteellisia.



Vasemman tyynyliinan nimikointi on tehty valkoisella ja alapuolelle on ommeltu teollisesti valmistettu pitsi. Kirjaimet VR omistaa Vuokko Raekallio, joka teetti tyynyliinoja itselleen vuonna 1936. Oikealla nähdään punaista kirjontaa 1900-luvun ensimmäisiltä vuosilta. Koristeelliset jugendvaikutteiset nimikirjaimet HD kuuluivat Hjalmar Dufvalle (myöhemmin Paunu), jonka äiti teetti kapioita myös pojalleen.
Kuva: Pekka Helin Keski-Suomen museo

Kodin tekstiili

Vaatteiden lisäksi talossa tarvittiin monenlaisia muita tekstiilejä. Paksusta hamppukankaasta ommeltiin jyväsäkkejä. Monikäyttöinen kodin tekstiili oli vaippa. Vaippa oli vanutettua, täysvillaista toimikaskangasta. Sitä käytettiin makuupeitteenä, joka peitti sängyssä vuodeoljet. Vaippaan voitiin myös kääriytyä talvisilla rekimatkoilla. Arvokas villavaippa oli osa morsiamen myötäjäisiä.

Täkänä eli ontelokangas kudotaan kaksikerroksiseksi. Täkänän kumpaakin puolta voi käyttää ”oikeana” puolena, vain väritys vaihtuu päinvastaiseksi. Täkänää käytettiin verhona ja sängyn peitteenä. Täkänän kutominen oli vaativaa työtä, eivätkä kaikki emännät osanneet sitä tehdä. Hienoimmat täkänät ovat arvoltaan rinnastettavissa arvokkaisiin ryijyihin.



Korpilahtelainen Täkki-Maija kutoi sinivalkoisen täkänän Tähtiniemen omistaja Ida Saljelle 1920-luvulla. Täkänä on kudottu kahdesta kappaleesta ja ommeltu keskeltä yhteen. Kuviointi muodostuu suurista kukka-aiheista.
Kuva: Pekka Helin Keski-Suomen museo

Raanut ovat verhoja tai peitteitä, joissa on pellavainen pohjakudos ja villainen kuviokude. Raanujen kuvioinnit ovat geometrisia. Alkuperäistä raanualuetta on ollut Keski-Pohjanmaa sekä Keski-Suomen läntiset pitäjät. Ajan kuluessa raanuperinne levisi koko maahan.


Raanukangas ommeltuna yhteen lampaannahkan kanssa muodosti lämpimät vällyt hevoskyytiläiselle. Multialla kudottu punamustavaloraitainen kudekuviollinen raanukangas on peräisin 1800-luvun loppupuolelta. Kuva: Pekka Helin Keski-Suomen museo

Ryijyjä käytetään nykyään sisustus- ja taide-esineinä. Aikaisemmin ne olivat kuitenkin käyttötekstiilejä, aivan kuten vaipat ja raanutkin. Seinäverhona ryijy toimi suojana vetoa ja kylmiä seiniä vastaan. Nukkapuoli alaspäin käytettynä se oli lämmin sängynpeite. Sängynpeitteeksi valmistetut vanhat ryijyt olivat yksivärisiä, ja ne valmistettiin värjäämättömästä villalangasta. Tärkeintä oli niiden lämpimyys. Myöhemmin ryijyjä alettiin valmistaa myös koristekäyttöön, ja silloin yleistyi värjättyjen lankojen käyttö sekä kauniiden koristekuvioiden teko.




Tämä koristeellinen seinäryijy on malliltaan niin sanottu merkkausliinaryijy. Koristekuvioiden malleja pidettiin muistissa merkkausliinojen avulla ja niistä siirreltiin kuvioita uusiin tekstiileihin. Tässä tapauksessa kuviot on kopioitu ryijyyn, jossa kuviointi on runsasta, sinisellä pohjalla punakeltaisia neilikoita, keltaisia sydämiä ja lintuja, vuosiluku 1800 ja nimikirjaimet SK. Nimikirjaimet viittaavat ryijyn omistajaan ja vuosiluku ryijyn valmistusvuoteen. Kuva: Pekka Helin Keski-Suomen museo

Ryijy valmistetaan solmimalla pohjakankaaseen riveittäin nukkalankoja. Työ voidaan tehdä joko valmiiseen pohjakankaaseen tai kangaspuissa kutoen, jolloin nukkalangat kiinnitetään samalla työn edetessä.