Maalaistavaran kauppa ja Maakauppa-asetus
Maalaistavaraa kuten viljaa, voita ja perunoita ei saanut vuosisatoihin myydä vapaasti. Kaupunkien kehittymistä tuettiin keskittämällä kaupankäynti vain kaupunkeihin. Maaseudulla ei noudatettu lakia tiukasti. Kulkukauppiaat kiersivät maaseudulla, myivät maatalojen tuotteita ja veivät voita myyntiin aina Pietariin saakka. Maalaistavaran myyminen sallittiin vasta vuodesta 1842 lähtien vapaammin.

Kauppapuoteja ei saanut kuitenkaan perustaa maalle edelleenkään. Siksi maaseudun ihmiset hakivat haluamansa erikoistavarat kaupungeista ja markkinoilta. Keski-Suomesta käytiin markkinoilla Pohjanmaan rannikkokaupungeissa sekä Varsinais-Suomessa. Jyväskylän kaupungin perustaminen vuonna 1837 vauhditti paikallista kaupankäyntiä Keski-Suomessa.

Maakaupan esteet poistuivat Maakauppa-asetuksella vuonna 1859. Sen jälkeen kauppoja sai perustaa maalle, kunhan lähimpään kaupunkiin oli vähintään 10 virstaa eli noin 10,7 km. Myytäviä tavaroita rajoitettiin edelleen ja kauppiaaksi pääsy oli vaikeaa. Kauppoja perustettiin vähitellen ja täydellinen elinkeinovapaus ilman tavaroita koskevia rajoituksia tuli voimaan vuonna 1879.
 




Torikauppa on käynnissä Jyväskylän kirkkopuiston laidalla 1800- ja 1900 -lukujen taitteessa. Käryillä on tuotu myytävä tavara paikalle ja ostajat vertailevat hintoja. Päivän vaatetustyyli näyttäytyy tyypillisimmillään. Keski-Suomen museon kuva-arkisto.    


Markkinat ja torikauppa
Markkinoita järjestettiin suurimmissa keskuksissa, kuten Turussa Heikin markkinat, Lappeenrannassa Marian markkinat ja Torniossa omat markkinat. Pienempiä markkinoita oli kaikissa kaupungeissa mutta myös maaseudulla. Markkinoilla ei käyty vain ostamassa ja myymässä tuotteita. Ne olivat myös sosiaalisia tapahtumia, joissa tavattiin kauppatuttuja, kuultiin uusimmat uutiset ja nähtiin kaupungin uudet tavat, joita markkinakävijät välittivät omalle paikkakunnalleen. Ajan kuluessa markkinat muuttuivat torikaupaksi.

Kyläkauppa 1900-luvun alussa
Kauppoja perustettiin Suomessa nopeasti 1800-luvun loppupuolella. Aikaisemmasta omavaraistaloudesta siirryttiin hiljalleen kohti valmiiden tuotteiden ostamista. Kaupan kasvu ajoittuu samaan kauteen, jolloin maaseudulle alkoi levitä yhä enemmän rahaa. Sitä toi erityisesti metsänmyynti ja metsätalous. Aiemmin kylillä oli liikkunut kiertäviä kulkukauppiaita, mutta 1900-luvun alussa lähes joka kylällä oli oma kauppansa.




Laukaan Kuusaan kylässä kyläkaupan myyjättäret ovat asettuneet kuvattavaksi vuonna 1919. Naisilla on kankaan mittaamisessa käytetyt kyynäräkepit käsissään. Kyläkaupasta sai miltei mitä ihminen tarvitsi elämässään kuten ruokaa, astioita, kangas ja kahvia. Kuvan otti Aarne Forsman. Keski-Suomen museon kuva-arkisto



Aluksi kaupat perustettiin aittoihin ja asuintalojen yhteyteen. Varsinaisia kaupoiksi tarkoitettuja rakennuksia alettiin suunnitella ja rakentaa 1800-luvun lopulla. Silloinkaan kaupat eivät paljoa eronneet kylän muista rakennuksista. Erona oli kaupan edessä oleva piha, jossa tuli olla hevospuomi ja tilaa hevosille ja vaunuille.

Kauppaa ja kauppiaita syytettiin usein tarpeettomien ylellisyystavaroiden levittämisestä maaseudulle. Niiden epäiltiin myös hävittävän perinteisen käsityötaidon. Ostettua tavaraa pidettiin hienompana kuin kotona tehtyjä. Kasvava teollisuus tuotti ja kauppa välitti maaseudulle uutuuksia. Yhdessä ne muuttivat yleisiä kulutustottumuksia, edistivät rahataloutta, vähensivät omavaraisuutta ja muuttivat koko esineellisen kansankulttuurin luonnetta. Ainutlaatuisten, itsetehtyjen tavaroiden tilalle saattoi nyt hankkia tehdasvalmisteisia tuotteita. Varallisuuden lisääntyessä myös ruokaa ostettiin kaupasta. Siirtomaatavarakaupan erikoisuudet, kuten kahvi, suola ja rusinat olivat aina ostotavaraa.

Kaupan mittausvälineitä
Kaupanteossa tarvitaan myytävän tavaran mittaamista varten mittausvälineitä, jotta osataan määritellä tavaralle hinta. Tavaran määrää voidaan mitata painon, tilavuuden tai pituuden mukaan.

Puntari
Painoa mitattaessa ennen nykyajan digitaalisia vaakoja oli käytössä aikojen kuluessa ensin yksinkertaisia puntareita ja vaakoja, joilla saatettiin punnita tavaraa kaikissa olosuhteissa sekä sisätiloissa kaupassa että ulkona markkinatorilla.

Kuvan puntari on kuulunut koskenpääläiselle emännälle Manta Niemelälle Riihijärven kylässä. Puntarin arvioidaan olevan 1800-luvun alkupuolella valmistettu. Kuva Pekka Helin Keski-Suomen museo

Puntari on käsivaaka, jossa on yleensä puinen varsi ja sen toisessa päässä painava nuppi vastapainona ja toisessa päässä metallikoukku. Koukkuun pistetään tavara punnitusta varten. Puntarin varteen oli naputeltu naularivi kutakin painoa osoittamaan. Varteen liittyi lisäksi kädensija, jota siirtämällä tasapainotettiin vaakaa punnitustilanteessa ja saatiin tietää punnittavan tavaran paino, vaikkapa kuinka monta naulaa kala painoi. Naula (425 g) oli vanha mittayksikkö.

Vaaka
Vaakaa on helpompi käyttää kuin puntaria. Vaa’assa on kaksi herkästi liikkuvaa tasoa, joista toiselle tasolle pistetään punnittava tavara ja toiseen puoleen punnukset. Punnusten avulla pyritään saamaan vaaka tasapainoon. Punnusten määrä kertoo ostettavan tavaran painon. Kyläkaupoissa käytettiin tällaista tasovaakaa.




Jyväskylän tullikamarin koristeellinen vaaka on vuodelta 1881.
Kuva Pekka Helin Keski-Suomen museo  



Kappa
Kaupanteossa voidaan mitata viljaa kapalla. Kappa on vanha viljamitta, joka on neliömäinen puuastia. Se tehtiin tarkasti määrämittaiseksi. Sisämitan piti vetää viisi litraa. Mitan tarkasti virallinen tarkastaja ennen käyttöönottoa. Kappaan leimattiin kruunun merkki eli kappa kruunattiin ja vahvistettiin mitan oikeellisuus. Käytössä oli myös pikkukappa, minkä vetoisuus oli puolet isosta kapasta. Nykyisin näkee kappoja vielä torikauppiailla käytössä perunan myynnissä.
    



Jyväskylän Kuokkalan kartanossa kapassa on kaiverrettu kaksi vuosilukua 1817 ja 1872. Kuva Pekka Helin Keski-Suomen museo   


Litra
Nestettä mitataan yleisimmin litroissa ja sen osissa. Kun ennen lähdettiin ostamaan maitoa kaupasta, jokaisella oli oma maitokannu, johon ostettiin irtomaito. Kauppias säilytti maitoa isoissa maitotonkissa, joista hän ammensi litran mitalla maitoa ostajan kannuun. Kermaa ostettiin yleensä pienempiä määriä ja sitä mitattaessa käytettiin puolenlitran mittaa.




Maitokannu eli peilari ja vetomittoja. Kuva Pekka Helin Keski-Suomen museo   

Vanhoja mittoja, joita ei enää juurikaan käytetä, ovat tuoppi (1.3 l), kannu (2,6 l) ja tynnyri (125,6 l). Tutut nimet antavat aiheen miettiä, käytettiinkö näitä mittoja oluen määrää ilmaistaessa.

Kyynäräkeppi
Kangasta ja narua mitattaessa käytetään senttejä ja metrejä. Kangaskauppias käyttää yleensä puolen metrin puista mittakeppiä. Ennen metrijärjestelmää käytössä oli mittavälineenä kyynäräkeppi.




Tämä kyynäräkeppi mittasi kangasta kilometrejä Paltamon Mieslahdessa vuodesta 1896 lähtien siihen saakka, kunnes sen tie kulki Keski-Suomen museoon. Jyväskylän Seminaarin opiskelijoiden kansatieteellisten esineiden keräyksen yhteydessä kyynäräkeppi siirtyi Jyväskylään. Kuva Pekka Helin Keski-Suomen museo.  


Vanhat pituusmitat olivat saaneet nimensä ihmisen käden ja jalan mitoista. Tuuma (2,5 cm) on puolikkaan peukalon mitta, vaaksan mitta (15 cm) saadaan peukalon ja etusormen välisestä matkasta, jalka (30 cm) on jalkapohjan pituus ja kyynärä (59,4 cm) on kyynärpään ja sormien välinen mitta sekä syli (1.8 m) suurin mitta, minkä ihminen voi mitata omalla kehollaan. Mitat olivat maataloudessa käytössä ennen metrijärjestelmän virallistamista vuonna 1887.