Einari Vuorela

Fil. yo. Tuomas Laine-Frigren

Einari Vuorelan vaiheita

Einari Vuorela syntyi savusaunassa Keuruun Jukojärvellä vuonna 1889. Hänet haudattiin Keuruun Vanhan kirkon hautausmaahan vuonna 1972. Hän julkaisi 30-vuotiaana ensimmäisen runokokoelmansa (1919) ja viimeinen julkaistiin postuumisti vuonna 1975. Vuotta ennen kuolemaansa Vuorela julkaisi myöhemmin unkariksikin käännetyn Kiurun portaat, ollen tällöin 82-vuotias. Tämän kunnioitettavan mittaisen elon aikana Vuorela julkaisi yli kaksikymmentä runokokoelmaa.

Vuonna 1914 Einari Vuorela valmistui kansakoulun opettajaksi Jyväskylän seminaarista. Hän opetti kuusi vuotta Töysän kirkolla ja kaksi vuotta Jyväskylässä Puistokadun koulussa. Vuonna 1923 Vuorela jäi vapaaksi kirjailijaksi, eli ”boheemielämää” Helsingissä ja asusteli Uuno Kailaan kanssa. Tällöin Vuorela solmi suhteita muihin taiteilijoihin. Hän oli yhteydessä Tulenkantajien nuorekkaaseen ryhmään, ja tutustui myös Eino Leinoon. Kerran, kuten tunnettua, Eino Leino oli vierailulla Keuruun Vuorelassa. Liiallisen keinahtelun seurauksena runoilija Leino heijasi tuvan keinutuolin ryminällä ympäri.

Suhteellisen pitkä ja kirjallisesti tuottelias Helsingin aika tuli onnelliseen päätökseen. Vuonna 1939 runoilija solmi avioliiton näytelmä- ja satukirjailija Laura Sointeen kanssa. Tämän jälkeen Vuorela toimi opettajana Soinissa, Alavudella ja Virroilla, jossa perheeseen syntyi tytär, Varpu-Liisa Vuorela. Lopulta vuodesta 1947 vuoteen 1956 Vuorela opetti lapsia kotikylässään Jukojärvellä, kunnes jäi eläkkeelle, ja jatkoi kirjoittamista.

Einari Vuorela oli siis runoilijana varsin tuottelias. Vuonna 1919 ilmestynyt Huilunsoittaja esitteli 30-vuotiaan runoilijan, joka lauloi laulamisen ilosta, vapautuneesti. Vuorela lähti astelemaan omia polkujaan sotienvälisen runouden korpimaisemassa. 1920-luvun runokokoelmat nostivat hänet maineeseen omaehtoisena tunnelman maalaajana, luonnon värit ja soinnit sisäisesti tuntevana lyyrikkona. Keskisuomalainen luonto ja vuodenaikojen kierto olivat runoilijan ehtymätön kielikuvavarasto. Vuorelalla ihmisen ulkoinen ja sisäinen maisema olivat yhtä. Lukuisissa kokoelmissaan runoilija kutsuu lukijan kokemaan kanssaan rajusti virtaavan joen ja hiljaisen suon tunnelmia.

Einari Vuorelaa pidetään taidokkaana luonnonrunoilijana, mutta hän teki pitkän elämänsä aikana myös monenlaisia muotokokeiluja. Kokeilipa hän jopa sonettia, mikä on Suomessa yhä varsin harvinaista. 78-vuotiaana runoilija ”vaihtoi” vapaaseen mittaan vuoden 1967 kokoelmassaan Puut ajattelevat. Pekka Lilja kuvailee lyyrisen minän muutosta: ”Säe on lyhentynyt usein vain yhdeksi sanaksi ja riimit ovat kadonneet. Iloisen huilunsoittajan tilalle on tullut mietiskelevä ja itseensä ja ihmiseen pettynyt pohtija. Yksi on kuitenkin säilynyt: kielikuvansa Vuorela hakee edelleen luonnosta.”

Vapaamittaiseen lyriikkaan siirtyminen ei tarkoittanut luonnon katoamista henkisenä ja runouteen aukeavana voimavarana. Kuvat vain vahvistuivat, kun ”puut alkoivat ajatella.” Vuorelaan tuli jotain kiinalaisen ja itämaisen lyriikan mestaria.

Einari Vuorela ja Tulenkantajat

”Elämä on pyhä. Me rakastamme elämää. Taide on pyhä. Me palvelemme sitä. Mikään ohjelma ei kestä sukupolvea kauemmin eikä mikään totuus ikuisesti.” Tulenkantajat oli hyvin erilaisia persoonallisuuksia sisältävä joukko nuoria ihmisiä, jotka rakastivat runoutta.

On sanottu, että heitä yhdisti positiivinen suhtautuminen maailmaan ja nuoren Suomen tasavallan tulevaisuuteen. ”Ikkunat auki Eurooppaan!”, he huudahtivat; uuden sukupolven ohjelmallisuuteen kuului niin koneromantiikkaa kuin eksotiikan harrastusta. Mutta sotienvälisen ajan suomalaiseen runouteen kuului muutakin kuin iloa ja toiveikkuutta.
20-luvun mittaan runoilijaryhmästä erkaantuva Uuno Kailas ja eettinen kilvoittelija Kaarlo Sarkia edustivat varsin erilaista mielialojen kirjoa kuin modernin sykettä kuunnelleet tulenkantajat.

Helsingin ajat olivat Einari Vuorelalle tuotteliasta aikaa. Hän koki myös ”boheemielämän” varjopuolia, suoranaista köyhyyttäkin. Vuorela asui jonkun aikaa yhdessä Kailaan kanssa, ja oli yhteydessä Tulenkantajien polven taiteilijoihin. Tuoreen runoilijan runoutta julkaistiin Tulenkantajat - lehdessä. Hänen suhteensa nuoren Suomen taiteilijaryhmään valaiseekin mielenkiintoisella tavalla korpirunoilijan lyyrikon luonnetta.

Vuorela oli Huilunsoittajan ilmestymisvuonna (1919) jo 30-vuotias. Saattaa olla, että laulullista ja vivahteikasta luonnonlyriikkaa kirjoittava Vuorela ei jakanut heidän kiihkeää tulevaisuuden paatostaan. Hänen veljensä oli kuollut vuonna 1918 Tampereen taisteluissa. Tämä näkyi esikoiskokoelman sotatorviosastossa, joka on kiihkeää ja väkivaltaista heimoromantiikkaa.

Sotatorviosaston aatteellisuus oli Vuorelan lyriikassa hyvin poikkeuksellista. Hänen runoissaan ei ole Kailaalle ja Sarkialle tyypillistä eettistä paatosta. Vuorelan parhaat runot antavat lukijalle vapauden astua runon sisään ja liikkua avarassa tilassa, jossa taivas kaareutuu järven, metsän ja vaaran ylle. Vuorelan runous on musiikkia, ”ydinlyriikkaa”, kuten Rafael Koskimies on todennut; se on rakkautta kuviin, ääniin ja syvästi elettyyn luontoon.

Vuorelalle koti oli tärkeä teema. Koti tilana, joka on toisaalta turvallinen, mutta johon pahat ajatukset saattavat tunkeutua. Koti kehtona, jonka rauhaa häiritään. Öinen huone, jossa ajatukset harhailevat kauas tielle. Öinen huone, jossa kalusteiden ääriviivat katoavat. Usein koti on Vuorelalle paikka, jossa äiti on. Se on jotain hyvin idyllistä, ja myös jonkinlainen kadotettu lapsuus, jota voi kaukaa ihailla ja arvostaa.

Mutta tielle käy miehen matka. Ja metsään. Vuorelan runoissa lyyrinen keskushahmo kaipaa usein tien päälle, matkan tekoon. Toisinaan hän on hieman levoton. Ja usein rakastunut. Voi olla, että hänen kaipuunsa pois, tielle, oli kaipuuta kaupunkiin, kulttuurin pariin. Toisaalta hänen aina tapahtuva, huojentunut, vetäytyvä paluunsa kotiin tarkoitti turvaa.

Luonnonrunoilija

”Koillinen kultia kajastelee, / kesäyö hopeita seuloo, / hämytär havunneulalla / sinistä silkkiä neuloo.”
(Kokoelmasta Huilunsoittaja 1919. Ks. myös Runot 1979.)

Tämä on Vuorelan esikoiskokoelman runosta ’Kesäaamu’ irrotettu katkelma. Se edustaa lyyrisessä herkkyydessään niitä piirteitä, joista runoilija on tullut tunnetuksi. Luonto on Vuorelalle lähes loppumaton kielikuvien varasto. Pekka Lilja näkee Vuorelan ensimmäisen runokokoelman alkuosassa suoranaisen runoilijan ohjelman julistuksen. Se on kaukana yhteiskunnallisesta tai poliittisesta ohjelmallisuudesta. Se on enemmänkin jotain, jossa pieni on vain näennäisesti vaatimatonta. Se on myös laulua laulamisen ilosta, musiikkia ja metsän ääniä, jotka kaikuvat, kun ihmisen mielellä on tilaa liikkua: ”Pienellä huilulla huutelen, / korpeen ja korven yli. / Kuuntelen: kaikuja kumpuilee / korpi ja korven syli.” (Huilunsoittaja 1919. Runot 1979.)

Vuorelan lyriikassa metsä ja luonto elävät valtavalla runollisella voimalla, kuten tässä ’Huhtikuun tunnelmassa’: ”Metsä supattaa. / Suon syrjä sipisee. / Hangen hursti hupenee. Vuorilla solisee vesi hopeisina nauhoina. / Kevät! / Huhtikuu! / Sinisenharmaa, punaisenruskea huhtikuu!”(Runot. 1979.) Vuorelaa ei pidä nähdä ainoastaan luontoa sinänsä kuvaavana lyyrikkona. Hän kuvaa luonnon avulla sielunmaisemaansa, ihmisen sielunmaisemaa.

Luonnon eri osat ja elementit ovat hänelle inhimillisen tuntemisen vertauskuvia. Tämä huomio on tärkeä myös toiselta kannalta. Ihmisen ja luonnon suhde ei nimittäin ole Vuorelalla mitenkään ongelmaton. Luonto on suurten tunteiden lähde sekä positiivisessa että tuhoisassa mielessä. Tästä esimerkiksi käy katkelma runosta ’Varjoleikki.’ Se on vuonna 1925 ilmestyneen samannimisen kokoelman avausruno: ”Minä tunsin outoa riemua, / kun tuulia, tulvia nousi; / Minä huusin kun lähtivät järvestä jäät, / minä itkin kun ilmojen siivekkäät / yli kylien soitellen sousi. // Näin kylväjät valkeine vakkoineen, / ne mietti, ne miehet, työssä. / He toiveita kylvivät pellolleen - / veti halla suosta viikatteen / ja niitti ne yhdessä yössä.” (Varjoleikki 1925. Runot 1979)

Tunnelman luojana Einari Vuorela on toisinaan hyvin taitava. Pienistä aineksista voi syntyä esimerkiksi hienoviritteinen äänimaisema, jossa värit ovat tärkeässä roolissa. Näin esimerkiksi runossa ’Venematka’, joka tapahtuu kesäisessä yössä:

Luonto on kokonaisvaltaisesti elettynä läsnä Vuorelan runoudessa. Se heijastaa ihmisen mielialojen koko kirjoa. Keskisuomalaiset vuodenajat, ”Suomen sydämen” vuodenaikojen vaihtelu oli Vuorelalle tärkeä luovuuden lähde. Positiivisin kuukausi hänellä on, kuten huomata saattaa, huhtikuu, räiskähtelevän toivon ja ilon kuukausi.

Syksyn ja talven tulo merkitsevät Vuorelalla kuoleman ahdistusta ja neuvottomuutta, mutta myös rauhaa. Talven edessä voi myös olla sanaton. Kuten Pekka Lilja oivaltavasti toteaa, laulajan laulut tukehtuvat: ”Pakkasta pakenee, kuolemaa pakenee / suihkavin siivin / lintujen parvet, kun mykkänä metsän / polkuja hiivin.” (Keväthartaus 1921) Seuraavassa, aivan toisenlaisessa runossa talvinen yö edustaa pimeyttä ja kuoleman läsnäoloa. Lukija aistii ’Talviyön’ hiljaisuuden:

Hiljaisuuden voi kuulla, nähdä, ja sydänyön kylmyyden voi tuntea ihollaan. Vuorela on tunnettu runokuviensa kyvystä puhutella silmää ja korvaa samaan aikaan.

Ei ainoastaan vuodenaikojen, vaan myös vuorokauden rytmi antaa aineksia runolle. Pimeän ja valoisan vaihtelun kautta Vuorelan lyriikkaan tulee yksinkertaista dualismia syvempi ja inhimillisempi vire. Proosarunoja sisältävässä, harvoin huomioidussa ’Turhuuden myllyssä’ Vuorela lausuu yksinkertaisen viisaasti: ”Päivä sisältää esineitä ja tapahtumia, yö on kuin puupuhaltimen ääni kaiken peittona. Ääriviivat putoavat pois ja tosiolevainen paljastaa itsensä.” (Turhuuden mylly 1939, s. 36.) Yössä on jotain mihin on vaikea tarttua, ehkä jotain pelottavaa, mutta myös vapauttavaa. Vuorela jatkaa: ”Ihminen riisuu kunniamerkkinsä ja tunnustelee mitä on jäänyt jäljelle.” Kyse on kaikkien ihmisten yhteisestä alastomuudesta.

Luonnonrunoilija Vuorela kokee talven pimeyden ahdistavana mutta myös rauhoittavana. Tähtien kylmässä tuikkeessa on kuoleman rauhaa ja hiljaisuutta. Luonnon läsnäolon kokonaisvaltaisuus tarkoittaa Vuorelalla toisinaan myös ihmisen kokemusta jostain itseään suuremmasta.

Kaipaus Vuorelassa – vaeltajan tie

Vaelluksen kuvat ovat tärkeässä roolissa Vuorelan tuotannossa. Pirtin portailta lähtevä tie, pois matkustaminen ja taas palaaminen, metsään ja metsässä vaeltaminen: nämä ovat Vuorelan säännöllisesti toistuvia motiiveja.

Unto Kupiainen on todennut: ”Vuorelan mieliasento on istua ikkunassa ja katsoa maantielle. Runoilija on heti levoton, kun kuulee kurkien muuttohuudon päänsä päältä. Ja suksenladun suhina korpiyön kätkössä on hänen suggestiivisin salaisuutensa.” Kupiaisen mielestä Vuorelan kaipauksessa maantielle ja kulkuun on jotain syvää ja vakavaa. Seuraavassa katkelmassa onkin jotain syvästi inhimillistä: ”Tuulihaukka, vapauden lintu, / lepatteli välkkyväisin siivin. / Kylätie on kaita, kuja ahdas. / Vajan taakse häpeämään hiivin. // Haukka vihelteli korkealla, / niin kuin huilu, soi sen ääni pihaan. / Minä itkin kauan katkerasti, / kunnes viimein sytyin synkkään vihaan.” (Runot 1979.)

Tutustuessaan lähemmin Vuorelan runouteen lukija huomaa, kuinka kaipauksen ja ikävän teema tulee vähän väliä esiin. Edellinen runo oli synkkämielisempää Vuorelaa. Se kertoi ihmisessä piilevästä mustasta puolesta. Sen kaltaiset runot ovat Vuorelan tuotannossa selvässä vähemmistössä. Positiivisemmat ja hengeltään toiveikkaammat runot ovat omaehtoista ja ainutlaatuista Vuorelaa. Niitä ei voi kuitenkaan erottaa edellisen kaltaisista kahleista irtautumisen toivottomuuden kuvista. Seuraava runo on monella tapaa mielenkiintoinen:

Vuorela asui boheemivuosinaan Helsingissä, pitkän tuotteliaan kautensa 20-30-luvulla. Tämän tietäen runosta haluaa lukea kaipuun takaisin kotiseudulle, keskisuomalaisiin metsiin ja vanhojen ystävien luo. Vaikka Vuorelaa ei ole pidetty ensisijaisesti modernina runoilijana, on tässä kaupungin ja maaseudun välisessä liikkeessä jotain ilmiselvästi modernia. Samalla kotimaisemassa järvineen ja mäkimaastoineen on jotain ”omaa”, jotain syvästi itseen kuuluvaa.

Vaikka Vuorelan runoissa kaivataan tielle ja sen vapauteen, seuraa matkaa myös kotiinpaluu. Kotiinpaluu herättää tunteita, kuten ’Iltalaulussa:’ ”tiedätkö, viluinen maantien hiekka, / miksi mä äsken itkin? // Kun näin tulet, tutut tulet, / tupien ikkunoista, / mietin elämän kulkua - / muistin ihmistä toista.” (Varjoleikki 1925.) Toisaalta matkalla ollaan myös aidosti onnellisia. Viimeinen esimerkki on kuuluisa runo, joka ilahduttaa positiivisella hengellään. Tämän kaltainen ilo oli harvinaista sotien välisen ajan runouden valtavirrassa:

Ajankohtainen Vuorela

Einari Vuorela on ajankohtainen runoilija monella eri tavalla. Hänen luontosuhteensa on mielenkiintoinen. On jännittävä ajatella, millä tavalla runoilija koki luonnon. Kokemus on joissain runoissa miltei uskonnollinen. Tunturi on kuin ankara saarna. Profeetta seisoo tornissa ja antaa äänensä jyristä.” (Turhuuden mylly 1939, s. 44) Luonnon eri yksityiskohdat voivat olla jälkiä tai merkkejä jostain korkeammasta, ihmiselle käsittämättömästä: ”Jos hän makaisi kuin kivi, sinä murentaisit hänet, jos hän olisi tunturi, sinä kaivautuisit lävitse, peura, sinä pyydystäisit hänet paulalla. Häntä ei ole, siksi hän yhä on. Sinä et näe häntä, sen tähden voit sanoa: ’tuossa on jälki.’ (Turhuuden mylly, s.45)

Vuorela on nykyään hyvin ajankohtainen osaksi juuri luontosuhteen vuoksi. Nykyihmisen luontosuhde on esillä esimerkiksi silloin, kun vedetään rajaa välineen ja päämäärän välillä: eli kyse on siitä, onko luonto ihmiselle hyödyn lähde, vai voiko sitä pitää itse tarkoituksena, itseisarvollisesti säilytettävänä. Luultavasti erottelua ei voi tehdä. Luonto on tietenkin molempia. Einari Vuorelan runoissa tämän kokee syvästi, ja löytää kaipuun itsestäänkin.

Vuorela on ajankohtainen myös siksi, että hänen lyriikkansa nimessä jaetaan säännöllisin väliajoin Suomen suurin runopalkinto, arvoltaan 8500 euroa Tänä vuonna sen sai Jouni Inkala. Vuorelan runouden sanomaa pitää yllä myös säveltäjä Toni Edelmann, jonka monet Vuorelan runoihin tehdyt sävellykset välittävät hienolla tavalla runoilijan tunneskaaloja.

Vuorelan myöhäistuotannossa etualalle tulee viisas, hiljaisuuteen ja harmoniaan vetäytyvä mietiskelijä. Hänen antinsa levottomalle nykymaailmalle ja joka puolelta vyöryvän informaatiotulvan keskellä värjöttelevälle ihmiselle voi olla suuri. Itsekin levottoman nuoruuden kokeneena hänellä on varaa sanoa:

Kirjailijan tuotanto

Kohdehenkilöhaku Keski-tietokannasta

Lähteet ja kirjallisuutta

Lilja, Pekka: Einari Vuorelan lyriikasta. Jyväskylä : [Jyväskylän yliopisto], 1993.

Koskimies, Rafael: Elävä kansalliskirjallisuus : suomalaisen hengen vaiheita 1860-1940. 3. Helsinki : Otava, 1949.

Koskimies, Rafael: esipuhe Vuorelan Korpirastas : valittuja runoja
-kokoelmaan. Jyväskylä : Gummerus, 1933.

Kupiainen; Unto: Suomalainen lyriikka Juhani Siljosta Kaarlo Sarkiaan. Porvoo : WSOY, 1948.

Valvoja–Aika 1926:4. Helsinki : [s.n.].

Edelmann, Toni: Korpimaan lauluja [Äänite] : Toni Edelmanin sävellyksiä Einari Vuorelan runoihin. [Jyväskylä] : Minerva-kustannus, [2003].

Edelman, Toni: Korpirastas [Äänite] : Einari Vuorelan runoja. [S.l.] : Rocktops, c2001.

Vuorela, Einari: Hiljaisuuden veräjille : valitut runot 1919-1975. Porvoo Hki Juva : WSOY, 1989.

Vuorela, Einari: Hiljaisuuden veräjille : valitut runot 1919-1975. 2. p. Kotimaiset valiot. Porvoo Hki Juva : WSOY, 1997.

Vuorela, Einari: Huilunsoittaja : runoja. Porvoo : WSOY, 1919

Vuorela, Einari: Keväthartaus. Jyväskylä : Gummerus, 1921.

Vuorela, Einari: Runot : valikoima yhdeksästätoista kokoelmasta. Porvoo Hki Juva : WSOY, 1979.

Vuorela, Einari: Turhuuden mylly. Porvoo : WSOY, 1939.

Vuorela, Einari: Täältä kaukana : runoja. Porvoo : WSOY, 1927.

Vuorela, Einari: Varjoleikki : runoja. Helsinki : Otava, 1925.
 

© Tuomas Laine-Frigren & Jyväskylän kaupunginkirjasto - Keski-Suomen maakuntakirjasto 2006