Painovirhe

Nuorten ja nuorten aikuisten verkkojulkaisu.

Ekasta kerrasta koukkuun – tositarina

PÄÄTOIMITTAJA LIKOON
Tässä sarjassa Painovirheen päätoimittaja laitetaan kokeilemaan asioita ensimmäistä kertaa. Villejä tai vähemmän villejä talviehdotuksia voi heittää kommenttiboksiin tai painovirhe@jkl.fi

Haaste numero 2: Summer Up -festarit Lahden Mukkulan rannassa.

En ole koskaan ollut festareilla. Enkä edes keikoilla (Gimmelin esiintymistä isäni työpaikalla ei nyt lasketa tähän skabaan), ja olen sentään musiikki-ihminen! Tilanteen pitää muuttua, päätän ja lupaudun siskon seuraksi urbaanin musiikin festivaalin 10-vuotisjuhlille. Esiintyjälista näyttää kokonaisuudessaan mainiolta muun muassa perjantain Jukka Poikineen, mutta otamme pääfokuksen lauantaille, jolloin festivaalin kruunaa ja lopettaa 2008 keikkailun lopettanut Kapasiteettiyksikkö.Lueskeltuani lehtijuttuja, kuunneltuani kavereiden tarinoita ja ennen kaikkea tekemällä omia johtopäätöksiä olen tullut tulokseen, ettei festarielämä sovi kaltaiselleni kontrolloijalle. Festareilla syödään epähygieenisesti valmistettua haaleaa grilliruokaa, johon joku muu on jo kerran koskenut. Nukutaan teltoissa, jonne valuu vettä ja naapurin ruumiineritteitä, ja muuten itsekin pitäisi käydä tarpeillaan siinä samassa puskassa kuin noin tuhat muutakin kulkijaa. Ihmiset ovat humalaisia, töykeitä, rynnivät ylitse eturiviin ja huutavat kuin hullut, ja mikä hirveintä; heitä on paljon.

 klo 15:20

Odotamme bussia Lahden rautatieasemalla, ja takanamme mölisee juhlinnan jo keskiviikkona aloittanut seurue. Vitsien taso on suoraan verrannollinen humalatilan syvyyteen, ja meinaan jo luovuttaa. Jos kuuden tuntemattoman ihmisen kännihuutelu saa aikaan tällaisen vaivaantumisen ja halun paeta, mitenköhän meinaan selvitä kahdenkymmenentuhannen joukossa.

klo 16:00

Kaksi pienintä pahaa on jo ohi; bussimatka ja alueelle saapuminen. Liput on vaihdettu rannekkeisiin ja ruumiintarkastuksesta selvitty, ilman suurempia häiriöitä. Ihmisiä on tuhottomasti, ja pyrin automaattisesti seuralaiseni käsipuoleen. Hukkuminen jo ennastaan epämukavaan tilanteeseen ei tosiaan kuulu suunnitelmaan. Bongaan wc-alueen bajamajarivit ja kylmät väreet hiipivät pitkin selkärankaani – sen osan haasteesta haluaisin jättää väliin.

Kiertelemme aluetta ja teemme vielä kerran selväksi, missä ja milloin kukakin esiintyy. Täytämme vesipullon ja asetumme sopivasti hollille lavan eteen, suhteellisen väljään kohtaan. Anniskelualueelta raahataan säännöllisin väliajoin joku pois, mutta muuten hiprakassa sosiaalisiksi heittäytyneet festarikulkijat ovat ihan söpöjä. Tarjolla on festaripusuja ja ties vaikka mitä teemaan kuuluvaa, jos uskaltaisi ottaa selvää.

klo 16:50

Yleisön väljyys on tiessään, kun Timo Pieni Huijaus astelee lavalle. Tämä kohta vastaa täysin ennakkokäsityksiäni; tönimistä ja huutoa on joka puolella. Päätän ottaa askeleen pois mukavuusalueeltani ja heittäytyä ihmismassan vietäväksi. Hm, ihan jees. Paratiisin alkaessa villiinnyn ja laulan mukana. Ihanaa! Vaikka tupakansavu saa köhimään ilkeästi ja liian lähelle tunkeutuva naapuri on unohtanut sekä paidan että deodorantin, voin sanoa viihtyväni.

 klo 17:30

Ostamme makkaraperunat ja istumme ihmisten sekaan syömään (penkille sentään). Kallista ja ehkä aavistuksen tympeää, mutta täydellinen tankkaus helteen keskellä. Uskaltaudumme jo eroamaan toisistamme ja fiilistelemme artisteja, jotka eivät niin sytytä. Liukastelemme nurmella, popsimme suklaata ja katsomme hulluja benjihyppääjiä Asteen bailatessa taustalla – lähes Normipäivä siis.

klo 20:00

Pakko päästä vessaan. Yksityiskohtaisempaa kertomusta tuskin kukaan haluaa kuulla, joten sanottakoon että siedettävää oli. Näin jonottaessani (lue: yrittäessäni pitää vuoroni rynnivässä ihmisjoukossa) pari siivoojan asuissa kuljeskelevaa tyyppiä wc-paperirullien kanssa, ja se rauhoitti mieleni, vaikka onnistuinkin lopulta änkemään itseni sellaiseen koppiin, joka oli unohtunut siivota.

klo 21:30

Seurasimme Cheekin show’ta nurmirinteellä istuskellen, ja Mohombin villitessä yleisöä viimeisillä biiseillään (ilman paitaa) alamme hivuttautua lavan eteen odottamaan illan kohokohtaa. Nyt kukaan ei edes muista tupakoida, kun porukka huutaa Kapasiteettiyksikköä esiin. Ihmismassa velloo levottomasti edestakaisin, fiilis nousee pilviin asti. Lavan peittävien kankaiden takana DJ, jonka nimeä ei kukaan edes tainnut kuulla huudon ylitse, takoo yksin rytmejään kun yleisön silmät ja korvat ovat tiukasti backstagelta tuotavissa rekvisiitoissa.

 klo 22:15

Vihdoin! Ilotulitteet valaisevat rannan, ja huuto on uskomatonta. Andu, Tasis ja Uniikki todella ottavat yleisönsä, eikä ole epäilystäkään, mitä koko päivä on odotettu. Tutut hitit seuraavat toisiaan, eikä yllättäen alkava kaatosadekaan haittaa – väki huutaa ja laulaa mukana, käsien meri kurkottaa lavalle…

Fiilis on uskomaton, ja poispäin kävellessä kaduttaa, ettei tullut heti ostettua kahden päivän lippuja koko porukalle. Tällaista tunnelmaa kun ei liian isoina paloina voi haukata, itse asiassa mitä tukehduttavampi olo rytmeistä, valoista ja ihmisten seurasta tulee, sen paremmaksi ilta muuttuu. Toisaalta on hyvä, etten ensimmäiseksi altistanut itseäni leirintäalueen vaaroille vaan nautin keikoista vähän sivistyneemmin ovelta ovelle -autokyydin ja käsidesipullojen kera. Ensi kesänä en kuitenkaan enää mieti epäolennaisuuksia, vaan pakkaan reppuni ja itseni ja syöksyn telttabileiden sekaan turhia murehtimatta!

Muistele menneitä vuosia ja virittäydy ensi kertaan Summer Upin Facebook-sivuilla!

Avainsanat: , , , , , ,

Kommentointi on pois päältä.