Kun oikeat sanat (ja puhujat) ovat hukassa
Tiistai-iltana kiinnostukseni sai yllättäen YLE2-kanava. Surullisenkuuluisan “Homoillan” vastine, “Känni-ilta”, kokosi eri taustan omaavia ihmisiä yhteen keskustelemaan alkoholipolitiikasta sekä juomisesta yleensäkin. Ravintoloiden ja yökerhojen aukioloajat, julkijuopottelu sekä alkoholin mainostus kiinnostivat aiheina jonkin verran, mutta odotin myös samanlaista viihdyttävää sekasortoa kuin “Homo-illassa”. Alussa kaikki meni hyvin ja jopa nautin esimerkiksi keskustelusta baarien sulkemisajoista. Vasta “vakavampiin” asioihin mennessä mittani täyttyi.
Esiin nousseita ongelmia olivat muun muassa alkoholin suurkulutus ja juomisen aiheuttama lasten kärsimys. Kovasti keskustelijat yrittivät löytää ratkaisuja ongelmiin, mutta minusta homma oli pielessä. Suurin haitta oli ohjelman valmiit aihealueet, joiden puitteissa ongelmien ratkaiseminen ei voinut millään onnistua. Keskustelijat esimerkiksi väänsivät kättä siitä, pitäisikö alkoholia juoda iloon vai suruun. Koko illan parhaan kommentin heitti kuitenkin kansanedustaja Kike Elomaa ottamalla askeleen taaksepäin asiassa. Hänen mielestään oli tärkeä tarkastella myös syitä, jotka ajavat ihmisen lohduttamaan oloaan juomalla. Ongelman ratkaisemiseksi olisikin tärkeä palata sen alkulähteille, mutta ainakin tällä kertaa viisas pohdinta sai jäädä turhan jauhamisen jalkoihin.
Niin, mitkä asiat sitten aiheuttavat pahaa oloa? Ilman hienoja tutkimuksiakin pystyn veikkaamaan joitain syitä. Työttömyys, yksinäisyys ja koko ajan vaativampi ilmapiiri voivat saada henkilön hakemaan sitä hetken hyvää oloa. Koska tyhmäkin tietää, että Suomessa alkoholia käyttävät myös alle 18-vuotiaat, asiaa olisi syytä tutkiskella myös heidän näkökulmastaan. Vaikka suurin osa juokin huvin vuoksi ja kaverien kannustamana, on turhan usein tullut törmättyä tapauksiin, joissa nuori vetää lärvit, koska hänellä on paha olla ja lohtua ei näy missään. Jos jo nuorena oppii juomisen tapana selvittää asioita, on riski alkoholismiin suuri.
Myös keskustelun junnaaminen paikallaan liian kauan ilman minkäänlaista konsensusta oli todella turhauttavaa katseltavaa. Huomasin itsessäni halua päästä osallistumaan keskusteluun, kun haluamiani argumentteja ja ehdotuksia en kenekään vieraan suusta kuullut. Toki kansa sai kertoa mielpiteensä sosiaalisen median sekä tekstiviestien kautta, mutta niiden arvo keskustelussa oli täysi nolla. Niinpä tärkeästä aiheesta, alkoholista, keskusteleminen sai jäädä asiantuntijoille – minun osani oli huutaa epätoivoisesti televisiolle toivoen ajatusteni pääsevän jotenkin lähetykseen.
Mutta hei, eiväthän kaikki keskustelijat olleet asiantuntijoita?! Mitä esimerkiksi Viidakon tähtöset -ohjelman juontaja Ali Jahangiri teki ohjelmassa mukana? Minkäänlaista apua tai tärkeitä mielipiteitä en miehen suunnalta kuullut kertaakaan. Hänet olisi voinut siis korvata jollakulla muulla edes jotenkin kiinnostavan mielipiteen omaavalla. Itse asiassa, Ylen “Känni-illasta” jäi tarkemmin ajateltuna käteen vain suuri ärsytys, sekä muistikuva Jahangirin värikkäistä laseista.






