Viime kesänä eräs enemmän tai vähemmän salaisista haaveistani toteutui, kun sain mahdollisuuden nousta teatterilavalle peräti kahden eri näytelmän puitteissa. Kohtalaisesta esiintymiskammostani johtuen tunsin ylittäväni itseni joka kerta kun astuin yleisön eteen, mikä ei ymmärrettävästi ollut lainkaan epämiellyttävä tunne. Itse asiassa onnistunutta esitystä seurannut iloinen mieli kesti useimmiten koko loppupäivän. Uskon tämän olleen ainakin osasyynä siihen, että kun Pauliina Kinnunen erään näytöksen jälkeen tiedusteli, olisinko kiinnostunut näyttelemään hänen työstämässään harrastelijaelokuvassa, suostuin hetkeäkään epäröimättä. En uskonut kyseessä olevan mikään suurprojekti, joten en myöskään ollut kovin huolissani siitä tosiseikasta, ettei minulla ollut juuri lainkaan kokemusta teatterista, näyttelemisestä, saatika elokuvanteosta. Kaikkein eniten luultavasti mietitytti siirtyminen kesän mittaan tutuksi käyneestä teatterikokoonpanosta täysin uuteen porukkaan, josta en tuntenut ketään entuudestaan ja jonka lopullisista jäsenistä ei ollut edes varmuutta. Kuvausten alkuun oli kuitenkin tuossa vaiheessa lähes kaksi kuukautta, joten mieli pysyi luottavaisena.

Projektin tarkoitus oli tuottaa talkoovoimin lyhytelokuva, joka keskittyisi tuomaan esiin aikuisten naisten ADHD-diagnoosia ja sen vaikutusta arkielämään. Roolihenkilöni Jaana esiintyy elokuvassa kolmessa eri ikävaiheessa, joista minun oli tarkoitus olla keskimmäinen. Tarinan kaareen mahtuu myös roolihahmoni parhaan ystävän tarinaa, sekä kahden ADHD-diagnosoidun läheisten näkökannat.

Kesä vaihtui syksyksi ja ennen varsinaisia kuvauksia oli vielä tarkoitus koostaa eräänlainen esittelyvideo projektista. Niinpä suuntasimme eräänä syyskuisena maanantaiaamuna ohjaajan kanssa keskustan kautta Survo-Korpelan tilalle tekemään ns. koekuvauksia, joista saimmekin myöhemmin kasattua muutaman minuutin käyttökelpoista materiaalia. Esittelyvideon tekeminen sai koko projektin muuttumaan omassa mielessäni paljon todellisemmaksi, kuten konkreettisella tekemisellä on tapana.

Kuukauden kuluttua koitti ensimmäinen varsinainen kuvauspäivä, vaikka ensimmäinen kuvattu kohtaus olikin saatu aikaan jo edellisenä iltana. Joka tapauksessa jo tuolloin saatiin kuvattua huomattavan iso osa materiaalista, mutta se tarkoitti myös pitkää päivää ja paikasta toiseen liikkumista erittäin vaihtelevasti järjestäytyneen joukon mukana. Viimeistään tässä vaiheessa koin käytännössä sen tosiasian, jonka olin jollain tasolla tiedostanut jo aiemmin: näyttelijälle suuri osa elokuvanteosta on odottamista. Kymmenhenkisestä näyttelijäkaartista useimmiten vain yhdestä kolmeen henkilöä on kuvattavana samanaikaisesti, jolloin muiden ei auta kuin odottaa. Vaikkei käsikirjoituksen mukaan tekemistä juuri tuolloin olisikaan, valmiina täytyy kuitenkin olla lisäkohtausten tai äkillisten aikataulumuutosten varalta. Uutuudenviehätys ja koko porukan mukanaolo pitivät kuitenkin motivaation korkealla aina iltapäivään asti.

Kaksi muuta kuvauspäivää tuntuivat sujuvan jouhevammin, liekö se sitten tottumuksen vai hellittäneen aikataulun ansiota. Vaikka kuvauspäivien välillä oli suurin piirtein kuukausi, sovimme ohjaajan kanssa satunnaisista lisäkuvauksista päähenkilön roolin syventämiseksi. Keskustelimme myös paljon tarinan ja henkilöhahmojen luonteesta, kuin myös joidenkin osa-alueiden teknisestä toteuttamisesta. Kuvausosuuden lähestyessä loppuaan suostuin avustamaan myös elokuvan leikkaamisessa ja editoimisessa, vaikka kokemuksesta ei kohdallani juurikaan voinut puhua kummallakaan saralla. Lopulta päädyin myös itse kameran taakse lisäkohtausten kuvauksissa kesken editointikauden. Olin kuin huomaamatta laajentanut projektin sisäistä rooliani, minkä ansiosta sain siitä myös paljon kokonaisvaltaisemman kuvan kuin minkä pelkän näyttelijän osa olisi tarjonnut.

Nyt kun elokuva alkaa saada lopullisen muotonsa leikkuupöydällä, minulta kysytään usein, mitä mieltä olen siitä. Tunnustaa täytyy, etten osaa vastata. Projektia, jota on enemmän tai vähemmän työstetty kuukausikaupalla ja jossa olen istunut tuntikausia tietokoneen ääressä tuijottamassa omia kasvojani ruudulta on mahdotonta tarkastella objektiivisesti. Toisaalta ihailen projektiin osallistuneitten ihmisten omistautumista ja työn tulosten ansioita, mutta toisaalta en voi olla jatkuvasti etsimättä (ja valitettavasti löytämättä) asioita tai yksityiskohtia jotka olisi ehkä sittenkin pitänyt tehdä jotenkin toisin. Mutta vaikka omat tuntemukseni olisivatkin ristiriitaiset, en voi kiistää niitä opittuja asioita joita projektiin osallistuminen on tuonut tullessaan, liittyivät ne sitten tekniseen osaamiseen, näyttelijäntyöhön tai itsetutkiskeluun. Voisinkin sanoa projektin aikana kasvaneeni roolini rinnalla. Toivoakseni tarina tarjoaa katsojilleen yhtä paljon kuin sen tekemiseen osallistuneille. Koherentin tai toiminnantäyteisen juonen sijasta elokuva keskittyy kysymysten esittämiseen ja ajatuksien herättämiseen. Se myös ammentaa tunteita ja tunnelmia tosielämästä asti, niin kuin minkä tahansa tekijälleen tärkeän projektin kuuluu.

Kiitokset Painovirheelle ja Esa Linnalle niin teknisestä kuin henkisestäkin tuesta!

Reetta Kivinen

Lisätietoja Painovirhe

Painovirhe-roolin alla on toimituksen ulkopuolelta tulleita tekstejä, uutisia ja uusien toimittajiemme juttuja.

Katso kaikki kirjoitukset kirjoittajalta: Painovirhe