Kulttuurikeskus Mataran tiloissa tuoksuu maali, ja graffittia ja Picassoa yhdistävät taideteokset läiskittävät kirkkaanvärisiä seiniä. Kymmenkunta zombia raahustaa ympäri nuorten taidetyöpajaa pitäen hirveätä mekkalaa, öristen ja kiljahdellen. Kohta pystyssä on puolikaaren mallinen kuoro, joka toistaa rytmikkäästi omg- ja lol-ilmaisuja mutruhuulineen. Vaikuttaa spektaakkelilta, tuumaa toimittaja ja innostuu jammailemaan rytmissä.

”On mulla semmoinen kutina, että mahtavalta vaikuttaa”, joukon johtaja, teatteri-ilmaisun ohjaaja Tuomas Tirkkonen pohdiskelee. Jyväskylän nuorisoteatterin pilottiproduktioryhmään kuuluvien 13-19-vuotiaiden nuorten teksteistä dramatisoitu käsikirjoitus muotoutuu hurjaa tahtia Alone co. –näytelmäksi, jonka ensi-ilta tulee olemaan Jyväskylän kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 23.5. ”Tässä on semmoinen porukka, joka kyllä saa aikaan ja jolla on sanottavaa”, Tuomas kehuu ja vakuuttaa, että valmista tulee juuri aikataulun mukaan. Toukokuun lopulla kaupunginteatteri suorastaan pursuaa nuoria, sillä Alone co:n kanssa samaan yhteyteen kuuluu Young Art- koulutusryhmän näytelmä Viimeinen kesä. Alone co:n Näyttelijöistä nuorin, 13-vuotias Kiia Hytönen suosittelee esitystä pinnallisille nuorille, jotka eivät ole löytäneet itsestään tai muista muuta kuin ulkokuoren. “Myös nuorten vanhemmat voisivat tulla katsomaan ja toteamaan, että ei se oma pikku kullannuppu ehkä olekaan ihan niin kiltti ja mukava”, hän vinkkaa.

Näytelmän juonesta enempää paljastamatta kertoo se kahdesta yksinäisestä nuoresta. Janni on koulussa suosittu ja kavereiden piirittämä, mutta muuttuu kotona tai toisen päähenkilö Keijon seurassa ihan toiseksi ihmiseksi – näyttämöllä kirjaimellisestikin. ”Jannin kolmea persoonaa esittää kolme henkilöä”, kertoo Janni numero kaksi eli Sanni Vesterinen. ”Äitinsä kanssa se on kiltti ja ihana, koulussa tuhma, mutta Keijo-kohtauksissa hiljainen, ’uneton’ Janni. Itse en tunne kyllä yhtäläisyyttä minkään Jannin kanssa”, 16-vuotias näyttelemisen veteraani nauraa mutta lisää, että hahmon kehittely onkin vielä kesken. Samaa sanoo Keijon toista osaa näyttelevä Venla Vaattovaara. ”En koe pojan näyttelemistä kovin suurena haasteena, mutta esimerkiksi kävelytyyliä pitää treenata, ettei se mene liian naiselliseksi”, improvisaatiosta teatterikipinän saanut Sepän lukiolainen kertoo. ”Keijolla on tapana stalkata ihmisiä, ja sitä olen jo harjoitellut naapureiden ikkunan takana.”

Molemmat tytöt kiittävät nuorisoteatterin mahdollisuutta. ”Käsittääkseni Jyväskylässä ei ole ollut tällaista ei-kesäteatteritoimintaa nuorille aikaisemmin, ja tulee kyllä tarpeeseen”, Huhta-harjun koulua käyvä Sanni toteaa. Venla muistelee lämmöllä improvisaatioteatterikokemuksiaan, mutta on innoissaan myös käsikirjoituksen mukaan näyttelemisestä. Siitä hänellä on aikaisempaa kokemusta vain perinteisenä kamelin takapuolena. ”Tavallaan tää on rankempaa kuin impro ja toisaalta taas ei, kun ei keksitä sitä juttua koko ajan omasta päästä. Pidemmät monologiosuudet alkavat olla jo hallussa, vaikka näytelmä kokonaisuutena on vielä vasta alkukohtauksissa.”

Tytöt uskovat vahvasti ensi-iltaan, vaikka sitä ennen on vain parikymmentä harjoituskertaa. ”Ryhmä on toimiva ja me ollaan hyvää porukkaa”, he kehuvat. “Voitaisiin hengailla muutenkin!”  Nuorisoteatteritoiminnan on tarkoitus siirtyä ensi syksynä Veturitallin nuorisokeskukselle, jos vain rahoitus löytyy. Sanni ja Venla toivovat pääsevänsä mukaan silloinkin. ”Tässä saa kokemusta paljon muustakin kuin näyttelemisestä”, Sanni kuvailee. Vaikka nämä luovat ja iloiset nuoret tulevat harjoituksiin nälkäpalkalla, intoa riittää kahteen tai kolmeen kertaan viikossa. ”En osaa kuvitella olevani näyttelijä, mutta tykkään tästä. En osaa tuottaa tekstiä, mutta näytteleminen sujuu”, Venla selventää.

Mutta jos hetki leikitää ajatuksella unelmaroolista, mikä se olisi? ”Joku sankari eeppisessä fantasiaseikkailussa”, Sanni pamauttaa heti ja demonstroi käsillään taikavoimia. Aihe siirtyy nuorisoteatterilaisten vaatimuksiin, ja Venla listaa nopeasti top kolmosen. ”Pitää olla yli 170-senttinen, ratkoa Rubikin kuutio ja osata mallikävelyä. Ehdottomasti.” Toimittajan tyrmistynyt ilme kuitenkin normalisoituu, kun naurujen päälle tulee ihan oikeita ominaisuuksia. ”Ei mitään muuta väliä kunhan uskaltaa heittäytyä”, tytöt sanovat. ”Ja vaikkei heti uskaltaisikaan, niin äkkiä itseluottamus kasvaa kunhan ei pidättäydy liikaa”, Venla lisää.

Alone co:n vamistumista voi seurailla nuorten pitämän blogin kautta osoitteessa nuorisoteatterijkl.blogspot.com.

Lisätietoja Riina Nygrén

Olen Painovirheen päätoimittaja, joka pyrkii saamaan tästä juuri sitä, mitä sinä haluat. Opiskelen valokuvausta ja teen kaksoistutkintoa Jyväskylän ammattiopistossa.

Katso kaikki kirjoitukset kirjoittajalta: Riina Nygrén