Michael Monroe – Sensory Overdrive
Kirjoittanut 
huhtikuu 11, 2011 •
Rockin elävän legendan, Micahel Monroen kasaama superkokoonpano kantaa hänen omaa nimeänsä. Yhtyeessä vaikuttavat Monroen lisäksi Sami Yaffa, Steve Conte, Ginger sekä Karl Rockfist. Nimet ovat tuttuja mm. Hanoi Rocksin, New York Dollsin, Wildheartsin ja The Chelsea Smilesin yhteydessä. Viime vuonna bändi keikkaili aktiivisesti ja alkusyksystä se julkaisi livealbumin.
Kuunnellessani nyt bändin vastajulkaistua ensimmäistä studioalbumia, Sensory Overdrivea, ymmärrän keikkailun merkityksen. Albumilla ei soita vain ryhmä huippumuusikoita, vaan tiukka bändi – kokoonpano on hioutunut yhteen. Soitto on tasaisen tappavaa ja kaikki on viimeisen päälle ruodussaan. Lopputuloksen täsmällisyyteen ja toimivuuteen oman osansa on tuonut myös legendaarinen tuottaja Jack Douglas (mm. Alice Cooper, Aerosmith).
Levyn avausraita Trick of the Wrist, Monroen omaelämänkerrallinen ralli, antaa kuvan albumista: sopivan raakaa rehellistä rockia rehellisillä sanoituksilla. Kappaleet ovat tarttuvia, melodiat soivat päässä ja rytmi menee jalan alle, mitä muuta hyvä levy tarvitsee? Yhtä (Center of your heart) lukuun ottamatta kaikki kappaleet ovat varsin mainioita.
Monroeta ei ole pidetty koskaan erityisenä biisinkirjoittajana. Ehdin jo huolestua kuinka käy, kun toinen toistaan täydentäneiden, hänen ja Andy McCoyn tiet eroavat. Hyvin kävi (en tiedä kuinka käy McCoyn), sillä Monroen ja bändin yhteistyö toimii.
Ginger on ollut ilmeisen ahkera kirjoittaja. Hänen taitonsa ovat kuultavissa kautta albumin. Ne tulevat esille erityisesti Superpowered Superflyn yhteiskuntakriittisissä sanoituksissa ja toimivissa popmelodioissa.
Yksittäisistä kappaleista levyltä minulle nousevat esiin Got Blood? ja Bombs Away. Meno on rajua ja jyräävää, mutta melodioita ei ole unohdettu. Got Blood?, jonka säkeistöt ovat Monroen kuuloista tavutilitystä uskomattomaan tahtiin, on suosikkini. Jos Not Fakin’ It -albumilta löytyvä Shakedown saa kielen solmuun, niin Got Blood? tekee tuplarusetin. Tämän täytyy olla upeaa livenä!
Sensory Overdriven artistivierailutkin ovat onnistuneita. Kantrihenkinen Gone Baby Gone sai vieraakseen Lucinda Williamsin ja Debauchery as a Fine Art (ex. Motörheaded for a Fall) Lemmy Kilmisterin. On hauska huomata miten paljon Monroen laulu sointuu yhteen niin Lemmyn kuin Lucinda Williamsinkin kanssa, vaikka kappaleet ja lauluäänet ovat niin kaukana toisistaan.
Vuoden 2011 albumi on tässä. Michael Monroen paras albumi on tässä.
Vuosikymmenen albumiksi en tätä vielä julista, sillä tämä on vasta alkua!
