Kivoja kohtaamisia ja pimeetä toimintaa

Kirjoitettu | 16.11.2016 | Kommentit poissa käytöstä

Keski-Suomen näkövammaisten 60-vuotisjuhlavuosi 2016

Keski-Suomen näkövammaisten juhlavuosi lähestyy loppuaan. Juhlavuoden aikana jäsenet ovat jalkautuneet Eeronkadun toimitiloistaan Jyväskylän keskustaan kertomaan toiminnoistaan. Kävelykadulla ja Suomen käsityön museossa on järjestetty toimintaa heinäkuusta ja syyskuussa. Tulossa on vielä sokeainviikon Pimé Café 18.–19.11.

Mitä noi tekee?

Jyväskylän kesän aikaan Mitä noi tekee –tapahtuman yhteydessä näkövammaiset kertoivat ohikulkijoille opaskoirista ja niiden kanssa toimimisesta. Moniin kiinnostaviin kysymyksiin saatiin vastauksia ja muutama käytännön asiakin tuli selväksi. Opaskoira on töissä, kun sillä on valjaat ja tavallisen hihna kanssa se on vapaalla. Muistutettiin myös tärkeästä säännöstä: töissä olevaa koiraa ei saa silittää. Faktat ja lähes fiktiiviseltä kuulostavat tarinat kiinnostivat ihmisiä. Näkövammaiset kertoivat kuinka heidän koiralleen neuvottiin kulkureittiä, kun he olivat kysyneet neuvoa.  Miltähän sinusta tuntuisi jos vaikka pyörällesi neuvottaisiin kulkureittiä kohteeseen sinun itsesi sijaan. Kävelykadulla kerrottiin myös opaskoirakoulutuksesta Suomessa.

??????????????????????

Kohtaamisia kävelykadulla Jyväskylän kesän aikana. Timo ja Hippo-koira. Huomaathan Hippo ei ole juuri työtehtävässä, sillä valjaat ovat Timon kädessä.

Kohtaamisia kävelykadulla Jyväskylän kesän aikana.  Vasemmalla Timo ja Hippo-koira. Huomaathan Hippo ei ole juuri työtehtävässä, sillä valjaat ovat Timon kädessä. Oikealla Juha Saariniemi ja Hessu-koira kertovat opaskoiran kanssa toimimisesta.

Juha Saariniemi ja Hessu-koira kertovat opaskoiran kanssa toimimisesta.

???????????????????????????????

Hessu-koira työvaljaat yllään.

Jyväskylän kesä –viikolla museon sisätiloissa pääsi tutustumaan sokkopingikseen ja kokeilemaan miltä sen pelaaminen tuntuu. Moni kävijä yllättyi, kuinka pelaamisessa tarvitaan taitoa, hyvää kuuloa ja nopeaa reaktiokykyä. Pelatessa kaikki ovat tasavertaisia, sillä silmille laitetaan mustat silmälaput niin näkeville kuin näkövammaisille.

???????????????????????????????

Sokkopingispöydän äärellä Riikka ja takana pelitilannetta seuraamassa Pasi.

??????????????????????

Jyväskylän kesä –viikon torstaina ja perjantaina Riikka ja Matti viihdyttivät kävelykadulla ohikulkijoita laulaen ja soittaen. Moni kommentoi, ”kesällä teillä pitäisi olla tällaista joka päivä, no ainakin kerran viikossa”.

??????????????????????

Matin musisoinnin aikana aurinkokin pilkahteli.

Urpo Leponiemen hellistä ja asiantuntevista käsistä ja kädentaidoista heinäkuiset asiakkaat saivat nauttia perjantaina. Hierojana elämäntyönsä tehnyt Leponiemi tuntee vielä eläkkeellä ollessaankin lihasten kipupisteet ensi tuntumalla.

Urpo Leponiemen hellistä ja asiantuntevista käsistä ja kädentaidoista heinäkuiset asiakkaat saivat nauttia perjantaina. Hierojana elämäntyönsä tehnyt Leponiemi tuntee vielä eläkkeellä ollessaankin lihasten kipupisteet ensi tuntumalla.

Keski-Suomen näkövammaisten juhlaviikko syyskuussa

Kädentaidot ja näkövammaiset

Kädentaidot ja näkövammaiset liitetään usein yhteen. Pitkä perinne näkövammaisten käsityökoulutuksessa on iskostunut monen mieleen. Suunnitelmallinen näkövammaisten käsityöopetus aloitettiin Suomessa 1870-luvulla sokeainkouluissa ja sokeain työkouluissa. Näkövammaisten käsityöt tulivat yleisesti tunnetuksi jo 1910– 20- luvuilla perustettujen sokeainmyymälöiden ja näkövammaisjärjestöjen toiminnan kautta. Vuonna 1955 näkövammaisten käsityön valmistusta ja raaka-aineiden hankintaa tukemaan perustettiin Sokeva. Vielä 1960-luvulle saakka suurin osa näkövammaisten kouluista ja ammattikouluista valmistuneista ryhtyi erilaisten käsityöammattien harjoittajiksi. Harjansidonta, korinpunonta ja rottinkitöidenteko olivat tekniikoista suosituimmat. Koulujen toiminta monipuolisti näkövammaisten työskentelyä ja antoi heille aikaisempaa paremman ammattitaidon.

heli-harjanteko

Harjantekoa, Heli Kettu.

1970-luvulla ammattiopetus tarjosi näkövammaisille laajemmat valinnanmahdollisuudet. Uusia työtehtäviä perinteisten oheen tarjosi muun muassa eri teollisuuden alat, puhelinmyynti, puhelinvaihteen hoitaminen ja konekirjoitus. Nykyään osa näistäkin ammateista on hävinnyt ja tilalle on tullut uusia töitä tietotekniikan alalta. Monipuolisten työtehtävien hoitaminen on mahdollista erilaisten apuvälineiden ja tietokoneohjelmien avulla.

Päätoimisia käsityönharjoittajia on enää harvassa. Nykyisiä käsityöläisten ammattinimikkeitä ovat mm. artesaani, verhoilija ja hieroja. Vuonna 2000 yleisimmät täystyöllistettyjen näkövammaisten ammattiryhmät ovat kuntohoitaja, fysioterapeutti tai toimintaterapeutti sekä erilaiset toimistotyön ammatit.

Kädentaitajia Keski-Suomesta

Keski-Suomen näkövammaisten 60-vuotisjuhlaviikon kunniaksi 20.- 22.9.2016 museon Aulagalleriassa oli esillä Näkövammaisten käsityöläisten Pop-up -näyttely. Viisi kädentaitajaa; Impi Hyttinen, Heli Kettu, Urpo Leponiemi, Paula Mäkelä ja Mauno Sirviö ja heidän elämäntarinansa, edustivat monipuolista osaamista Keski-Suomessa. Heidän tarinansa oli näyttelyssä tekstinä ja äänenä. Esillä oli myös muiden keskisuomalaisten taitajien käsitöitä.

Näyttelyssä oli esillä neuleita, kudottuja tekstiilejä, punottuja huonekaluja, työvälineitä ja koreja, harjoja ja metallitöitä. Harva näkövammainen saa pääasiallisen toimeentulonsa käsityötuotteiden myynnistä. Niiden avulla saadaan ainoastaan lisätuloja esimerkiksi eläkkeen lisäksi. Käsillä tekeminen on monelle tärkeä harrastus. Keski-Suomen näkövammaisten toimintakeskuksella Eeronkadulla kokoontuu kerran kuukaudessa käsityökerho ja monissa alueellisissa kerhoissa kokoontuu omia käsityöpiirejä.

pop-up-nayttely-syyskuussa-2016

Pop Up –näyttely Aulagalleriassa

Pop up –näyttelyn aikana Aulagalleriassa Paula Mäkelä, Heli Kettu, Mauno Sirviö, Urpo Leponiemi ja Impi Hyttinen kävivät kertomassa  käsillä tekemisestä ja pitämässä työnäytöstä.

heli-kettu

Heli Kettu valmistaa ekopärekoria.

mauno-sirvio-punoo-rottinkikoria

Mauno Sirviö punoo rottinkikoria.

Pop up-näyttelyn ajan museon luentosalmissa toimi Pimé Café. Kahvilassa tarjoilijat olivat näkövammaisia ja tässä turvallisessa ympäristössä kävijä pystyi kokemaan miltä tuntuu toimia täysin pimeässä. Lyhyiden keskusteluiden ja kohtaamisten avulla monet palvelu- ja hoitoalan opiskelijatkin pääsivät kahvilassa eläytymään siihen, miltä tuntuu kun kaikki toiminta ei perustu visuaalisuuteen.

 

Valtakunnallista sokeainviikkoa vietetään marraskuussa, tänä vuonna viikolla 46 eli 13.–20.11.2016

Pimeän keskellä, kun päivän valoa on ainoastaan muutaman tunnin ajan, on helpompi kuvitella millaista on elää näkövammaisena kuin kirkkaana aurinkoisena kesäpäivänä. Kulkiessa hämärässä kaupunkiympäristössä, huomaat kuinka valaistujen teidenkin varrelle jää katvealueita joilla liikkuessa lisävalosta olisi apua. Yrittäessäsi löytää uutta osoitetta kaipaat valaistusta katu- ja numerokylttien kohdalle. Näitä himmeitä tilanteita tulee eteesi vaikka kuinka usein, varsinkin kun ikää tulee lisää.

Miltä tämä jatkuva hämäryys, näön epätarkkuus tai kokonainen näön puute tuntuu. Suomen käsityön museossa 18.–19.marraskuuta järjestettävässä Pimé Caféssa voit kokea pienen siivun näkövammaisen arjesta. Miltä elämä maistuu äänien, hajun, maun ja kosketuksen turvin. Lyhyt hetki kahvilassa antaa tarttumapintaa näkövammaisen elämässään kokemiin tunteisiin.  Pimé Caféssa on tarjolla kahvia ja makeaa, vapaaehtoista maksua vastaan. Pimé Café on avoinna. Pimé Café on avoinna yleisölle pe 18.11. klo 13–17.30 ja la 19.11. klo 12–17.30. Viimeiset asiakkaat kahvilaan otetaan klo 17.

Teksti: Seija hahl

Kuvat: Anneli Hemmilä-Nurmi, Merilla Kivineva, Sari Koskinen, Raija Manninen, Seija Hahl

2 henkilöä tykkää

Karhumäen kristillinen kansanopisto – kuvia kuva-arkistosta

Kirjoitettu | 09.11.2016 | Kommentit poissa käytöstä

Käsitöiden opiskeluun uhrattiin ennen paljon enemmän aikaa kuin nykyään. Olihan käsityötaidoilla ihan oikeaa tarvetta elämässä, nykyään homman ollessa enemmän harrastustoimintaa monelle.

Suomen käsityön museon kuva-arkistosta löytyy useita helmiä liittyen käsitöiden opettamiseen ja opiskeluun. Kuviin liittyvä tarinoita on ilo kirjata ylös ja jakaa. Tarinoita pyritään kirjaamaan ylös arkistomateriaalia vastaanottaessa tai myöhemmin projektinomaisina kokonaisuuksina.

Nyt esillä olevassa kuvassa Karhumäen kristillisen kansanopiston tytöt ovat käsityötunnilla syksyllä 1944. Meneillään on ompelutunti, vaikka osalla tytöistä onkin kädessään jokin neuletyö.

Karhumäen kristillisen kansanopiston käsityötunnilta otetun kuvan on Suomen käsityön museolle lahjoittanut Kaino Lamminmäen ystävä Sirkka Muurela.

Karhumäen kristillisen kansanopiston käsityötunnilta otetun kuvan on Suomen käsityön museolle lahjoittanut Kaino Lamminmäen ystävä Sirkka Muurela.

 

Karhumäen opistossa tuolloin opiskellut Kaino Lamminmäki istuu kuvassa vasemmalla. Hän neuloo kotikylänsä naapurintytölle pukua ja meneillään on sinisestä langasta valmistuva helma. Kaino Lamminmäen vieressä on hänen kämppäkavereitaan koulun asuntolasta. Heidän nimensä ovat Kainolla vielä muistissa, mutta oikealla seisovan ompelunopettajan nimeä hän ei enää vuonna  2008 pystynyt palauttamaan mieleensä. Opettajan lempinimi on kuitenkin tallessa, häntä kutsuttiin Lankasuoraksi.

Vuonna 1944 elettiin pula-aikaa ja Kaino Lamminmäki muistelee, että opistossa oli pulaa käsityötarvikkeista ja kaikkia käsityöhaaveita ei ollut mahdollista toteuttaa.

 

Teksti: Anneli Hemmilä-Nurmi/Sari Koskinen

3 henkilöä tykkää

Ympärikkö, Seiskarin naisen kansallispuvun hame

Kirjoitettu | 30.09.2016 | Kommentit poissa käytöstä

hame
Noin viikko sitten vietettiin Suomen käsityön museossa kansallispuvun syntymäpäivää. Syksyiseen juhlintaa liittyen kokoelmanostona esitellään tässä kuussa ”ympärikkö”, Seiskarin naisen kansallispuvun hame.

Seiskarin naisen kansallispuku on yksi Suomen kansallispukukeskuksen esinekokoelmaan kuuluvasta mallipukukokoelman puvuista. Mallipukukokoelma on Suomen Kansallispukuneuvoston työn tuloksena syntynyt kokonaisuus, joka on tullut kansallispukukeskuksen esinekokoelmiin lahjoituksena Suomen Kansallispukujen Ystävät ry:ltä. Mallipukukokoelmassa on tällä hetkellä vähän yli 100 pukua.

Kansallispuvun tarkistamisen tai uuden puvun kokoamisen mallipuvuksi Suomen kansallispukuneuvosto tekee aina yhdessä tilaajatahon kanssa. Seiskarin naisen kansallispuvussa pukutarkistuksen tilaajana on Seiskari-seura ry ja pukutarkistus on valmistunut vuonna 1989. Seiskari-seura ry toimii seiskarilaisten, heidän jälkeläistensä ja muiden ulkosaarelaisuudesta kiinnostuneiden yhdyssiteenä, järjestää saaren elämäntavasta ja historiasta kertovia seminaareja sekä tallentaa saarelaista perinnettä ja tuottaa siitä kertovaa materiaalia. Suomenlahden ulkosaarilla on perukirjatietojen mukaan ollut rikas pukuperinne ja runsaasti varallisuutta. Seiskarin saaren sijainti Suomenlahdella, Suomen ja Viron välissä, näkyy erityisesti nauhojen, nyplättyjen pitsien ja ylispaidan malleissa. Pukuun liittyvää esikuva-aineistoa oli runsaasti Kansallismuseon kokoelmissa sekä Seiskari-seura ry:n ja yksityisten seiskarilaisten omistuksessa. Seiskarin naisen kansallispuku julkaistiin ensi kerran professori U. T. Sireliuksen suunnittelemana vuonna 1921. Pukua täydennettiin tarkistuksen yhteydessä esiliinalla, sarkaviitalla, vironvyöllä, hunnulla sykeröineen, hankkipaidalla ja toisella ylispaidalla. Puku esiteltiin yleisölle Seiskari-seuran järjestämässä kotiseutujuhlassa Helsingin Karjalatalossa toukokuun alussa 1989. Mallipuvun kansallispukuneuvostolle on valmistanut kansallispukuompelija Sirkka Rissanen. Seiskari-seura ry:n mallipuvun on valmistanut Outi Nikunen.

Hame, eli seiskarilaisittain ympärikkö, on valmistettu kahdesta kangaskappaleesta esikuvansa mukaisesti. Kauniina yksityiskohtana erottuva poikkiraitainen kangaskaitale on ommeltu hameen yläosaan siksi, ettei kudotun kankaan leveys ei ole aikoinaan riittänyt hameen pituudeksi. Tämä yksityiskohta on säilytetty myös kansallispuvun tarkistetussa mallipuvussa. Hamekangas on käsinkudottua, ripsimäistä palttinasidosta ja hame on valmistettu käsinompelemalla. Hameessa on leveä, värikäs, kolmesta erilaisesta raitaryhmästä muodostuva pystyraidoitus ja sen helmaa reunustaa tummansinisestä villalangasta käsinpalmikoitu nauha. Hameen vyötäröllä on kiinnittimenä kaksi pellavalangasta käsinpalmikoitua nauhaa ja käsinommeltua lankasilmua. Hame on vyötäröltä runsaasti laskostettu ja levenee alaspäin.

Tähän ympärikköön ja muihin kauniisiin kansallispukuihin voit tutustua ensi kesänä Suomen käsityön museoon tulevassa, Suomi 100 vuotta – juhlanäyttelyssämme.

Sari Perhonen-Pirttiniemi
tp. amanuenssi

6 henkilöä tykkää

Fish Trap -punontakurssi 2.–4.9.2016

Kirjoitettu | 07.09.2016 | Kommentit poissa käytöstä

  

Kurssin opettajan Mònica Guileran Nansa-kori.

Kurssin opettajan Mònica Guileran Nansa-kori.

 Suomen käsityön museon tapahtumatuotannossa on neljä lähtökohtaa. Museon vaihtuvat näyttelyt, vuodenkiertoon liittyvät juhlapäivät, museon toimintaympäristöstä kumpuavat tapahtumat, kuten Jyväskylän kulttuurilaitosten ja valtakunnallisesti koko museokentän yhteiset tapahtumat sekä museon substanssista eli käsityöstä nousevat ajankohtaiset ilmiöt, jotka vaativat esiin nostoja. Tällaiseksi ajankohtaiseksi asiaksi oli noussut punontainnostuksen hiipuminen Suomessa.

IMG_1636

Euroopan maissa kuten Espanjassa, Saksassa, Ranskassa, Hollannissa, Englannissa, Irlannissa, Puolassa, Latviassa ja Tanskassa on ammattipunojia ja koulutusta sekä runsaasti punonnan harrastajia. Pitemmälle ehtineet punojat kaipaavat jatkuvasti vaikutteita, uusia ajatuksia, tietoa muiden maiden punonnasta ja punojista sekä toiminnasta. Niinpä muutama suomalainen punoja ajatteli, että pitäisikö lähteä hakemaan oppia ja innostusta Espanjasta? Tästä ajatuksesta meni kaksi vuotta ja espanjalainen opettaja tuli Suomeen. Hänen taitonsa ja tietonsa sytyttivät palon tusinaan punojaan oppia punomaan koreja samalla tekniikalla kuin kalastajat ovat entisaikaan punoneet mertoja ja kalastuskoreja.

Kuva: 'Cofe' longline baskets, Murcia, Spain. From the collection of Bignia Kuoni

Kuva: Bignia Kuoni:  ’Cofe’ longline baskets, Murcia, Spain. From the collection of Bignia Kuoni

 

Ei mentykään merta edemmäs punontaa oppimaan

Jyväskylän Taitokeskuksessa järjestetyllä Fish trap –kurssilla 2.–4.9.2016 opeteltiin punomaan kori Nansa-kalanpyydystekniikalla, jota kalastajat ovat käyttäneet Välimeren alueella vuosisatoja. Ohjaajana toimii espanjalainen Mònica Guilera. Hänellä on yli 15 vuoden kokemus punomisesta ja opettamisesta.  Hän on juuri voittanut ensimmäisen palkinnon Nansa-korillaan englantilaisen The Basketmakers’ Association –punojayhdistyksen järjestämän Vuoden kori -kilpailun kansainvälisen sarjan.

Kori aloitettiin pohjasta.

Kori aloitettiin pohjasta.

Punontakurssi alkoi suomalaiseen tapaan yhteisellä kahvittelulla ja sen jälkeen mentiin heti asiaan. Mònica Guilera näytti, miten korin pohjaan tehdään kehysrengas, jonka varaan pajuparit laitetaan korin reunoja varten. Mònica on kehitellyt Nansa-korin perinteisistä kalanpyydyksistä ja kori muodostui hyvin loogisesti, koska tekniikka on hioutunut satojen vuosien ja tuhansien ja tuhansien pyydysten punomisen myötä.

Pohjan jälkeen aloitettiin punomaan korin reunoja spiraalisti.

Pohjan jälkeen aloitettiin punomaan korin reunoja spiraalisti.

 Punojille oli uutta se, että kuteena käytettiin pajun sijasta vahattua pellavalankaa, jolla pajuparit sidottiin tasasivuisiksi kolmioiksi. 

Pikkuhiljaa reunoja taivutettiin nousemaan ylöspäin.

Pikkuhiljaa reunoja taivutettiin nousemaan ylöspäin.

Kurssille osallistui pajunviljelijöitä ja punonnan opettajia ympäri Suomea. Näin tietämys Nansa-korin vaatimista taidoista ja tietämys suomalaisten viljeltyjen pajulajien soveltumisesta tähän tekniikkaan selvisi sekä viljelijöille että punonnan opettajille. Kurssille pajut toimitti Kukkamaa & Pajupaja Urosta Luumäeltä.

Sormilla ohjailtiin loimipajuja muodostamaan tasasivuisia kolmioita.

Sormilla ohjailtiin loimipajuja muodostamaan tasasivuisia kolmioita.

Kurssilaiset olivat ihastuneita punontatekniikkaan ja Mònica kannustavaan opettamistyyliin sekä tietämykseen perinteisistä punontatekniikoista.

Korin reuna muodostui taivutetuista loimipajuista sekä lisätyistä reunapajuista.

Korinreuna muodostui taivutetuista loimipajuista sekä lisätyistä reunapajuista.

Opittu taito unohtuu, jos sitä ei aktiivisesti harjoittele. Niinpä kurssilaiset sopivat jo seuraavan tapaamisen, jossa he yhdessä kertailevat opittua ja jakavat kokemuksiaan.

 

Yhteistyössä on voimaa  

Monica Guilera Asparagus Basket 2013

Monica Guilera Asparagus Basket 2013

Tällaisen kurssin järjestäminen ja kansainvälisesti tunnetun opettajan saaminen tänne Euroopan syrjäkulmille vaatii laajoja verkostoja, innokkaita punojia sekä henkilökohtaisia suhteita. Oli myös löydettävä apurahaa kurssin järjestämiseen, sopivat kurssitilat, riittävästi maksavia oppilaita ja kaikki nämä piti saada sopimaan Mònican aikatauluihin. Kurssin järjestelyihin osallistuivat Suomen käsityön museo, Taitokeskus–Aivia, Opintokeskus Sivis, Jyväskylän kansalaisopisto ja Kierre-tiimi ja sitä kautta Suomen Kulttuurirahasto ja Taiteen edistämiskeskuksen Itä-Suomen aluetoimipiste.

Tim Johnson and Monica Guilera Ports-I Mans Residency-2013

Tim Johnson and Monica Guilera Ports-I Mans Residency-2013

Kurssiin kuului myös Monican avopuolison englantilaisen Tim Johnsonin yleisöluento Jyväskylän kansalaisopistolla espanjalaisesta perinteisestä ja modernista punonnasta. Taiteilija- ja punojatiimi Mònica Guilera ja Tim Johnson asuvat Kataloniassa, Espanjassa ja hankkivat materiaalinsa maaseudulta ja paikallisilta viljelijöiltä.  

Tim Johnson 'Brahan Man' 2006

Tim Johnson ‘Brahan Man’ 2006

Omissa töissään he yhdistävät perinteisiä ja moderneja tekniikoita käyttäen laajaa valikoimaa paikallisia luonnonmateriaaleja. He valmistavat käytännöllisiä ja nykyaikaisia koreja, veistoksia ja suuria installaatioita. Tim ja Mònica opettavat monenlaisissa työpajoissa kaikenikäisiä opiskelijoita. 

Tim Johnson 'Hills  of Donegal' 2013

Tim Johnson ‘Hills of Donegal’ 2013

Yhdessä he ovat tehneet veistosprojekteja, näyttelyitä ja työskennelleet residensseissä ja toteuttaneet työpajoja Espanjassa, Ranskassa, Saksassa, Tanskassa ja Britanniassa.  He olivat ensi kertaa Suomessa ja tutustuivat täällä viikon ajan suomalaiseen punontaan ja punojiin. Erityisesti suomalainen tuohi ja päre kiinnostavat eurooppalaisia punojia.  

 Lisätietoja:

Mònica Guilera  

Weaving by the Sea

Tim Johnson

Ports I Mans Exhibition and Residency

Kierretiimi

4 henkilöä tykkää

KOULUKÄSSÄÄ! Myrsy-laivan tarina

Kirjoitettu | 02.09.2016 | Kommentit poissa käytöstä

”Vihasin lapsena käsitöitä. En osannut sahata suoraan enkä käyttää oikeastaan mitään työ-kalua luontevalla tavalla. Myrsy-laivan tein ollessani kolmannella luokalla. Vaikka meille an-netut ohjeet siitä, kuinka laiva tehdään, olivat selkeät, en sitkeästä yrittämisestäni huolimatta saanut aikaan samanlaista laivaa kuin koulukaverini. Myrsyn keula on epäsymmetrinen, purje väärällä puolen mastoa ja ikkunat muotopuolet.

Ajattelin alun perin, että laivan nimeksi tulisi Myrskytuuli, mutta huomasin pian, ettei niin pitkä nimi mitenkään mahdu laivan kylkeen – etenkin, kun käytin epähuomiossa liian leveää pens-seliä. Päätin ratkaista ongelman ja muuttaa nimen muotoon Myrsky, olinhan saanut jo kolme ensimmäistä kirjainta valmiiksi. Kirjoitin sitten kuitenkin epähuomiossa laivan nimeksi Myrsyn. Myöhemmin olen huomannut, että osuvampaa nimeä tekeleelle on vaikea keksiä. Myrsy on myös usein muistuttanut minua siitä, miksi hakeuduin yliopistoon opiskelemaan filosofiaa.”

Myrsy-laivan on valmistanut 9-10 -vuotias koululainen 1980-luvun lopulla Torniossa.

Myrsy-laivan on valmistanut 9-10 -vuotias koululainen 1980-luvun lopulla Torniossa.

Suomen käsityön museossa kerättiin ja tallennettiin kokoelmiin vuosina 1999-2003 koulukäsitöitä eri ajoilta sekä niihin liittyviä muistoja eri puolilta Suomea. Projektin tuloksena museon kokoelmiin on tallennettu lähes 600 koulukäsityötä käsityöpusseista saapasrenkeihin ja keskeneräisistä askarteluista suuritöisiin sekä pikkutarkkuutta vaativiin taidonnäytteisiin. Monenkirjavia muistoja ja tunteita laidasta laitaan kuvattiin omiin kädentaitoihin, innostukseen tai omaan käsityön opettajaan liittyen.

Tutkimushanke tuotti Suomen käsityön museolle kaksi omaa käsityökoulutusta koskevaa julkaisua: Lyhyt oppimäärä koulukäsityöhön, Suomen käsityön museon julkaisuja 21, 2003 sekä Suomalaisen käsityökoulutuksen vaiheita 1700-luvulta 2000-luvulle, Suomen käsityön museon julkaisuja 22, 2003.

Tallennettua aineistoa esiteltiin toukokuulta syyskuulle 2013 Suomen käsityön museon vaihtuvassa näyttelyssä VÄHÄSIISTII KOULUKÄSSÄÄ! Lyhyt oppimäärä. Mukana oli aineistoja kansa-, kansalais-, oppi- ja peruskoulun käsityöopetuksesta. Näyttelyssä vierailevilla oli mahdollisuus kirjoittaa omia käsityömuistojaan sinikantisiin vihkoihin.

Museon tuottamilla Kässäätkö – koulukäsityön muistiverkko –sivuilla on historiatietoa koulukäsitöistä ja kävijä voi tutustua muiden koulukäsityömuistoihin ja lisätä sinne myös omat muistot.

Muutama muistoja veistotunneilta, joissa pojat valmistaneet puutöissä kotona tarvittavia työvälineitä kuten kauhoja, salkkareita ja naulakoita:

”Toimintatapa tunnilla oli esimerkiksi seuraava. Alkutervehdysten jälkeen ryhdyttiin työhön – esimerkiksi jatkamaan jotain keskeneräistä – ja tätä varten piti hakea asianomainen työkalu kaapista. Rivi kerrallaan pojat marssivat luokan etukautta työkalukaapeille ja ottivat mukaansa seuraavaksi tarvittavan työkalun. Omalle höyläpenkkipaikalle kierrettiin luokan takakautta. Lähes aina haettiin vain yksi työkalu kerrallaan. Terävien työkalujen kuljetus oli tapahduttava oikein, työturvallisuus oli osa opetusta.”

”Kun kaikki pojat olivat saaneet tarvittavan työkalun, opettaja näytti luokan edessä omalla höyläpenkillään miten toimitaan. Koitimme olla silmä tarkkana, sillä tarkkaamattomuus saattoi kostautua. Olihan oppilas tunnilla oppiakseen, ja opettaja veistoa opettaakseen.” Aimo Oikarin kuvaus isänsä Ari-Matti Oikarin käsityötunneista.

rasia Tero Vaara

Koulukäsitöitä ja muistoja on esillä Suomen käsityön museon perusnäyttelyssä ja sitä esittelevässä verkkonäyttelyssä. Samaa teemaa voi nostalgisoida myös museolta lainattavan ja salkussa kulkevan materiaalin avulla.

Museon pajasta löytyi jo koulukäsityönäyttelyn aikaan töiden malleja ja ohjeita, joiden pohjalta kävijät voivat kokeilla kenties vuosien varrella jo unohtuneita taitoja. Pajasta löytyy edelleen mm. Tappe-koiran ohjeet. Museon kokoelmassa on koulukäsityötunnille opetukseen mallityöksi 1957-1959 valmistettu Tappe. Tappea on valmistettu jo 1930-luvulla. Se on pieni punaisesta vahakankaasta valmistettu täytetty leikkikoira, jolla mustat helmet silminä.

Tappe

Käsityönopetus ei saa olla “tyhjiä, tylsiä ja vanhaan totuttuun tapaan tehtyjä työtemppuja, jotka eivät kysy hengen voimia”. (Uno Cygnaeus)

“On tärkeää puolustaa sensomotoristen taitojen asemaa, jotta ihminen säilyisi maailmaa jä-sentävänä, käsittävänä ja ymmärtävänä olentona.” (Ilkka Niiniluoto 1999)

Kuukauden esineen aineiston kokosi:

Marjo Ahonen

1 henkilö tykkää

Kirjottua kulttuuriperintöä – Vohveliliinat Kuhankosken opetuskodista

Kirjoitettu | 22.07.2016 | 1 kommentti

Kuhankoskella kirjottu kaitaliina ja yksityiskohta sen obinugrilaisesta kuvioinnista. Kuvat: Emma Saarinen

Kuhankoskella kirjottu kaitaliina ja yksityiskohta sen obinugrilaisesta kuvioinnista.
Kuvat: Emma Saarinen

Heinäkuun kokoelmanostona on oppilastöinä kirjotut vohveliliinat Kuhankosken erityisammattikoulusta Laukaalta. Kuhankosken opetus- ja kasvatustyön juuret juontavat niinkin kauas kuin 1860-luvun nälkävuosiin, jolloin alettiin niin valtiovallan kuin yksityishenkilöiden toimesta perustaa koteja vähäosaisille lapsille eri puolille Suomea. Muutaman mutkan kautta alun perin Liminkaan perustetun Turvattomien tyttöjen majan lapset siirtyivät Laukaaseen Kuhankosken sotilasvirkataloon kevättalvella 1923. Erityistä tukea tarvitsevien opetus sai aluksi varsin vaatimattomat ulkoiset puitteet: sotilasvirkatalo oli hoitamaton ja sen pellot huonosti aidatut, henkilökuntaa oli vähän ja oppilaitakin vain kuusi.

Vuonna 1925 valmistui uusi päärakennus Päivälä, joka tarjosi jo paljon ajanmukaisemmat puitteet opetus- ja kasvatustyölle. Kuhankosken tyttökoti aloitti virallisesti toimintansa vuonna 1927, jolloin sen johtajaksi nousi Hilja Kesäjärvi. Apulaisjohtajana toimi taas Kerttu Heikel (1898–1949), joka oli myös mukana perustamassa tyttökotia. Heikelin isä oli kansatieteilijä Axel Olai Heikel (1851–1924), joka tunnetaan Seurasaaren ulkoilmamuseon perustajana. Hän teki useita tutkimusmatkoja Venäjän suomensukuisten kansojen keskuuteen ja keräsi muiden muassa mordvalaisten, tšeremissien eli marien ja obinugrilaisten käsityömalleja. Tätä arvokasta kulttuuriperintöä toi tytär Kerttu mukanaan Kuhankosken opetukseen: käsityömallien pohjalta valmistettiin paljon käsitöitä, pääasiassa juuri vohvelitöitä käyttötekstiileiksi.

Mordvalainen morsian Armanihan kylästä Nižni Novgorodin läänistä ja mordvalainen kuosi Kazanin museosta. Kuvat Axel Olai Heikelin teoksesta Mordvalaisia pukuja ja kuoseja (1899).

Mordvalainen morsian Armanihan kylästä Nižni Novgorodin läänistä ja mordvalainen kuosi Kazanin museosta. Kuvat Axel Olai Heikelin teoksesta Mordvalaisia pukuja ja kuoseja (1899).

Heikelin aikana aloitettu kirjontatöiden valmistus jatkui osana opetusta läpi opetuskodin historian: jokapäiväiseen käyttöön tehtiin muiden muassa runsaasti kirjottuja pyyhkeitä, päiväpeittoja, verhoja, erikokoisia liinoja ja ruokalappuja. Käyttötekstiilien tarpeesta kertonee se, että suurin osa kirjotuista töistä ehti kulua rikki ajan saatossa. Rikkinäisiäkin tekstiilejä pyrittiin hyödyntämään: esimerkiksi valkoisista, osin risaisista vohvelipäiväpeitoista ommeltiin joululiinoja vuorittamalla ja kanttaamalla työt punaisella puuvillakankaalla. 2000-luvun alussa jäljellä olevista vohvelitöistä jätettiin vähintään yksi malli ja koko näytteeksi koulun tekstiilikokoelmaan. Tästä kokoelmasta lahjoitettiin huhtikuussa 2016 Suomen käsityön museolle kymmenen erikokoista liinaa sekä vuonna 1996 koottu mallikansio, jonka kirjontanäytteet on tehnyt Kuhankoskella ohjaajana toiminut Rauni Martikainen.

Mordvalainen ompelukuviointi Axel Olai Heikelin teoksen Mordvalaisia pukuja ja kuoseja (1899) liitteessä Käytännöllisiä lisälehtiä ja yksityiskohta Kuhankoskella tehdyn kaitaliinan obinugrilaisesta kuvioinnista.

Mordvalainen ompelukuviointi Axel Olai Heikelin teoksen Mordvalaisia pukuja ja kuoseja (1899) liitteessä Käytännöllisiä lisälehtiä ja yksityiskohta Kuhankoskella tehdyn kaitaliinan obinugrilaisesta kuvioinnista.

Kirjonta- ja vohvelityöt säilyivät samankaltaisina läpi vuosien, mutta itse Kuhankosken tyttökoti koki muutoksia. Vuonna 1958 tyttökodin nimi muuttui opetuskodiksi ja sen tehtävänä oli antaa kehitysvammaisille perus-, jatko- ja valmentavaa opetusta sekä ammatillista koulutusta. Tavoitteena oli työn kautta oppiminen ja se, että jokainen oppisi elämään aktiivisesti omaa elämäänsä. Vuonna 1986 Kuhankosken opetuskodista tuli opetushallituksen alainen nuorten ja aikuisten ammattioppilaitos, joka tarjosi valmentavaa ja kuntouttavaa opetusta ja ohjausta sekä ammatillista perus- ja lisäkoulutusta. Kuhankosken erityisammattikoulun koulutustarjontaa kuuluivat muiden muassa käsi- ja taideteollisuus, kotitalouspalvelut ja puutarhatalous. Vuonna 2009 Kuhankosken erityisammattikoulu yhdistyi osaksi Bovallius-ammattiopistoa ja sen toiminta siirtyi vaiheittain Jyväskylään. Tekstiilien kulttuurilähtöinen valmistaminen ja kulttuurin soveltaminen käsitöihin säilyivät kuitenkin opetussuunnitelmassa ja Kuhankoskelta peräisin olevat tekstiilikokoelmat kirjontatöineen ovat olleet arvokas tiedonlähde ja lähtökohta uusien tekstiilien suunnittelulle.

Kuhankoskella kirjottu ruokalappu.

Kuhankoskella kirjottu ruokalappu.

Lähteenä kirjoituksessa on käytetty Kuhankosken erityisammattikoulussa toimineen, käsi- ja taideteollisuusalan opettaja Leena Luokomaan teosta Muistelukirja opetuksesta Kuhankoskella (2008).

Emma Saarinen

5 henkilöä tykkää

Käsityöllä hyvää itselle ja toisille

Kirjoitettu | 30.06.2016 | Kommentit poissa käytöstä

Keskikesän kokoelmanosto on Unicef-nukke Kaukolan naisen kansallispuvussa.

Keskikesän kokoelmanosto on Unicef-nukke Kaukolan naisen kansallispuvussa.

Suomen käsityön museon kokoelman Kaukolan naisen kansallispukuun puettu nukke on valmistettu Joutsassa Mummelien käsityöpiirissä vuonna 2010. Nukkeen on ommeltu Unicefin logo ja pukuun merkintä t:mi Soja MurtoMummelit-ryhmä kokoontuu noin kerran kuussa jonkun jäsenen kotiin tekemään käsitöitä ja vaihtamaan kuulumisia. Ryhmässä on kymmenenkunta mummelia, joiden ikä vaihtelee 50-75 vuoden välillä. Yksi ryhmäläinen ehdotti keväällä 2010 ideaa nuken valmistamisesta ja muut innostuivat aiheesta. Mummelit valmistivat yhteensä 70 nukkea saman vuoden aikana. Nuket myytiin Joutsassa Hankaan kesätorilla ja Joutsan käsityökeskuksessa sekä Anu Pylsyn Joutsan myymälässä. Nuket otettiin vastaan lämpimän ihastuneina ja innostuneina. Nuken valmistus on osa Unicef-nukkekampanjaa.

Kampanjassa tehdään valmista kaavaa käyttäen tyttö- tai poikanukke Anna tai Toivo ja sille yksilöllinen ulkonä-kö. Kuvan Toivo-nukke kuuluu Suomen käsityön museon  kokoelmaan.

Kampanjassa tehdään valmista kaavaa käyttäen tyttö- tai poikanukke Anna tai Toivo ja sille yksilöllinen ulkonä-kö. Kuvan Toivo-nukke kuuluu Suomen käsityön museon kokoelmaan.

UNICEFin nukkekampanjan idea on yksinkertainen: tehdään mielikuvitusta käyttäen rä-synukke, “maailman lapsi”, joka edustaa vapaasti valittua kansallisuutta. Valmis nukke tarjotaan yleisölle adoptoitavaksi, joka tapahtuu maksamalla nukesta vähintään 20 euroa. Maksu menee maailmanlaajuiseen rokotuskampanjaan, jonka puitteissa hankitaan elintärkeitä rokotuksia lapsille. Jokainen nukke saa henkilökortin, jonka tekijä täyttää nuken henkilötiedoilla ja omilla yhteystiedoillaan. Nuket ovat näin rekisteröityjä toisin kuin monet maailman oikeista lapsista. Mukana olevan postikortin uusi perhe lähettää nuken tekijälle, jotta tämä saisi tietää, mistä nukke on löytänyt kodin. Nukkekampanjan idea on lähtöisin Italiasta ja nukkeja on tehty seitsemässä Euroopan maassa. Suomessa nukkekampanja lähti käyntiin Oulusta tämän ollessa UNICEF-kaupunki vuonna 2002.

Kaukolan kansallispukuun puettu Unicef-nukke oli esillä Lämmöllä-näyttelyssä Suomen käsityön museon Näytönpaikassa 22.12.2010 – 6.2.2011. Näyttely sai ideansa Suomen käsityön museon Sukkapiirin sukista. Sukkapiirissä valmistettiin vapaaehtoisvoimin ja yhdessä neuloen villasukkia pitkäaikaissairaanhoidon asiakkaille. Näyttelyllä museo haluaa nostaa esille ja tukea käsityötä hyväntekeväisyyden muotona. Museon Näytönpaikkaan koottiin ikkunanäyttely käsitöistä, joita erilaiset järjestöt, yhdistykset ja porukat valmistivat ja lahjoittivat suuria määriä niin kotimaisiin kuin ulkomaisiin avustuskohteisiin. Lämmöllä-näyttelystä tehtiin myös verkkonäyttely.

Unicefin nukkepaja pidettiin Suomen käsityön museossa keväällä 2006. Kuvassa kurssin ohjaajan Heli Tapani-nen ompelee nukelle vaatteita.

Unicefin nukkepaja pidettiin Suomen käsityön museossa keväällä 2006. Kuvassa kurssin ohjaaja Heli Tapaninen ompelee nukelle vaatteita.

Suomen käsityön museollakin on yhteisöllisesti valmistettu Unicef-nukkeja. Maaliskuussa 2006 järjestettiin aiheesta kurssi 12 aikuiselle ja ohjaajana toimi artesaani Heli Tapaninen. Kukin osallistuja saattoi käyttää omaa mielikuvitustaan ja toteuttaa mieleisensä nuken ha-luamaltaan maapallon kolkalta. Kurssilaiset saivat tuoda omia kankaita mukanaan, mutta materiaaleja oli myös paikanpäällä.

Keskeneräinen Unicef-nukke.

Keskeneräinen Unicef-nukke.

Nuken valmistusta.

Nuken valmistusta.

Tekijät lahjoittivat kurssin päätteeksi valmistamansa nuken Unicefille, joka antoi nuken edelleen adoptoitavaksi kampanjan käytännön mukaisesti.

Anna on irlantilainen ja Heli Tapanisen 101. Unicef-nukke.

Anna on irlantilainen ja Heli Tapanisen 101. Unicef-nukke.

Heli Tapaninen innostui lahjoittamaan osaamistaan hyvään tarkoitukseen enemmänkin ja on ahkeroinut toistasataa nukkea Unicefille maailman lasten hyväksi. Jokainen nukke saa oman ilmeen ja on uniikki yksilö. Niitä asuu ympäri maailmaa, ja suomalaisnukkeja on muuttanut ulkomaille tuliaisina. Joitakin nukkeja valmistetaan oman maansa kansallispukuun puettuina esimerkiksi, kun se lähetetään avustusjärjestön kummilapselle.

Jyväskyläläisen Heli Tapanisen innostus Unicef-nukkien tekoon alkoi huhtikuussa 2004. Hän kertoo aina halunneensa auttaa ja käsityö on hänen mukaansa hyvä keino, koska “villasukilla on vaikea keinotella”. Vartalot nukkeihin hän tekee pieninä sarjoina ja kasvot hän kirjoo ennen ompelua ja täyttämistä. Etnisyys on keskeistä Tapanisen nukeille. Hän etsii medioista ja kirjastosta tietoja eri kansallisuuksista, pukeutumistavoista sekä nimistä. Nuken nimi on hänellä tiedossa jo kankaita leikatessa.

Anna ja Toivo nykyisessä kodissaan.

Anna ja Toivo nykyisessä kodissaan.

Anna ja Toivo asuvat Suomen käsityön museon perusnäyttelyssä Käsityössä elämän tuntu.

Nukeissa käytettävät materiaalit Tapaninen kertoo saaneensa lahjoituksina tai löytäneensä ne kaappien kätköistä. Ostaa on tarvinnut vain ihokankaita ja vanua. Vaatteet nukeille syntyvät virkaten, neuloen tai ommellen. Nuken vaatteiden on oltava helppoja pukea ja turvallisia käytössä, koska nukke kuitenkin on lapsen lelu. Jokainen nukke on yksilöllinen ja ainutlaatuinen. Vaatteet sekä hiusten ja silmien väri ovat tarkkaan mietittyjä. Nukeilla on sielu ja ne ovat rakkaudella tehtyjä. Palkitsevinta nukentekijälle on adoptiokortin mukana saapuva tieto nuken uudesta kodista. Usein tietojen mukana on muitakin terveisiä. Heli Tapaninen on valmistanut nukkeja yli sata ja ne edustavat 44 eri kansalaisuutta. Nukkeja voi adoptoida mm. Unicefin paikallisryhmiltä eri puolilta Suomea.

Lisää Unicef-nukkeja tullaan näkemään Suomen käsityön museossa ensi vuonna 2017 Suomen 100-vuotisjuhlavuoden Kansallispuku–näyttelyn yhteydessä toukokuulta alkaen aina saman vuoden joulukuulle. Jyväskylän Unicef-nukkekurssilaiset innostuivat tekemään nukkeja, joiden vaatetuksen osana käytetään aitoja kansallispukukankaita. Nämä nuket tulevat esille museon ikkunanäyttelyyn, josta niitä voi käydä varaamassa itselleen. Tarkempia tietoja Unicef-nukkenäyttelystä on tulossa vuoden 2017 alkupuolella Suomen käsityön museon ja Suomen kansallispukukeskuksen kotisivuille.

kerran vielä Kaukola

Marjo Ahonen

7 henkilöä tykkää

Suomen käsityön museon kesäretki Porvooseen 21.6.2016

Kirjoitettu | 27.06.2016 | Kommentit poissa käytöstä

Kelit osuivat kerrankin kohdilleen, kun Suomen käsityön museon kesäretkibussin nokka kääntyi kohti Porvoota! Mukaan lähti Suomen käsityön museon henkilökunnan lisäksi muutama iloinen matkaaja Jyväskylän taidemuseosta sekä Suomen käsityön museon vapaaehtoistyöntekijöitä.

Bussimatka sujui suit sait vikkelään ja pian istuimmekin Porvoon tuomiokirkossa odottamassa urkuvartin alkua. Porvoon seurakunta järjestää kesäkuukausien aikana tiistaisin ja torstaisin klo 12 kaikille ilmaisen urkuvartin, jossa vaihtelevat urkujen soittajat eli urkurit tarjoilevat noin 15 minuutin mittaisen kavalkadin urkumusiikin mestariteoksia. Meidän vierailumme aikaan soittajana oli Mauriz Brunell ja musiikkina oli D. Buxtehuden Praeludium in C sekä Johan Sebastian Bachilta Liebster Jesu, wir sind hier ja Pièce d’ Orgue. Porvoon tuomiokirkossa on nautittu urkumusiikista 1600-luvulta lähtien. Nykyinen urkufasadi on vuodelta 1799 ja on Olof Schwanin rakentama, itse urut rakensi Urkurakentamo Veikko Virtanen vuonna 1978. 

 

Olof Schwanin rakentaman vuoden 1799 urkufasadin takana piileskelee Veikko Virtasen rakentamat urut 1970-luvulta.

Olof Schwanin rakentaman vuoden 1799 urkufasadin takana piileskelee Veikko Virtasen rakentamat urut 1970-luvulta.

Porvoon vanhakaupunki on kivitaloihin tottuneelle harvinaista herkkua. Tuntuu kuin olisi astunut bussista suoraan ajasta taaksepäin, kun korkeiden kivijalkojen päällä lepäävien puutalojen välissä kiemurteli mukulakivikatuja. Porvoojoen rantoja värittävät punaiset ranta-aitat ja pienet putiikit ovat ottaneet puutalot siipiensä suojaan ja tuovat omaa tunnelmaansa alueelle. Puisten talojen sisäpihat pullistelivat vihreyttä niin, että jokaisen pihan olisi halunnut käydä kurkistamassa läpi. On ihme, että Porvoossa on säilynyt vanhaa asuinaluetta näinkin paljon, sillä kaupunki on palanut useaan otteeseen niin merirosvojen kuin venäläistenkin käsissä. Mielenkiintoisin tarina sijoittuu kuitenkin vuoteen 1760, kun Holmin rouva keitteli kalakeittoa Vuorikadun talossaan keskellä yötä, josta palo lähti leviämään ja hävitti lopulta kaksi kolmasosaa kaupungin rakennuksista.

 

Porvoon vanhakaupunki on edelleen päällystetty mukulakivillä. Pieneen kaupunkiin mahtuu myös yllättävänkin isoja korkeuseroja.

Porvoon vanhakaupunki on edelleen päällystetty mukulakivillä. Pieneen kaupunkiin mahtuu myös yllättävänkin isoja korkeuseroja.

Porvoonjoen rantaa koristavat vanhat punaiset rantamakasiinit. Nykyään makasiineissa toimii mm. ravintoloita.

Porvoonjoen rantaa koristavat vanhat punaiset rantamakasiinit. Nykyään makasiineissa toimii mm. ravintoloita.

Porvoonjoki siintää myös kirkon vierestä.

Porvoossa on ollut asutusta jo kivikaudella, mutta pysyvä asutus nykyisen Porvoon alueella juontaa juurensa 1200–luvulle, joten eipä ihme että kirkonkin historia alkaa jo sieltä. Asutuksen kasvaessa piti kirkonkin kasvaa, joten 1400–luvulla ryhdyttiin kirkon laajennuspuuhiin. Maineikkaan rostockilaisen rakennusmestarin, Carsten Nubuhrin, johdolla rakentamistyöt saatiin päätökseensä 1414–1418.

Porvoon kirkko ja kellotapuli

Kirkko ja kellotapuli olivat keskiajalla tiettävästi Porvoon ainoat kivirakennukset, ja ne ovat myös ainoat meidän päiviimme säilyneet esimerkit kaupungin keskiaikaisesta rakennuskannasta.

Tuomiokirkoksi Porvoon kirkko tuli vuonna 1723, kun Viipurin hiippakunnan piispanistuin siirtyi Porvooseen. Yksi tunnetuimmista Suomen historian tapahtumista sijoittuu myös Porvoon tuomiokirkkoon, kun vuonna 1809 Porvoon valtiopäivien juhlamenot järjestettiin siellä. Rakentamisen jälkeen kirkko on palanut useaan otteeseen, pelkästään 1500–luvulla liekit söivät kirkkoa kolmesti: vuonna 1508 tanskalaisten toimesta, lisäksi 1571 ja 1590 kirkko poltettiin venäläisten hyökätessä. Isonvihan venäläismiehityksen aikaan 1708 kirkosta tuhoutuivat kirkon holvit keskilaivan kuoriholvia ja pohjoislaivan holveja lukuun ottamatta. Sodan aikaan, vuonna 1941 katon läpi tuli palopommi, joka räjähti lattiaan osuessaan. Tulipaloa se ei onneksi aiheuttanut, mutta noin kolmen metrin läpimittainen ja puolentoista metrin syvyinen kuoppa siitä syntyi. Viimeisimmän kerran kirkon paanukatto ja puiset kattorakenteet tuhoutuivat vuoden 2006 tuhopoltossa.

Porvoon tuomiokirkossa on nähtävillä usean vuosisadan rakennusperinnettä. Vain kuorin monimuotoinen ns. suomalainen tähtiholvi ja pohjoislaivan yksinkertaiset ristiholvit ovat keskiaikaiset. Kirkkosalin tekee poikkeukselliseksi kahdessa kerroksessa olevat lehterit. Kirkosta löytyy myös komeita hautajaisvaakunoita, jotka ovat peräisin 1700–luvun puolivälistä ja kuuluvat Ramsey-, Adlercreutz- ja Bildstein-suvuille. Porvoolaisten käsityöläisten valmistamat lehterit ja saarnatuoli rakennettiin 1762–1764, penkit uusittiin ja ikkunat laajennettiin 1880-luvulla. Kuoriholvin maalaukset paljastettiin ja portaalit sekä asehuoneen pääty palautettiin alkuperäiseen asuunsa 1950–luvulla. Vielä 1970–luvulla kirkkoa entisöitiin Nils Erik Wickbergin ja Heikki Havaksen johdolla.

 

Katse kääntyi väkisinkin kauniiseen holviin

Katse kääntyi väkisinkin kauniiseen holviin

Porvoolaisten käsityöläisten valmistamat lehterit ja saarnatuoli rakennettiin 1762–1764.

Porvoolaisten käsityöläisten valmistamat lehterit ja saarnatuoli rakennettiin 1762–1764.

Kirkosta löytyy myös komeita hautajaisvaakunoita, jotka ovat peräisin 1700–luvun puolivälistä ja kuuluvat Ramsey-, Adlercreutz- ja Bildstein-suvuille.

Valkeaksi kalkitun runkohuoneen sekä sakariston ja asehuoneen päädyissä on tiilikoristelua. Niistä länsipääty on runsain sisältäen itäuusimaisille kirkoille tyypilliset nauha-, kulmatiili-, pyörylä-, komero- ja neliapila-aiheita suuren ristin ympärillä. Neliapilakomero toistuu myös eteläfasadissa. Alttariseinällä, joissakin holveissa ja sakastin katossa nähtävissä olevat seinämaalaukset ovat peräisin noin 1450-luvulta ja dokumentoitiin onneksi voin kaksi viikkoa ennen vuoden 2006 tulipaloa, joten ne saatiin myös entisöityä korjauksen yhteydessä. https://www.porvoonseurakunnat.fi/palvelumme/tilat-ja-kiinteistot/tuomiokirkko/

Porvoo on käsityöintoilijan unelmakohde. Kaupungista löytyy paljon pieniä käsityöläisputiikkeja, suklaapuoteja ja ihania sisustuskahviloita. Mainittakoon vaikka Brunbergin suklaatehtaan myymälä, Teetee Shop lankojen ja käsityötarvikkeiden etsijälle, Design Deli sisustustarpeisiin ja Shop Design Ihania, josta löytyy suomalaista designia joka lähtöön. Lisää puoteja täällä: http://www.porvoo.fi/palvelut-vanhassa-porvoossa

 

Porvoo tarjoilee paljon kotimaista käsityötä.

Porvoo tarjoilee paljon kotimaista käsityötä.

Ihania kosketeltavia löytyi joka lähtöön.

Mukulakivikatuja ympäröivissä puutaloissa oli paljon pieniä putiikkeja.

 

Jatkoimme tutustumismatkaamme lyhyellä bussikierroksella oppaanamme Sille Annok.

Jatkoimme tutustumismatkaamme lyhyellä bussikierroksella oppaanamme Sille Annok.

Heti Porvoon vanhan kaupunkia vastapäätä, joen toisella puolella on Näsinmäen hautausmaa, yksi Suomen kauneimmista hautausmaista. Sinne on haudattu vainajia vuodesta 1789 lähtien, kun kirkon maat kävivät liian ahtaiksi. Se on yksi Suomen vanhimmista, kirkosta erilleen rakennetuista, hautaismaista. Näsinmäen hautausmaalle on haudattu mm. Johan Ludvig Runeberg Fredrika vaimoineen sekä Bobrikovin ampunut Eugen Schauman.  https://www.porvoonseurakunnat.fi/palvelumme/hautausasiat/hautausmaa-ja-kappeli/ 

Porvoon Linnamäen keskiaikainen linnanpaikka sijaitsee Porvoon keskiaikaisen kaupungin luoteispuolella, Porvoonjoen itärannalla. Muinaislinnan lisäksi alueelta löytyy rautakautinen kalmisto sekä luonnonsatama. Linnamäen näkyvät rakennejäänteet ovat keskiajalta, jolloin mäki varustettiin vallein ja todennäköisesti puusta tehdyn paalutuksin. Vallit kuivahautoineen ovat edelleen helposti havaittavissa.

Kolmisen kilometriä Porvoon keskusta löytyy Kiialan kartano, joka kuuluu Suomen suurimpiin maanviljelystiloihin. Kartanon historia yltää 1400-luvulle saakka ja sisältää ainakin kaksi suurmiestä. Kenraali Carl Johan Adlercreutz (s. 1757), joka rakennutti Kiialan nykyisen päärakennuksen vuonna 1796 sekä Albert Edelfelt (s. 1854), jonka synnyinkoti kartano on. 1880-luvulla kartanoon perustettiin viinatehdas, jonka rakennus on edelleen pystyssä. 1920-luvulta saakka kartano on ollut Ehrnroot-suvun omistuksessa. Ikävä kyllä kartanon päärakennus ei ole avoinna yleisölle, joten sitä voi ihailla vain ulkopuolelta. http://www.kialagard.com/

Kiialan kartanoon ei ikävä kyllä pääse tutustumaan sisätiloihin.

Kiialan kartanoon ei ikävä kyllä pääse tutustumaan sisätiloihin.

Porvoon keskustasta löytyy myös WSOY:n rakennus, jonka historia ulottuu vuoteen 1897 ja kreivi Louis Sparren Iris-tehtaaseen. Tehtaassa valmistettiin alun perin Finchin uniikkikeramiikkaa ja Sparren suunnittelemia huonekaluja. Vuonna 1906 WSOY osti rakennuksen ja kehitti siitä aikansa moderneimman painotalon Pohjoismaissa.

Kuten monissa muissakin kaupungeissa, on Porvoossakin otettu vanhoja tehdasrakennuksia kulttuurikäyttöön. Taidetehdas on alun perin rakennettu 1920-luvulla vaneritehtaaksi. Parikymmentä vuotta myöhemmin siellä ryhdyttiin tekemään mm. hevosenkenkiä ja muita valimotöitä ja 1960-luvulla koottiin jo täyttä häkää Fiskarsin traktoreita ja metsätyökoneita. Vuodesta 1986 lähtien rakennus on ollut Porvoon kaupungilla kulttuurikäytössä niin näyttely- kuin pajatoiminnassakin. Täysin uudistettu Taidetehdas avattiin yleisölle 2012. http://www.taidetehdas.fi/fi/

Vanha vaneritehdas toimii nykyään kulttuurikeskuksena.

Vanha vaneritehdas toimii nykyään kulttuurikeskuksena.

Tutustuimme myös vanhan Porvoon hengessä rakennetulle uudelle puutaloalueelle sekä sen virkistyspuistoon.

Tutustuimme myös vanhan Porvoon hengessä rakennetulle uudelle puutaloalueelle sekä sen virkistyspuistoon.

Uudet puutalot on rakennettu vanhaa Porvoota mukaillen.

Vielä ennen paluuta Jyväskylään ehdimme piipahtamaan pikaisesti alun perin 1300-luvulla rakennetussa Haikon kartanossa, joka on Suomen ensimmäinen kartanohotelli 1960-luvulta alkaen. Alun perin Viipurin dominkaaniluostarille kuulunut rakennus on muuttunut vuosien varrella usein, nykyinen päärakennus on Armas Lingrenin piirtämä vuodelta 1913 ja viimeisin sisätilaremontti on parin vuoden takaa.

Haikon kartano istuu upean luonnon ympäröimänä aivan meren rannalla.

Haikon kartano istuu upean luonnon ympäröimänä aivan meren rannalla.

Haikon kartanoon pakeni vuonna 1917 Venäjän vallankumousta suuriruhtinas Kiril Vladimirovits perheineen. Haikossa syntynyt poika, Vladimir, päätyi myöhemmin ympäri Eurooppaa levinneen Romanov-suvun päämieheksi. Haikon suuri sali on nimetty tapahtuman kunniaksi Romanov-saliksi. Myös Albert Edelfelt viihtyi Haikon kartanossa. Vaikka hän viettikin loppuelämänsä pääosin Pariisissa, vietti hän uskollisesti kesänsä Haikossa saaristomaisemia maalatessa. Albert Edelfelt kuoli sydänhalvaukseen 18. elokuuta 1905 Haikossa. http://www.haikko.fi/

Teksti: Sari Koskinen

Kuvat: Sari Koskinen, Seija Hahl

7 henkilöä tykkää

Hidasta elämää Onnen kukkaniityllä

Kirjoitettu | 27.05.2016 | Kommentit poissa käytöstä

Onnen kukkaniitty, 1977.

Onnen kukkaniitty, 1977.

Kuukauden kokoelmanosto näin kesän kynnyksellä on kirjontatyö Onnen kukkaniityllä, jon-ka on valmistanut kesälomiensa aikana 1970-luvulla käsityönopettaja Sirkka Muurela. Tekstiili on suuritöinen ja pikkutarkkuutta vaativa. Sen toteuttamiseen on tarvittu yksityiskohtainen luonnon tuntemus, käsin tekemisen ja ilmaisun taito sekä paljon pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä.

Sirkka Muurela kertoo teoksen syntytarinaa:
”Tätä tekstiilikuvaa tein hyvin paljon vuosina 1975, 1976, 1977 kesälomilla Töysässä. Istuin siellä usein tynnyrisaunan verannalla; kirjoin ja kirjoin kirjomasta päästyäni, tein edelleen, vaikka niskaa ja hartioita särki.
Oli vain suuri innostus tehdä aina erilaisia luonnonkasveja, sieniä, eläimiä käsityönä.
Muistan, kun aloitin tätä työtä, sanoin äidilleni jotenkin niin, että teen niin suuritöisen käsityön, jossa menee paljon aikaa eikä tule erillisiä töitä, vaan tämä yksi.
Luonnonrakkaus on tämän kuvan perusajatus ja se toteutettuna käsityönä. Olen valinnut kuvaan rakastamiani eläimiä, seiniä ja kasveja. Kasveja mahtuikin aika monia, sieniä ja eläimiä vähemmän.
Kuvassa suurin osa asioista on käsin kirjomalla erilaisin pistoin suoraan pohjakankaalle tehty. Sitten applikoituja osia, jotka ovat irrallisina ensin kirjottu, esim. sieniin täpliä, helttoja jne. Sieniä ovat kärpässieni, mustarousku ja leppärousku.
Applikoimalla kiinnitettävä on myös rupikonna, johon on kirjottu rupia, suu, silmät ja ääriviivat.
Applikoitavia kasveja ovat kuvan kummassakin reunassa olevat kasvit, nimeltään tanakka akankaali. Sen lehtisuonet, ääriviivat ja kukat ovat myös kirjottu ennen pohjakankaaseen kiinnitystä.
Sitten on kuvassa suoraan pohjakankaalle kirjottu etualalle sienirinki, jonka muodostaa nurminahikas-niminen pieni ruskea sieni. Rinkiä kutsutaan kansanomaisesti noidankehäksi tai keijunringiksi. Se kasvaa usein nurmikentillä muodostaen vuosi vuodelta isomman ringin, mutta kärsii ainaisesta nurmikonleikkuusta ja häviää vähitellen pois. Ennen noidankehään liittyi paljon uskomuksia. Esim. se, että rinki muodostuu haltijoiden jalanjälkiin, kun ne ovat karkeloineet nurmikolla.”

Yksityiskohta

Yksityiskohta

“Tällainen Onnen kukkaniitty kuin kuvassani on ei todellakaan tykkäisi tuosta ainaisesta nurmikon leikkuusta ja siitä pärinästä, mikä on kesäisin niin tavallista. Tässä on niin monia herkkiä luonnonkasveja, että taitaisi ihmisen olla vaikea luoda sellaista puutarhaansa. Siellä kasvien kanssa yhteiselossa ovat maitohorsman varrella horsmakiitäjän toukka, nuokkuhelmikkäheinän korrella oleilee punainen leppäkerttu. Sitruunaperhonen lentelee kohti vuohenkelloa. Vasemmassa yläkulmassa lentelee haarukkakehrääjäperhonen. Aivan vasemmassa yläkulmassa on muutamia haavanlehtiä ja oksalla kömpii haarukkakehrääjän värikäs toukka.”

Yksityiskohta

Yksityiskohta

“Alhaalla vasemmalla maassa on paksu ukkoetana. Maassa kulkee muurahaisia, joita rupikonna pyydystää silloin tällöin ruoakseen.Etualalla nurmikolla kasvaa niittyhumalaa, puna- ja alsikeapilaa, pientä silmäruohoa, reunoilla luhtalemmikki. Tietysti Onnen kukkaniityltä löytyy neliapiloita. Taustalla olevat kasvit oikealta vasemmalle nuokkuhelmikkä, niittykellukka, musta-apila, maitohorsma, vuohenkello, nuokkuhelmikkä, hevonhierakka, kuitupellava (taustalla niitä muutamia), timotei-heiniä, nurmikohokki, kurjenkello, niittysuolaheinä, päivänkakkara, purtojuuri, poimulehti, niittyleinikki, ojakellukka.”

Yksityiskohta

Yksityiskohta

Yksityiskohta

Yksityiskohta

Yksityiskohta

Yksityiskohta

“Onnen kukkaniitty –tekstiilikuvan aikoja olen merkinnyt tekovaiheessa almanakkaan. 21.1.1977 ompelin kangaskuviot kiinni kuvaan, jota aloitin tekemään tammikuussa Kokemäellä 1975. Tämä edellinen merkintä tarkoittaa, että paljon olen pohjakankaaseen kirjonut asioita, ennen kuin sik-sak –ompeleella applikoin osat paikoilleen. Mainittakoon, että tämä on tekstiilikuvistani ainoa, jossa olen ompelukoneella kiinnittänyt applikoidut kuvat paikoilleen. Almanakkaan olen myös merkinnyt vuonna 1977, että 16.8. kauniina elokuun iltana sain kuvan kirjonnan osalta valmiiksi klo 21.15 ja se tapahtui Töysässä, missä sitä niin paljon tein. Sitten seurasi aika, kun suunnittelin sen reunojen viimeistelyä. Mietin esim. pitsin virkkaamista ja virkkasinkin vihreätä pitsiä, jonka kiinnitin myöhemmin Lahja Suurin tekstiilikuvaan nurmikkoa kuvaamaan. Onnen kukkaniityn lopullisen viimeistelyn, nimen kirjomisen ja kehystyksen tein kesällä 1991 Kokemäellä asuessani.”

Muurela on tehnyt pitkäjänteistä käsityöalan perinteen tallennusta opiskeluajoista alkaen.

Suomen käsityön museon kokoelmissa on tallennettuna Fredrika Wetterhoffin oppilaitoksen opiskelijoiden kenttätyö- ja keruuarkistot.

Suomen käsityön museon kokoelmissa on tallennettuna Fredrika Wetterhoffin oppilaitoksen opiskelijoiden kenttätyö- ja keruuarkisto.

Keruuaineistoa.

Keruuaineistoa.

Suomen käsityön museon kokoelmiin on tallennettu vähitellen 1990-luvun alkupuolelta alkaen lähes 1000 hänen lahjoittamaansa esinettä, useat niistä hänen itsensä kirjaamin taustatarinoin ja merkityksin. Samalta ajalta on karttunut runsaasti arkistoaineistoa kuten kirjeitä, piirustuksia, kaavoja ja lehtileikkeitä.

Marjo Ahonen

3 henkilöä tykkää

Muistatteko maitopussit? – muovimatto 1960-luvun lopulta

Kirjoitettu | 27.04.2016 | 1 kommentti

Maitopusseista kudottu käyttämätön muovimatto on valmistettu 1960-luvun lopulla, Suomen käsityön museon kokoelmat. Kuva: Anneli Hemmilä-Nurmi

Kuukauden esine: maitopusseista kudottu käyttämätön muovimatto, joka on valmistettu 1960-luvun lopulla, Suomen käsityön museon kokoelmat. Kuva: Anneli Hemmilä-Nurmi

1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun vaihteessa siirryttiin yleisesti irtomaidosta teollisesti pakattuun maitoon, jolloin kauppoihin ilmestyi ennen kartonkipakkauksien käyttöä pussitettua maitoa. Maitopussien kuljettaminen ja käsittely vaati varovaisuutta niiden muljahtelevan ja hölskyvän ominaisuuden vuoksi. Maitopussit nousivat tuolloin arkielämässä lähes päivittäiseksi puheenaiheeksi ja mielipiteitä niistä löytyi puolesta ja vastaan.

 

Pussimaidosta syntyi nopeasti myös muovijätettä. Säästötalouteen tottuneet perheen emännät alkoivat leikata niistä materiaalia virkattaviin ja kudottaviin mattoihin. Ilmaista kierrätysmateriaalia saatiin runsaasti ja kätevästi. Sitä kerättiin joukolla, käännettiin ja pestiin. Pesemättömien pussien haju muistetaan monesti vielä vuosikymmenien jälkeen kuten niiden materiaalin tuntu jalan alla.

 

Muovimattoja käytettiin kosteissa tiloissa kuten saunojen eteisissä ja keittiöissä. Kovin kestävää materiaalia maitopussit eivät kuitenkaan olleet ja ajan myötä niiden käytöstä syntyi murenevan muovin roskaa niin, että useimmat matot päätyivät ennen pitkää roskalavalle.

 

Suomen käsityön museon kokoelmiin kuuluvan maitopussimaton valmisti eläkepäivinään kudonnan opettaja, joka nuoruudessaan 1920-luvulla opiskeli Wetterhoffin kotiteollisuusopistossa kudontaa. Hän teki elämäntyönsä Hämeenlinnan naisvankilan käsityön opettajana ja toimi tämän lisäksi 1930-luvulla myymälänhoitajana vankilan myymälässä, jonka ikkunasomistuksesta hänet palkittiin.

Myymälänhoitaja Hämeenlinnan vankilan myymälän edustalla 1930-luvulla.

Myymälänhoitaja Hämeenlinnan vankilan myymälän edustalla 1930-luvulla.

Eläkepäivinään 1960-luvulla opettajatar muutti Hämeestä takaisin synnyinseudulleen Keski-Suomeen. Ajan innostuksen mukaan hänkin kutoi maitopussimaton, jonka materiaali on ylijäämävarastosta saatua, käyttämättömistä maitopusseista leikattua kudetta. Valmistukseen hän käytti silloisen Keski-Suomen kotiteollisuusyhdistyksen neuvonta-aseman kangaspuita.

 

Yksityiskohta maitopussimatosta. Suomen käsityön museon kokoelmat.  Kuva: Anneli Hemmilä-Nurmi

Yksityiskohta maitopussimatosta. Suomen käsityön museon kokoelmat.
Kuva: Anneli Hemmilä-Nurmi

Pussiin pakattua maitoa myydään edelleen Suomenlahden eteläpuolella, Virossa. Voit halutessasi kommentoida aihetta omin muistoin tai kokemuksin tämän blogin yhteydessä.

Marjo Ahonen

6 henkilöä tykkää
« palaaeteenpäin »