Näyttelyiden taustavoimat: Leena Niiranen

Kirjoitettu | 04.04.2017 | Kommentit poissa käytöstä

 

Museon tilapäisen tekstiilikonservaattori Leena Niirasen, kädet ovat olleet ahkerassa käytössä Konservointikeskuksessa niin tänä kuin viime vuonnakin. Leena on ollut isolta osalta vastuussa Kansallispukukeskuksen mallipukukokoelman huollosta ja konservoinnista näyttelykuntoon.

 

Juuri tällä hetkellä Leenalla on työn alla Sysmän ja Luhangan naisten puvun paidan, esiliinan ja hartiahuivin konservointipesu näyttelyä varten. Konservointipesu suoritetaan tasona isossa pesualtaassa. Kuvassa näkyvät nimenomaiset vaatekappaleet konservointipesun huuhteluvaiheessa. Pesuallas on niin iso, että pesuun mahtuu samalla kertaa paita, esiliina ja hartiahuivi. Kuva: Päivi Turkia.

Juuri tällä hetkellä Leenalla on työn alla Sysmän ja Luhangan naisten puvun paidan, esiliinan ja hartiahuivin konservointipesu näyttelyä varten. Konservointipesu suoritetaan tasona isossa pesualtaassa. Kuvassa näkyvät nimenomaiset vaatekappaleet konservointipesun huuhteluvaiheessa. Pesuallas on niin iso, että pesuun mahtuu samalla kertaa paita, esiliina ja hartiahuivi. Kuva: Päivi Turkia.

Leena teki pienenä mielellään käsitöitä, mutta kädentaidot unohtuivat hetkeksi lukioaikoina. Lukion jälkeisten sisustusalan opintojen jälkeen hän kuitenkin kiinnostui uudestaan erilaisista tekstiilitekniikoista ja kankaiden kuvioinneista ja Leena lähti opiskelemaan tekstiilialaa. Uusien tuotteiden valmistus ja suunnittelu ei kuitenkaan tuntunut omalta tekstiilisuunnitteluopintojen aikana. ”Silloinen luokkakaverini toimi sitten minulle ”uraohjaajana” ja ehdotti tekstiilikonservaattorin opintoja. En ollut tiennyt tekstiilikonservaattorin ammatista aiemmin, mutta kiinnostuin heti ajatuksesta päästä työskentelemään vanhojen tekstiilien säilyttämisen, huollon ja kunnostamisen parissa”, Leena kertoo.

Metropolian Ammattikorkeakoulun tekstiilikonservointiopintoihin otetaan uusia opiskelijoita joka neljäs vuosi, joten Leenakin joutui kolme vuotta odottamaan mahdollisuutta suuntautua haluamalleen alalle. Välivuodet eivät kuitenkaan menneet hukkaan, sillä Leena päätti syventää tekstiilitietämystään Jyväskylässä opiskelemalla vaatetusalaa ja päätyi harjoittelun kautta tutustumaan tekstiilikonservaattorin käytännöntyöhön Suomen käsityön museon Konservointikeskuksessa. ”Tämä oli loistava mahdollisuus, koska halu hakea tekstiilikonservaattorin opintoihin varmistui käytännön tekemisen kautta”, Leena muistelee.

 

Paitojen, esiliinojen ja huivien lisäksi Leena on konservointipessyt useita tykkimyssyn pitsejä. Yli 30 pitsiä on puhdistettu hellävaraisella liotuspesulla. Kuva: Anne Vesanto.

Paitojen, esiliinojen ja huivien lisäksi Leena on konservointipessyt useita tykkimyssyn pitsejä. Yli 30 pitsiä on puhdistettu hellävaraisella liotuspesulla. Kuva: Anne Vesanto.

Mallipukukokoelma huollossa ja konservoinnissa konservointipesulla on iso rooli. Leenan päätyötehtäviin on kuulunut pukujen valkoisten osien pesu. Kankaat ovat voineet kellastua ajan saatossa tai niissä on ollut käytöstä aiheutuneita erilaisia tahroja. Pestyt puvut on ripustettu rekkeihin odottamaan näyttelynrakennusvaihetta. Kuva: Leena Niiranen.

Mallipukukokoelma huollossa ja konservoinnissa konservointipesulla on iso rooli. Leenan päätyötehtäviin on kuulunut pukujen valkoisten osien pesu. Kankaat ovat voineet kellastua ajan saatossa tai niissä on ollut käytöstä aiheutuneita erilaisia tahroja. Pestyt puvut on ripustettu rekkeihin odottamaan näyttelynrakennusvaihetta. Kuva: Leena Niiranen.

 

Konservointi tekee tiivistä yhteistyötä luetteloinnin kanssa. Blogissa aiemmin esitelty Sari Perhonen-Pirttiniemi lähetti kansallispukujen luetteloinnin yhteydessä huoltoa tai konservointia vaativia esineitä Leenan käsittelyyn. Kahtena edelliskesänä näyttelyä varten on konservoitu yhteensä noin 230 kansallispuvun osaa. Näiden päälle tulevat vielä tällä hetkellä konservoinnissa olevat esineet, joten yhteensä näyttelyä varten tullaan konservoimaan ainakin 250 tekstiiliä. Konservoitavan materiaalin suuri määrä aiheuttaa myös välillä hankaluuksia. ”Vaikka Konservointikeskuksella on hyvänkokoiset konservointitilat, mallipukukokoelman huolto ja konservointi näyttelyyn on tarkoittanut kymmenittäin isoja pukulaatikoita ja paljon ripustustilaa näyttelyä varten pestyille esineille. Esineitä on tällä hetkellä viidessä pienemmässä rekissä, joihin mahtuu noin 15 riittävän väljästi ripustettua kansallispuvun osaa ja yhdessä isommassa noin 50”, Leena selittää.

Tulevalta Suomalainen kansallispuku -näyttelyltä Leena odottaa eniten ihan kansallispukujen näkemistä koko komeudessaan. ”On harvinaista, että yhtä aikaa on näytteillä näin laaja määrä kansallispukuja. Näyttely on aivan mahtava tilaisuus päästä tutustumaan eri pukuihin ja tarkastelemaan niistä löytyviä eroja ja samankaltaisuuksia”, Leena kertoo.

Leena pohtii usein konservoitavan esineen tai tekstiilin tekotapaa. Kansallispukuja konservoidessa hän on kiinnittänyt huomiota pukujen kaavoitukseen. ”Kankaita on hyödynnetty nykyisin käytössä olevan ekologisen Zero Waste -tyyppisen leikkuujätteettömän ajattelun mukaisesti. Kankaiden tarkka käyttö kansallispuvun osien suunnittelussa on ollut kuitenkin luontainen tapa. Puvut herättävät mielessäni paljon ideoita myös uusien vaatteiden suunnitteluun”, Leena pohtii. ”Lisäksi puvuissa on mahtavat yksityiskohdat. Niistä löytyy siististi ja tarkkaan käsin ommeltuja saumoja, hyvin pienillä pistoilla tehtyjä kirjontakoristeita, upeita reikäommel- ja revinnäiskoristeita, kauniisti laskostuvia körttejä ja paljon muuta”, hän jatkaa.

Kansallispukujen kirjo viehättää Leenaa. Pukulaatikoita läpikäydessään hän on ihastellut samoista vaatekappaleista tehtyjä erilaisia toteutuksia. Esimerkiksi liiveistä löytyy lyhyttä, pitkää tai keskipitkää mallia, takana olevalla koristeellisella körtillä tai ilman. Liivikankaana voi olla yksivärinen, yksivärinen kuvioon kudottu tai ihana monivärinen raita- tai flammukangas.

Mieleenpainuvia hetkiä Leenan museouralta löytyy. ”Työvuoteni museoalalla eivät ole vielä kovin pitkät, kuitenkin asia, joka minulle tulee aika ajoin mieleen ja saa minut hymyilemään, on harjoitteluajoilta täällä Konservointikeskuksessa ennen opintojen aloitusta. Korjasin yhden maton kulmassa ollutta sidosvauriota. Oli ihana nähdä, kun uusien loimilankojen lisäys katkenneiden tilalle sai pikkuhiljaa maton kudelangat takaisin omille paikoilleen. Pujotus pujotukselta matosta tuli jälkeen käyttökuntoinen. Muistan miettineeni tuolloin – Ihanaa, voiko tällaistakin tehdä työksi”, Leena nauraa.

Suomen juhliessa 100-vuotista taivaltaan, valmistautuu museo Suomalainen kansallispuku –näyttelyyn, joka on osa Suomi 100 –juhlavuoden virallista ohjelmaa. Juhlavuoden kunniaksi avaamme yleisölle hiukan enemmän museolaisten työelämää ja mikäpä sen paremmin mahdollistaisi kuin henkilökunnan esittely osana Suomalainen kansallispuku –näyttelyn suunnittelua ja rakentamista. Näyttelyn toteuttaminen vaatii usean, ehkä monen mielestä yllättävänkin monen, henkilön panostuksen.

Teksti: Sari Koskinen

4 henkilöä tykkää

Taidekudonta ja Hilkka Pakkanen – taidetekstiiliyritys ja ammattitaidekutoja

Kirjoitettu | 03.04.2017 | Kommentit poissa käytöstä

Taidekutoja Hilkka Pohjalainen (vuodesta 1944 Pakkanen). Valokuva Pullinen, Terijoki 1938.

Taidekutoja Hilkka Pohjalainen (vuodesta 1944 Pakkanen). Valokuva Pullinen, Terijoki 1938.

Suomen valtion suuri rakennushanke Eduskuntatalo valmistui Helsinkiin 1931. Monumentaalin rakennuksen sisustuksen tärkeä lähtökohta oli kotimaisen työn ja kotimaisten materiaalien suosiminen ja kohteen arvokkuuden korostaminen laadun ja muotoilun avulla.[i] Periaate ulottui myös taloon erityisesti teetettyihin sisustustekstiileihin – huonekalukankaisiin, verhoihin ja mattoihin. Siten näiden toimittajiksi valikoitui pieni ryhmä taideteollisesti tasokkaiden, käsin kangaspuissa kudottujen kankaiden valmistajia.[ii]

Taidekudonta-yrityksen mainos vuodelta 1936-1937.

Taidekudonta-yrityksen mainos vuodelta 1936-1937.

Yksi tekstiilintoimittajista oli yritys nimeltä Taidekudontatoimisto A. Holm, sittemmin Taidekudonta A. Holm, jolla oli kutomo ja toimipiste Helsingissä sekä lisäksi kutomotoimintaa Karjalankannaksen Terijoella.[i] Taidekudonta-yrityksen perustivat 1928 virallisesti Hulda Potila (1894-1968) ja Anna Holm o.s. Heikkilä (1893-1983) toiminimellä Taidekudontatoimisto H. Potila, A. Holm.[ii] Potila oli ammattitaitoinen kutoja ja kouluttautunut 20-luvulla tekstiilisuunnittelualalle Taideteollisuus-keskuskoulussa Helsingissä. Anna Holmilla ei sen sijaan ollut tekstiili- eikä liikealan koulutusta, mutta liiketaloudesta sekä yleensäkin taidekudontatuotteiden markkinoinnista oli kiinnostunut hänen aviomiehensä, puunjalostusteollisuudessa toiminut metsänhoitaja Veikko Holm (1888-1935).[iii]

Anna Holm. Valok. Savia 1946. Kuvaoriginaali yksityisomistus [Harry Holland, Espoo].

Anna Holm. Valok. Savia 1946.

Veikko Holm noin 1930, valok. J. Kuusisto, Helsinki.

Veikko Holm noin 1930, valok. J. Kuusisto, Helsinki.

Veikko Holm lienee todennäköisesti ollut yrityksen toteutumisen merkittävä taustavaikuttaja. Hulda Potila erosi toiminimestä kuitenkin jo neljän kuukauden kuluttua sen perustamisesta ja Anna Holm jatkoi toimintaa virallisesti yksin. Vuodesta 1930 Veikko Holm ilmoitetaan yrityksen toiseksi omistajaksi. Virallisesti yritysnimi muuttui 1935 muotoon Taidekudonta A. ja V. Holm, mutta jälleen 1936 Veikko Holmin kuoltua muotoon Taidekudonta A. Holm, jolloin omistus siirtyi kokonaan Anna Holmille.[i] Liikenimi Taidekudonta vakiintui samaan aikaan yrityksen kaiken toiminnan tunnukseksi.

Eduskuntatalon tekstiilintoimittajista Taidekudontatoimisto A. Holm oli yksi huomattavimpia. Se valmisti helmi- ja kiiltolankamateriaaleista lähes 500 metriä huonekalukankaita kaikkiin kansanedustajien työhuoneisiin ja yli 400 metriä erilaisia verhokankaita talon eri huonetiloihin.[ii] Tämä uutisoitiin näyttävästi pääkaupungin päivälehtien uutta taloa esittelevissä artikkeleissa.[iii] Otaksuttavasti juuri tämä vaativa suurtilaus nosti vain pari vuotta toimineen yrityksen maan harvojen arvostetuimpien taidetekstiilin-valmistajien joukkoon.

Sama tuotevalikoima laajennettuna kaikkiin kutomalla toteutettaviin tekstiileihin jatkui yrityksen muussakin tarjonnassa. Taidekudonnan tuotteina olivat juuri Eduskuntataloon tilattujen tekstiilien kaltaiset taiteilijoiden suunnittelemat, laadukkaista luonnonmateriaaleista käsityönä kangaspuissa kudotut huonekalu- ja pukukankaat, verhot, kattaustekstiilit, matot ja ryijyt. Näin Taidekudonta toimitti 1930-luvulla toisenkin suuren tilauksen huonekalu- ja verhokankaita myös Hämäläis-Osakunnan uuteen toimitaloon Helsinkiin.[iv]

Suunnittelijoina Taidekudonnassa toimivat alan koulutuksen hankkineet tekstiilitaiteilijat, Eduskuntatalon tilauksessa Lyyli Anhava (1896-1978) avustajinaan Irma Petrelius (1901-1984) sekä paremmin puunveistäjänä tunnettu Hannes Autere (1888-1967), myöhemmin 1940- ja 1950-luvulla ainakin Mirjami Marttila, Ester Ax-Tokkola, Sivi Rytkönen-Laurema ja viimeksi Ulla Vapaavuori. [v]  Anhava ja Autere suunnittelivat 1930-luvulla yritykselle kansalliseen aihemaailmaan kuten Kalevalaan ja Seitsemään veljekseen liittyviä huonekalukangas- ja ryijymalleja, Petreliuksen ryijyaiheet olivat puolestaan dekoratiivisia.[vi]1950- ja 1960-luvun taitteessa liikkeen tuotantoon kuuluivat toimikassidoksiset, täysvillaiset huovat, hartiahuivit ja kaulaliinat, jotka viimeisteltiin karstaamalla läheisessä Buxhoevedenin karstaamossa Yrjönkadulla.[vii] Valmistus pohjasi etupäässä tilauskantaan, mutta tuotteita oli saatavilla myös yrityksen Helsingin-toimitiloissa. Ne sijaitsivat alkuun 1920-luvulla osoitteessa Mikonkatu 22, 1930-luvun alussa ensin osoitteessa Bulevardi 2-4, sitten Bulevardi 4 B, sen jälkeen naapurikiinteistössä Yrjönkatu 7 ja 1940-luvulta alkaen Bulevardi 7:ssä. Viimemainitussa yrityksellä oli jo käytössään ajanmukainen, näyteikkunallinen katutason myymälä sekä sen takatiloissa kutomo, joka oli aiemmin toiminut ainakin Korkeavuorenkadulla ja Lönnrotinkadulla.[viii]

Kutomossa työskenteli Taidekudonnan kulta-aikoihin 1930-luvun alussa ja 1950-luvulla toistakymmentä ammattikutojaa.[i]

Taidekudontatoimisto A. ja V. Holm, joulujuhla, Helsinki, 1930-luvun alku. Anna Holm keskirivissä 2. vasemmalta, hänestä vinosti yläoikealla todennäköisesti kutoja Ida Hirvonen, kaikki muut henkilöt tuntemattomia. Valok. tuntematon. Originaalikuva SKM, kokoelma Taidekudonta.

Taidekudontatoimisto A. ja V. Holm, joulujuhla, Helsinki, 1930-luvun alku. Anna Holm keskirivissä 2. vasemmalta, hänestä vinosti yläoikealla todennäköisesti kutoja Ida Hirvonen, kaikki muut henkilöt tuntemattomia. Valok. tuntematon. Originaalikuva SKM, kokoelma Taidekudonta.

Kutomon yhteydessä toimi 30-luvulla myös oma värjäämö.[i] Yritys oli tuolloin alallaan yksi maan suurimmista. Merkittäviä taidekutomoita oli kuitenkin vain muutamia. Suomen virallisen tilaston käsityöalatilaston mukaan Suomessa vuonna 1934 toimineista 137 kankaankudonnan ja taidekudonta-alan toimijasta vain 4 oli yli 9 työntekijän yrityksiä ja pääosassa (96) työntekijöitä oli korkeintaan 2. Näistäkin valtaosa (81) oli maaseudulla toimivia yksityisiä yhden henkilön kankaankutojia.[ii]

Taidekudonnan teknisen valmiuden keskiössä olivat joka kutojalle välttämättömät kangaspuut. Niitä oli monen mallisia ja moneen eri kudontatyöhön soveltuvia. Kullakin kutojalla oli kuitenkin nimikkopuut, joissa he tavallisimmin työskentelivät ja joiden toiminnan he parhaiten tunsivat. Monet uudemmat puut olivat Loimaan kaidetehtaan Normalo-merkkiä, mutta jotkut vanhimmat peräisin 1900-luvun alusta, valmistajina mm. Turun läänin Lapissa toiminut Iisakki Pietilän (1874-1941) yritys. Nämä puut olivat kokonaan käsityötä,   ilman koneita valmistettuja sepän takomia metalliosia myöten.[iii] Pienempiä kudontavälineitä kuten kaiteita ja sukkuloita oli hankittu Loimaan ja sen läheisen Toijalan kaidetehtailta. Loimet luotiin Bulevardi 7:n tilojen kellarikerroksen lankavarastossa. Lankatoimittajina olivat mm. Puuvillatehtaiden myyntikonttori PMK Helsingissä, hämeenlinnalainen Fredrika Wetterhoffin kotiteollisuusopisto, lahtelainen Helmi Vuorelma OY, Sjökulla Spinneri Helsingin pitäjän Vuosaaressa sekä Helsingissä toimineet Lankapalvelu Oy ja Tukkumies Oy.[iv]

Sukkuloita, loimenluonti- ja ryijylanganvalmistusvälineitä, 1930-1950 –luku.

Sukkuloita, loimenluonti- ja ryijylanganvalmistusvälineitä, 1930-1950 –luku.

Kangaspingotin, rauta, messinki, noin 1920-1930. Nivelpää alta. Kokonaispituus, lyhin 103 cm, pisin 211 cm. Pingotin kuulunut Taidekudonnan työvälineistöön.

Kangaspingotin, rauta, messinki, noin 1920-1930. Nivelpää alta. Kokonaispituus, lyhin 103 cm, pisin 211 cm. Pingotin kuulunut Taidekudonnan työvälineistöön.

Taidekudonnan myymälässä käytetty kangasmittakeppi Bulevardi 7, Helsinki, vakausvuosi 1953.

Taidekudonnan myymälässä käytetty kangasmittakeppi Bulevardi 7, Helsinki, vakausvuosi 1953.

Lankapuolien käsinkierrettyjä pohjallisia, 1950-luku.

Lankapuolien käsinkierrettyjä pohjallisia, 1950-luku.

Valmiita puolia, merseroitua puuvilla- ja silkkilankaa, 1950-luku.

Valmiita puolia, merseroitua puuvilla- ja silkkilankaa, 1950-luku.

Merseroitua puuvillaa vyyhdillä, 1950-luku.

Merseroitua puuvillaa vyyhdillä, 1950-luku.

Taidekudonta-yrityksen valmistamia silla- ja pellavakankaita, suunnitellut yrityksen taiteilija Mirjami Marttila. Kankaat esiteltiin Taideteollisuusnäyttelyssä 1945. Värikuva julkaistu aikakausledessä Omin käsin 2/1945.

Taidekudonta-yrityksen valmistamia silla- ja pellavakankaita, suunnitellut yrityksen taiteilija Mirjami Marttila. Kankaat esiteltiin Taideteollisuusnäyttelyssä 1945. Värikuva julkaistu aikakausledessä Omin käsin 2/1945.

Verhokangasta, uniikkimalli, suunnittelija mahdollisesti Lea Thil-Junnila, noin 1957.

Verhokangasta, uniikkimalli, suunnittelija mahdollisesti Lea Thil-Junnila, noin 1957.

Taidekudonta mainosti tuotteitaan käsityö- ja taidealan julkaisuissa ja esitteli niitä etenkin 1940-luvulla pääkaupungin vuosittaisissa taideteollisuusnäyttelyissä.[i] Ensi kerran yritys esiintyi Helsingin Taidehallin Hannes Autere – Taidekudontatoimisto -yhteisnäyttelyssä jo 1931.[ii] Taidekudonnan varhaisajan toiminnalle erittäin huomattava aluevaltaus oli Veikko Holmin New Yorkiin järjestämä kudonta- ja käsityötuotteiden näyttely 1932. Organisointi oli Holmin Maataloushallitukselle toimittaman matkaselostuskirjelmän mukaan hänen omaehtoisen, monia talousongelmia voittaneen työnsä tulos. Holm sai onnistuneesti Amerikkaan esiteltäväksi 600 kg pääasiassa Taidekudonnan, mutta myös muiden suomalaisten käsinkudottujen tekstiilien valmistajien tuotteita ja lisäksi mm. lapinpuukkoja ja juuripunontatöitä. Näyttely järjestettiin Roerich Museumin uusissa, ajanmukaisissa tiloissa Master Building -pilvenpiirtäjässä Manhattanilla 9.-27.4.1932.[iii]

nayttelyluettelo2

nayttelyluettelo3

Tapahtuma oli suomalaiselle tekstiilitaiteelle suuri menestys, suuri osa näyttelytuotteista myytiin loppuun ja näyttely huomioitiin myönteisesti mm. The New York Timesissä.[i] Kauaskantoisena seurauksena olivat syksystä 1935 alkaen Yhdysvaltojen eri osissa järjestetyt suomalaisen kotiteollisuuden näyttelyt, joihin Taidekudonta osallistui. Toinen tulos oli, että yritys saattoi aloittaa  jo samaan aikaan 30-luvun puolivälissä oman pellava- ja villakangaskudonnaistensa viennin Amerikkaan. Vienti ja kotimaan kasvava maine auttoivat yritystä huonosta ajasta huolimatta kasvattamaan liikevaihtoa vuosi vuodelta.[ii]

Vuodesta 1936 Taidekudonnan kutojana oli Kivennavan (sittemmin Terijoen) Kuokkalassa 1910 syntynyt ja siellä talvisodan syttymiseen 1939 saakka asunut talontytär Hilkka Pohjalainen, avioiduttuaan vuodesta 1944 Pakkanen. Hänen perintönään Suomen käsityön museossa on tallella ammattimaiseen taidetekstiilien valmistukseen ja Taidekudonta-yritykseen liittyviä esineitä ja dokumentteja. Hilkka Pakkanen oli aloittanut kankaankudontaan perehtymisen paikallisilla muutaman viikon kutomakursseilla. Ammattitaidon hän kuten muutkin alan tekijät hankki kuitenkin työn parissa yli 40-vuotisen kutomauransa varrella.

Hilkka siirtyi sodan syttyessä yrityksen jäljissä pääkaupunkiin. Kudonta jatkui sota-ajasta ja yhä vaikeammasta materiaalipulasta huolimatta. Taidekudonta mainosti vielä 1944 pystyvänsä edelleen myymään kotikutoisia jakkukankaita.[iii] Tilauskantaa pitivät yllä laatutietoiset asiakkaat. Tehdasvalmisteisen tuotannon ja maahantuonnin ehtyessä lähes ainoa keino kunnollisen kankaan hankkimiseksi oli tekstiilin teettäminen omista materiaaleista käsikutomossa.

1950-luvun alkaessa materiaaleja alkoi taas olla saatavilla rajoituksetta. Kotimaan elpyvä teollisuus tarvitsi laadukkaita tekstiilejä, mm. radiokankaita. Tämä oli myös designtekstiilien menestysaikaa Taidekudonnassa. Yritys palkkasi lisää kutojia ja sai vuosia kestäneen suurtilauksen Yhdysvaltoihin. Kyseessä olivat rohdinpellavasta eri värivariantteina valmistetut tabletit eli lautasalusliinat, jotka mukautuivat tyylikkäästi tuonaikaiseen, Amerikassakin ihailtuun pelkistettyjen muotojen ja selkeiden materiaalien kokonaisuuteen. Yksilöllisiä merkittäviäkin toimeksiantoja oli. Hilkka kutoi puna-sini-valkoiset ikkunaverhot Rovaniemellä jälleenrakennettuun hotelli Pohjanhoviin ja alttaritekstiilit Helsingin Kallion seurakunnan uuteen Suvilahden kappeliin.

Taidekudonnan oma yritystoiminta jatkui vuoteen 1963, jolloin uudeksi omistajaksi tuli alkuun yksilöllisten luonnonpuunappien muotoilijana mainetta hankkinut Kaija Aarikka. Hän jatkoi Taidekudonnan kudonta-toimintaa miehensä Erkki Ruokosen kanssa perustamassaan Aarikka-Koru –yrityksessä. Tekstiilien myynti uuden Aarikka-puuesine- ja korudesignin rinnalla jatkui Taidekudonnan myymälässä Bulevardilla. Tuotteiksi tulivat Kaija Aarikan suunnittelemat karstatut, kirkasväriset matka- ja polvihuovat, joiden valmistus siirtyi Helsingissä Linnankoskenkatu 24:ään perustettuun kutomoon. Kutojina jatkoivat toiminnan päättymiseen 1973 saakka Taidekudonnan kolme kutojaa Ida Hirvonen, Vivi Storgård ja Hilkka Pakkanen. Myös tältä ajalta Suomen käsityön museoon on luovutettu kudontaan liittyviä dokumentteja.

Taidekutoja Hilkka Pakkanen kutoo kesäasunnolla Kuopion Vehmersalmella, 1970-luvun loppu. Valok. Veikko Pakkanen. Kuvaoriginaali Suomen käsityön museo, kokoelma Taidekudonta.

Taidekutoja Hilkka Pakkanen kutoo kesäasunnolla Kuopion Vehmersalmella, 1970-luvun loppu. Valok. Veikko Pakkanen. Kuvaoriginaali Suomen käsityön museo, kokoelma Taidekudonta.

Hilkka Pakkanen jäi eläkkeelle Aarikka Oy:stä 1978. Kankaankudontaa hän ei suinkaan lopettanut, vaan jatkoi sitä ympärivuotisesti sekä kotonaan Helsingissä että kesäasunnolla Kuopion Vehmersalmella, tuotteina tyylikkäät riepumatot, kuvakudokset, pellavapyyhkeet ja ennen kaikkea tarkoin itäkarjalaisen tradition mukaiset täyspellavaiset punapoimintaliinat eli käspaikat.

Yksityiskohta käspaikasta.

Yksityiskohta käspaikasta.

Markkinoinnin Hilkka järjesti menestyksekkäästi osallistumalla jokavuotisiin Helsingin Naisten joulumessuihin. Punapoimintatekstiilit herättivät niillä ihastusta ja menivät hyvin kaupaksi. Useita komeimpia käspaikkoja Hilkka Pakkanen lahjoitti kotimaan ortodoksisille luostareille Heinäveden Valamoon ja Lintulaan sekä samoin pääkaupunkiseudun ortodoksikirkkoihin Tikkurilaan  ja Espoon Tapiolaan.

Kaikki Taidekudonnan kolme viimeistä kankaankutojaa Ida Hirvonen, Vivi Storgård ja Hilkka Pakkanen palkittiin Kotiteollisuusjärjestöjen keskusliiton kultaisella ansiomerkillä 1961.

Taidekudonnan hakemien, Kotiteollisuusyhdistysten keskusliiton myöntämien taitomerkkien jakojuhla ravintola Kestikartanossa Helsingissä 12.2.1962. Taidekudonnan henkilöstöä ja merkinsaajat (kuvasta puuttuu merkinsaaja kutoja Hilkka Pakkanen). Henkilöt vasemmalta kirjanpitäjä Lempi Nylund, johtaja Anna Holm, taiteilija Ulla Vapaavuori, KTKL:n toiminnanjohtaja Reino Vuolanto, Anna Holmin vanhin tytär Signe, kutoja Astrid Packalén, kutoja Lyyli Berndtson, kutoja Maikki Roisko, kutoja Ida Hirvonen, tuntematon, Anna Holmin tytär Annikki Honkanen, kutoja Vivi Storgård, Anna Holmin tytär Kirsti Kivimaa ja hänen poikansa Henry. Valok. tuntematon. Originaali SKM, kokoelma Taidekudonta.

Taidekudonnan hakemien, Kotiteollisuusyhdistysten keskusliiton myöntämien taitomerkkien jakojuhla ravintola Kestikartanossa Helsingissä 12.2.1962. Taidekudonnan henkilöstöä ja merkinsaajat (kuvasta puuttuu merkinsaaja kutoja Hilkka Pakkanen). Henkilöt vasemmalta kirjanpitäjä Lempi Nylund, johtaja Anna Holm, taiteilija Ulla Vapaavuori, KTKL:n toiminnanjohtaja Reino Vuolanto, Anna Holmin vanhin tytär Signe, kutoja Astrid Packalén, kutoja Lyyli Berndtson, kutoja Maikki Roisko, kutoja Ida Hirvonen, tuntematon, Anna Holmin tytär Annikki Honkanen, kutoja Vivi Storgård, Anna Holmin tytär Kirsti Kivimaa ja hänen poikansa Henry. Valok. tuntematon. Originaali SKM, kokoelma Taidekudonta.

Kotiteollisuusjärjestöjen keskusliiton kultainen ansiomerkki myönnettiin taidekutoja Hilkka Pakkaselle 10.10.1961.

Kotiteollisuusjärjestöjen keskusliiton kultainen ansiomerkki myönnettiin taidekutoja Hilkka Pakkaselle 10.10.1961.

Kultainen taitomerkki n:o 79.

Kultainen taitomerkki n:o 79.

Hilkka Pakkanen jatkoi kankaankudontaa 90-vuotiaaksi, liki kuolemaansa vuoteen 2000 saakka.

 

Kirjoittaja: Veikko Pakkanen 2017

 

 

[i] Jewell, Edward Alden, New Light on Finnish Art. The New York Times, April 10, 1932, page N5. http://www.query.nytimes.com/gst/…6394D6CF&legacy=true. Viitattu 17.2.2017.

[ii] Taidekudonta – suomalainen kotiteollisuusliike, jolla on asiakkaita ympäri maailman. Forum. Kulttuurijulkaisu, n:o 9-10, 1936, 69, 70.

[iii] Taidehalli – Konsthallen. Itäkarjalaisia ikonimaalauksia. Helsinki 1944, Taidekudonta, mainos luettelon neljännellä mainossivulla.



[i] Esim. Kotiliesi, n:o 13, 1928, 467; Forum. Kulttuurijulkaisu, n:ot 2, 4, 5-10, 1936, ensimmäinen sisäsivu; Omin käsin, n:o 2, 1945, 20; Taidehalli – Konsthallen. Suomen Taiteilijain LIII vuosinäyttely – Finska Konstnärernas LIII årsutställning 15.III-30.III 1947, 5. sisäsivu.

[ii] Taidehalli – Konsthallen. Hannes Autere – Taidekudontatoimisto – Olga Nordström. Helsinki 1931 [14.2. alkaen].

[iii] Veikko Holmin lähete Maataloushallitukselle 1.6.1932. KA, Maataloushallituksen arkisto. Saapuneet asiakirjat 1932, Dn:o 372 [Liitteenä lähetettyä matkakertomusta asiakirjassa ei kuitenkaan ole]; International Art Center of Roerich Museum, in cooperation with The Finnish Roerich Association. First Exhibition of Finnish Art – Crafts under the distinguished patronage of His Excellency, Axel L. Astrom, Minister of Finland to The United States, April 9th to 27th, 1932. New York.


[i] Värjäämötiedon antoi 3.3.2017 Riitta Helander, Espoo. Helanderin äiti Martta Side oli värjäämön työnjohtaja.

[ii] Käsityötilasto vuonna 1934 – Hantverksstatistik år 1934 – Statistique des Arts et métiers en Finlande année 1934. Suomen Virallinen Tilasto – Finlands Officiella Statistik, XVIII B. Helsinki 1936, 47; http://www.doria.fi/handle/10024/103584. Viitattu 2.2.2017.

[iii] Keski-Karhu, Herman, Iisakki Pietilä ja muita kangaspuidentekijöitä Lapin pitäjässä (Tl.). Kotiteollisuus – Kotoisen kätevyyden ja yritteliäisyyden edistäjä, n:o 6, 1941, 69-70; Hilkka Pakkanen, Veikko Pakkaselle kertoman mukaan, 1960-1980.

[iv] Hilkka Pakkanen, Veikko Pakkaselle kertoman mukaan, 1960-1980; lankanäytteet, SKM, kokoelma Taidekudonta.


[i] Taidekudonnan joulujuhla 1930-luvun alussa, henkilökuntavalokuva. SKM, kokoelma Taidekudonta; Hilkka Pakkanen, Veikko Pakkaselle kertoman mukaan, 1960-1980.


[i] PRH Rn:o 60.997.

[ii] Huonekalukankaan tarkka määrä oli 476 m. Eduskunnan arkisto, Helsinki [EA]. Rakennustoimikunnan saamat tarjoukset ja kustannuslaskelmat 1930. Taidekudontatoimisto A. Holmin tarjous 12.5.1930; Rakennustoimikunnan hankintasopimukset ja laskujäljennökset 1930. Taidekudontatoimisto A. Holmin laskut 17.5., 30.9. ja 13.11.1930; Hakala-Zilliacus, Liisa-Maria, Suomen Eduskuntatalo. Kokonaistaideteos, itsenäisyysmonumentti ja kansallisen sovinnon representaatio. Helsinki 2002, Liite 4. Muita huonetiloja Eduskuntatalossa, 459-460. Verhokankaiden määrästä on maininta artikkelissa Taidekudonta – suomalainen kotiteollisuusliike, jolla on asiakkaita ympäri maailman. Forum. Kulttuurijulkaisu, n:o 9-10, 1936, 69.

[iii] Keiden rakentama ja mistä aineista Eduskuntatalo on? Suuri osa Suomen eri alojen liikkeitä on siihen valmistanut parastansa. Uusi Suomi, 1.2.1931, n:o 31, 11-12; Eduskuntatalon rakentajia. Ajan Sana, 2.2.1931, n:o 26, 5.

[iv] Kotiteollisuus – Kotoisen kätevyyden ja yritteliäisyyden edistäjä, n:o 3, 1939, 37; Taidekudonta – suomalainen kotiteollisuusliike, jolla on asiakkaita ympäri maailman. Forum. Kulttuurijulkaisu, n:o 9-10, 1936, 69-70.

[v] Kotiemme sisustamisessa… Uusi Suomi, 1.2.1931, n:o 31, 12; sama artikkelimuotoinen ilmoitus myös Ajan Sana, 2.2.1931, n:o 26, 4; Omin käsin, n:o 2, 1945, 21; Hilkka Pakkanen, Veikko Pakkaselle kertoman mukaan, 1960-1980.

[vi] Kotiemme sisustamisessa… Uusi Suomi, n:o 31, 1.2.1931, 12; sama, Ajan Sana, n:o 26, 2.2.1931, 4.

[vii] Ulla Vapaavuoren tiedonanto 20.3.2017.

[viii] Kotiliesi, n:o 13, 1928, 467; sama, n:o 18, 1928, 635; Helsingin puhelinluettelo 1931; sama, 1935; Hilkka Pakkasen tiedonanto, 1970-luku.

 

 



[i] Taidekudonta, Anna Holmin allekirjoittama työtodistus taidekutoja Hilkka Pakkaselle 1956. Suomen käsityön museo, Jyväskylä [SKM], kokoelma Taidekudonta. Hilkka Pakkanen o.s. Pohjalainen asui ja työskenteli Terijoen Kuokkalassa Karjalankannaksella 1936-1939. Veikko Pakkanen, tiedonanto 7.1.2017.

[ii] Patentti- ja rekisterihallitus, Helsinki. Lakanneet yritykset, Rn:o 60.997 [jäljempänä PRH Rn:o 60.997]; virre.prh.fi/yrityshaku/lakanneet. Viitattu 6.2.2017.

[iii] http://www.helsinki.fi/keskusarkisto/matrikkelit/1900_1907/YM1907.pdf , Holm, Veikko. Viitattu 7.1.2017; Veikko Holmin matkaselostus Maataloushallitukselle 1.6.1932. Yksityiskokoelma, Espoo. Kansallisarkiston [KA] Maataloushallituksen arkistossa on tallella ainoastaan matkaselostuksen lähete. KA, Maataloushallituksen arkisto. Saapuneet asiakirjat 1932, Dn:o 372.


[i] Suomen Eduskuntatalo. Toimittaneet Väinö Hakkila, J.S. Sirén ja H.J. Viherjuuri. Helsinki 1938, 92, 94.

[ii] Keiden rakentama ja mistä aineista Eduskuntatalo on? Suuri osa Suomen eri alojen liikkeitä on siihen valmistanut parastansa. Uusi Suomi, 1.2.1931, n:o 31, 11-12; Eduskuntatalon rakentajia. Ajan Sana, 2.2.1931, n:o 26, 5.


[i] Suomen Eduskuntatalo. Toimittaneet Väinö Hakkila, J.S. Sirén ja H.J. Viherjuuri. Helsinki 1938, 92, 94.

[ii] Keiden rakentama ja mistä aineista Eduskuntatalo on? Suuri osa Suomen eri alojen liikkeitä on siihen valmistanut parastansa. Uusi Suomi, 1.2.1931, n:o 31, 11-12; Eduskuntatalon rakentajia. Ajan Sana, 2.2.1931, n:o 26, 5.

 

5 henkilöä tykkää

Jyväskylän toppuluokkalaiset kylässä museossa

Kirjoitettu | 03.04.2017 | Kommentit poissa käytöstä

Jyväskylän alueen kaikki kakkosluokkalaiset vierailevat taas opetussuunnitelman mukaisesti museossamme. Kaiken kaikkiaan koululaisia saapuu kevään aikana noin 70 luokkaa eli yli 1400 oppilasta. Siispä museomme täyttyy iloisesta hulinasta päivittäin heti aamusta 8.30 alkaen ja toisen kerran 11.30. Koululaiset kiertävät museota oppaan johdolla kaksi tuntia. Välillä ihastellaan näyttelyitä, välillä työskennellään pajassa itselle muistoa kotiin vietäväksi.

Näyttelyihin tutustuttiin katselemalla ja myös eläytyen tanssillisin keinoin.

Näyttelyihin tutustuttiin katselemalla ja myös eläytyen tanssillisin keinoin.

Näyttelyihin tutustuminen ei ole koululaisille pelkkää kuuntelemista ja paikallaan olemista, vaan niitä elävöitetään muun muassa tanssija Tuija Nikkilän vinkkien mukaan eri tavoin. Perusnäyttelyssä seurataan PÄKÄ -lampaan arvoituspolkua välillä lampaana määkien, myyränä möyrien tai hiipien ovelasti kuin kettu.  Kun punaisen langan arvoitus vihdoin ratkeaa, pääsevät koululaiset värjäämään krappijuurella oman punaisen lankansa kouluun vietäväksi. Krappijuuri on kasvi, jonka juuresta saadaan voimakasta tiilenpunaista värijauhetta.

Helmikuussa vaihtuvien näyttelyiden tilassa oli Dora Jungin kuvakudoksia kolmessa eri tasossa. Jungin kuvakudoksissa on paljon erilaisia eläimiä ja niinpä oppaat ja koululaiset eläytyivät kuviin välillä ratsastaen hevosina kärryjen edessä, välillä liitävinä perhosina niityllä kuvakudoksien aihepiirien mukaan. Hienoja ryhmäkuvia saatiin Dora Jungin kuuluisien kyyhkysseinävaatteiden edessä lintujen eleitä matkien.

Erityisen suosittu ihmettelyn aihe oli kakkoskerroksen jättimäiset damastikangaspuut, joiden ympärillä harjoiteltiin ”ilmakankaankudontaa.” Niin pojat kuin tytötkin polkivat rytmikkäästi vuoroin jalalla lattiaan kuviteltua polkusta ja vuoroin heittivät kädellä kuviteltua sukkulaa ja kudoimme ”hienoja uusia vaatteita keisarille”.

Kim Simonssonin Lätäkkötyttöä ihmeteltiin ihan läheltä. Kuva Suomen käsityön museo / Hanne Manelius

Kim Simonssonin Lätäkkötyttöä ihmeteltiin ihan läheltä. Kuva Suomen käsityön museo / Hanne Manelius

Maalis- ja huhtikuun ajan koululaiset eläytyivät juhlatunnelmaan. Onhan nyt Suomi 100 vuotta -juhlavuosi sekä Kalevala Korun 80 -vuotisjuhla. Rohkea. Ajassa. Aito. Suomen rakastetuin koru 80 vuotta -näyttely avautuu vaihtuvien näyttelyiden tilassa kolmessa eri tasossa. Kalevala Korun taivalta valotetaan sen syntyhistoriasta aina rohkeasti tähän päivään. Kuvanveistäjä Kim Simonssonin ja Kalevala Korun muotoilujohtaja Kirsi Doukasin yhteistyössä syntyneet Sylkevä tyttö ja Lätäkkötyttö -korut rikkovat perinteisiä rajoja aihepiirillään.  Näyttelyn lopussa luodaan mielenkiintoisia tulevaisuuden visioita kehontoimintoja mittaavien älykorujen avulla.

 

Julkkisten innoittamina tehtiin oma koru ja korun esittelyä varten harjoiteltiin poseerauksia. Kuva: Suomen käsityön museo / Hanne Manelius. poseerauksia

Julkkisten innoittamina tehtiin oma koru ja korun esittelyä varten harjoiteltiin poseerauksia. Kuva: Suomen käsityön museo / Hanne Manelius. poseerauksia

Kalevala koruja käyttävät nykypäivänä kaikenikäiset, -kokoiset ja -näköiset ihmiset. Näyttelyn julkkisosion tutuimmaksi hahmoksi kakkosluokkalaisille nousi Voice of Finland-tuomari Michael Monroe sekä jääkiekkoilija Teemu Selänne. He ovat molemmat ideoineet Kalevala Korun kanssa yhteistyössä oman nimikkokorunsa. Nämä esimerkit innostivat myös poikia luentosalin korupajassa taiteilemaan itselleen oman korun. Yllättävän komeita koruja saa aikaiseksi rautakaupan prikoilla, kun niihin liitetään lasihelmiä, puolijalokiviä ja värikästä kierrätyssähköjohtoa.

Aikamatkan kosketteluraita on aina yhtä koukuttava.

Aikamatkan kosketteluraita on aina yhtä koukuttava.

Kun korut on kieputeltu valmiiksi, pääsevät lapset leikkimään arkeologeja. Luentosalin kuvataulut ovat täynnä esimerkkejä entisaikojen elämäntyylistä. Kuvataulujen alareunassa kulkee kaikenlaisista materiaaleista rakennettu lähes sadan näytteen kosketteluraita, joka on lapsille vuodesta toiseen loputon ihmettelyn aihe ja löytöretki erilaisten materiaalien maailmaan tuntoaistin kautta.

Lopuksi koululaiset laittavat käsineet käteen ja kaivavat lapiolla luentosalissa olevista hiekkalaatikoista erilaisia sinne piilotettuja tavaroita. Yhdessä sitten pohdimme mitä meistä jää jäljelle tulevaisuuden arkeologeille. Mikä mahtaa olla aarretta, mikä jätettä? Voidaanko sitä vielä edes sanoa? Jääkö meistä mitään muuta jäljelle kuin muovia? Vai jääkö meistä sittenkin jäljelle vain se sielu, niin kuin eräs syvämietteinen toppuluokan tyttö ehdotti.

Teksti: Hannele Torniainen

1 henkilö tykkää

Näyttelyiden taustavoimat: Laura Korhonen

Kirjoitettu | 21.03.2017 | Kommentit poissa käytöstä

Kukapa tietäisi tulla museon näyttelyihin, mikäli niistä ei kerrottaisi maailmalle. Amanuenssi Laura Korhonen vastaakin siitä, että näyttelyt löytävät tiensä niin median kun kävijän muistiin.

dav

Laura Korhonen työhuoneessaan. Kuva: Sari Koskinen

Tällä hetkellä näyttelysuunnittelussa on meneillään Lauran kohdalla näyttelyn tiedotuksen ja markkinoinnin suunnittelua. ”Pukeutuminen on ollut ja on olennainen osa taistelussa suomalaista kylmää ilmastoa vastaan. On kiinnostavaa miettiä, miten siitä voisi kertoa yleisölle,” Laura kuvailee.

Äidinmaidossa käsityökiinnostuksen imenyt Laura, on ollut aina kiinnostunut käsillä tekemisestä. Pienenä tyttönä hän ompeli mm. nukenvaatteita, mutta nykyään lähinnä remontoi kotia ja korjaa vaatteita tai rikkimenneitä tavaroita. ”On kiva kuulla, kun poikani toteaa ”äiti, eikös tämän voikin vielä korjata”,” Laura kertoo.

Laura lähti opiskelemaan taidehistoriaa Jyväskylän yliopistoon, koska hän halusi opiskella itseään kiinnostavia aiheita, humanismia, kieliä, kulttuuria ja taidetta. Pikku hiljaa museoiden veto kasvoi ja Laura teki kaikki kesätyönsä museoissa. ”Erikoisin paikka oli Päämajamuseo Mikkelissä, missä olisi riittänyt lipunmyynti ja satunnainen opastus ryhmille, mutta halusin opastaa jokaisen kävijän, koska halusin kontaktoida kaikkien kanssa ja kertoa tarinoita Päämajasta. Opettelin siis kunniamerkit, kaulusmerkit, Suomen sodat ja marsalkan hevosten nimet.  Sosiaalisuus sekä kiinnostus ihmisiin ja tarinoihin on haitannut myöhemminkin elämääni. Kun se yhdistetään museoinnostukseen, on tuloksena suorastaan ympäristöhaitta,” Laura naureskelee.

Laura kertoo olevansa hyvin ulospäin suuntautunut ja siksi päätyikin tiedotukseen ja markkinointiin työurallaan. ”En kerta kaikkiaan pysty istumaan luettelointihuoneessa varttia kauempaa, en ainakaan hiljaa. Arvostan ihmisiä, jotka pysyvät rauhallisina huoneissaan useita tunteja, luetteloimassa, hoitamassa kokoelmia ja arkistoa tai käsittelemässä valokuvia ja dokumentteja erilaisilla tietokoneohjelmilla!” hän huudahtaa. Museoalassa hauskimmaksi hän kertoo tarinoiden kertomisen eri välinein. Laura kokee mielekkääksi olla pienenä toimijana mukana välittämässä eteenpäin suomalaista kulttuuriperintöä.

Tulevalta Suomalainen kansallispuku -näyttelyltä Laura odottaa eniten juuri pukujen näkemistä. Käsintehdyssä puvussa on runsain mitoin upeita yksityiskohtia sekä hehkuvia värejä ja materiaaleja, joista yhdessä syntyy näyttävä kokonaisuus. Näyttelyssä pääseekin ihastelemaan sitä suomalaista taitoa ja osaamista ja oppii arvostamaan kaikkia niitä tunteja, joita puvun valmistamiseen tarvitaan. Hän toivookin, että osaa kertoa yleisölle millaisia aarteita ja tarinoita puvuista on koottu tulevaan näyttelyyn. ”Usein juuri puhuttelevien lauseiden tai pointtien keksiminen ja muotoileminen yleisölle on vaikeinta ja hauskinta yhtäaikaa”, kuvailee Laura työnkuvaansa.

Itse hän kokee, että kansallispukujen käyttäminen on koko kehossa tuntuvaa meditaatiota. ”Puku on niin painava ja erilainen farkkuihin tai verkkareihin verrattuna, että sitä on kannettava arvokkaasti. Kun kansallispukuun pukeutuu, voi käyttää koko kehoaan, tuntea sen joka solullaan. Suorastaan kehomeditaatiota. Tunnen itseni erittäin naiselliseksi ja seksikkääksi se yllä.  Ei ole turha sanonta, että ”puku tekee miehen”. Se tekee naisenkin,” Laura avaa ajatustaan.

Hauskimmat sattumukset Laura muistaa käyneen ennen Suomen käsityön museon uraansa. ”Kerran ihmettelin, kun pieni poika kuiskutteli ja nauroi äidilleen jotakin kesken opastuksen, minua osoitellen. Älysin, että kesähousujen löysähkö vetskari oli valunut auki, mutta koetin olla kuin en olisi huomannut pojan ilveilyä. Liikehdin sulavasti näyttelypömpelin takaa samalla toisella kädellä harhautusliikettä tehden, pyysin ryhmää tarkastelemaan jotakin yksityiskohtaa ja toisella kädellä vedin vetskarin kiinni huomaamattomasti sadasosasekunnissa. Pojan ilme oli näkemisen arvoinen. Niitä kesähousuja en enää käyttänyt töissä”, Laura nauraa.

Suomen juhliessa 100-vuotista taivaltaan, valmistautuu museo Suomalainen kansallispuku –näyttelyyn, joka on osa Suomi 100 –juhlavuoden virallista ohjelmaa. Juhlavuoden kunniaksi avaamme yleisölle hiukan enemmän museolaisten työelämää ja mikäpä sen paremmin mahdollistaisi kuin henkilökunnan esittely osana Suomalainen kansallispuku –näyttelyn suunnittelua ja rakentamista. Näyttelyn toteuttaminen vaatii usean, ehkä monen mielestä yllättävänkin monen, henkilön panostuksen.

 

Teksti: Sari Koskinen

3 henkilöä tykkää

Näyttelyiden taustavoimat: Mikko Oikari

Kirjoitettu | 07.03.2017 | Kommentit poissa käytöstä

Esiin astelee tänään museon intendentti Mikko Oikari, jota on osaltaan kiittäminen museon upeista näyttelykokonaisuuksista. Mikon työnkuvaa kuuluu kaikkea laidasta laitaan, mikä vaan on näyttelyn toteuttamisen kannalta oleellista. Hän on myös yksi museon tekniikkataikureista, joka saa museon median pörräämään.

Mikko oli mukana pystyttämässä Pinnalla-näyttelyä myös muualle Suomeen.

Mikko oli mukana pystyttämässä Pinnalla-näyttelyä myös muualle Suomeen.

Mikko päätyi museoalalle muutaman mutkan kautta. Hän oli kesätöissä pienessä kotiseutumuseossa ja omien sanojensa mukaan hakeutui yliopistoon opiskelemaan museoaineita koska ”ei paremmasta tiennyt”. Valmistuminen lama-aikaan kuitenkin ajoi kaupallisten opintojen pariin ja Mikko työskentelikin metallialalla teollisuuslasereiden ja vesisuihkuleikkauksen maailmassa melkein viisi vuotta. ”Kun Suomen käsityön museossa avautui oman alan työpaikka, vaimoni kehotti minua hakemaan sitä. No, vaimoa pitää totella ja hyvinhän asiassa kävi silläkin kertaa,” naureskelee Mikko.

Juuri nyt työn alla Mikolla ja näyttelytiimillä on Suomalainen kansallispuku –näyttelyn tarinarakennus ja se kuinka tarina välitetään yleisölle eri kävijäryhmät huomioiden. Pohdinnassa on, minkälaisia kanavia, välineitä tai rakenteita siihen tarvitaan ja kuinka ne toteutetaan. Suomi 100 –juhlavuoden näyttelystä halutaan tehdä hyvin erilainen kuin museon muut aiemmat näyttelyt. ”Meitä onnisti, kun Jyväskylän kaupunginteatterin lavastajakonkari Karmo Mende lupautui suunnittelemaan näyttelyn arkkitehtuurin. Hänellä on tosi raikkaita ja elämyksellisiä ideoita näyttelyn toteutukseen,” Oikari lupailee.

Mikko tunnustautuu noviisiksi kansallispukujen parissa, mutta huokaisee helpotuksesta siinä, että näyttelyn sisällöntuottajat ovat asiassaan Suomen huippuja. Tulevalta näyttelyltä hän toivoo, että kävijät aistisivat näyttelystä sen suuren ammattitaidon ja tietämyksen, mikä tekijöillä on, vaikka esille tuleva informaatio on tiivistä ja yksinkertaistettua, jäävuoren huippua. Eniten hän odottaa uudelta näyttelyltä värikkyyttä, runsautta, helppoutta sekä kevyttä ja iloista tunnelmaa. Kansallispukujen käyttö Suomessa on melko vähäistä ja puvun hankintaa arastellaan. Varsinkin nuoremman ikäpolven parissa yhteyttä kansallispukuun ja sen käyttöön ei oikein löydy. Oikari toivookin, että näyttelyn kävijät innostuisivat uudelleen kansallispukujen käytöstä tai jopa hankkimaan sellaisen itselleen. ” Olisi hienoa olla osasyyllinen suuren kansallispukubuumin syntyyn.”

Puvuista koostuvan näyttelyn toteuttaminen ei aina ole kuitenkaan helppoa. Syksystä 2015 asti vireillä ollut kansallispuvuille sopivien mallinukkien etsiminen ja hankkiminen osoittautui paljon isommaksi ja pitemmäksi prosessiksi kuin alun perin kaavailtiin. Projekti jatkuu osin edelleen. Kansallispuku aiheena on myös niin laaja, että siitä tekisi useammankin näyttelyn keskittyen aina eri osa-alueisiin, joten aiheen rajaus yhteen näyttelyyn ja epäoleellisen karsiminen on teettänyt ja teettää edelleen töitä.

Keskusteluja käydään myös näyttelyn välittämästä sanomasta. Tällä hetkellä kansallispukujen käyttäjien keskuudessa keskustellaan paljon muun muassa pukujen sekakäytöstä. Eli eri alueiden kansallispukujen osia yhdistellään vapaasti keskenään. Mikko itse henkilökohtaisesti kannattaa pukujen tai niiden osien käyttöä vaikka ihan arjessa eläessä. Suomen käsityön museon ja Suomen kansallispukukeskuksen tehtävä on kuitenkin tallettaa, tutkia ja esitellä kansallispukutietoutta ja siksi näyttelyssä tullaan esittelemään kansallispukuneuvoston tarkistamia kansallispukuja ja niiden valmistukseen liittyviä erikoistekniikoita.

Mikä niissä kansallispuvuissa sitten oikein viehättää? ”Kansallispuvut ovat vähän kuin madonreikä aika-avaruudessa. Ne yllä aistii, miltä on tuntunut liikkua juhla-asussa 1800-luvulla. Samoin pukujen värikkyys ja niihin liittyvä sanaton viestintä viehättävät minua. Puvut kertovat käyttäjänsä sukujuurista, arvomaailmasta ja jopa varallisuudesta, jolla sinänsä ei tänä päivänä enää onneksi ole merkitystä, ” Mikko maalailee. Puvuissa näkyy myös valmistukseen käytetty taito, aika ja aidot materiaalit. Mikko haluaisi vähän harata kansallispuvuissa vaadittua käsin ompelua vastaan kun ompelukoneetkin on keksitty. Oikari tietää astelevansa aiheessa vaarallisilla vesillä ja tietää saavansa kyllä perustelut käsin ompelun puolesta kollegoiltansa aina tarvittaessa.

Mikko muistaa myös menneiltä vuosilta yhden kansallispukuaiheisen sattumuksenkin. ”Minun piti pukea ylleni Askolan miehen puku. Pitkä sarkatakki oli kuuma ja farkkuihin tottuneena säämiskähousut olivat löysät väärästä kohtaa ja tiukat samoin oudosta paikasta. Se vielä menetteli, mutta päivän mittaan yllättävän moni asiakas hiplasi reisiäni. Nuorta miestä tuo punastutti, mutta nyt vuosien jälkeen päivää muistelee lämmöllä, muttei vielä kuitenkaan kaipauksella,” Mikko muistelee.

Suomen juhliessa 100-vuotista taivaltaan, valmistautuu museo Suomalainen kansallispuku –näyttelyyn, joka on osa Suomi 100 –juhlavuoden virallista ohjelmaa. Juhlavuoden kunniaksi avaamme yleisölle hiukan enemmän museolaisten työelämää ja mikäpä sen paremmin mahdollistaisi kuin henkilökunnan esittely osana Suomalainen kansallispuku –näyttelyn suunnittelua ja rakentamista. Näyttelyn toteuttaminen vaatii usean, ehkä monen mielestä yllättävänkin monen, henkilön panostuksen.

 

Teksti: Sari Koskinen

2 henkilöä tykkää

Miten niitä sileitä pellavaliinoja oikein tehdään?

Kirjoitettu | 23.02.2017 | Kommentit poissa käytöstä

Dora Jung -näyttelyn avauduttua museon infosta tultiin kyselemään, miten ihmeessä kolmannen kerroksen pellavaliinat on saatu niin sileiksi. Ei kai silittämällä kuitenkaan?

No, minäpä kerron. Yli kahdeksankymmenen isohkon pellavaliinan oikaisun jälkeen voin tehdä sen kohtalaisen syvällä rintaäänellä.

Pellavaliinoja ei museoissa silitetä tai mankeloida. Silitysrauta haurastuttaa herkkiä kuituja ja mankelointi aiheuttaa pahimmillaan pysyviä vaurioita taitteisiin.

Tästä lähdettiin: nämä liinat eivät ole ihan paraatikunnossa. Kuva: Mikko Oikari

Tästä lähdettiin: nämä liinat eivät ole ihan paraatikunnossa. Kuva: Mikko Oikari

Tarvitaan vain vettä, imupaperia, lasilevyjä, painoja ja niin iso teräsallas, että pellavaliina sopii sinne levitettynä. Harvalla kun kotioloissa on teräsaltaita, niin saman asian ajaa mikä tahansa vedenkestävä sileä taso tai muovilla päällystetty taso. Museoissa käytetään Melinex- (tai Mylar-)muovia, joka on polyesteriä.

Ensin liina kastellaan läpikotaisin. Liina levitetään terästasolle märkänä lankasuoraan ja kulmat oiotaan. Damastiliinojen upea kiilto pääsee oikeuksiinsa, kun liina laitetaan tasolle oikea puoli alaspäin. Jos kankaassa on kirjontaa, kangas kannattaa laittaa tasolle nurja puoli alaspäin (testaa värinpitävyys ennen kastelua!). Liinan reunat peitetään imupaperiliuskoilla ja niiden päälle asetetaan lasilevyt ja painot. Kulmien kanssa kannattaa tässä vaiheessa olla erityisen tarkkana! Vesi imeytetään liinasta pesusienellä kohtisuoraan painelemalla ja/tai froteepyyhkeillä. Lopuksi kannattaa tarkistaa, että liinaan ei ole jäänyt ilmakuplia – ne näkyvät valmiissa liinassa ikävästi kupruina.

Onneksi kaikkea ei tarvinnut tehdä yksin, vaan poliitikot kävivät parina päivänä auttamassa. Kaupunginvaltuuston jäsen Tuija Mäkinen oikomassa Dora Jungin suunnittelemaa Timmer-liinaa.Kuva: Pirkko Jokela

Onneksi kaikkea ei tarvinnut tehdä yksin, vaan poliitikot kävivät parina päivänä auttamassa. Kaupunginvaltuuston jäsen Tuija Mäkinen oikomassa Dora Jungin suunnittelemaa Timmer-liinaa. Kuva: Pirkko Jokela

 

Dora Jungin suunnittelema Perhonen-liina oiottuna kuivumassa teräsaltaassa. Kuva: Anne Vesanto

Dora Jungin suunnittelema Perhonen-liina oiottuna kuivumassa teräsaltaassa. Kuva: Anne Vesanto

Liinan annetaan kuivua rauhassa itsekseen. Painot, lasilevyt ja imupaperit poistetaan ja voilà – sinulla on hohtavan kiiltävä, rapsakan uudentuntuinen pellavaliina! Upean sileää lopputulosta ei kannata nyt pilata taittelemalla, vaan liina kääritään huolellisesti oikea puoli ylöspäin riittävän leveän pahvirullan päälle puuvillanauhoilla kiinnitettynä odottelemaan seuraavaa juhlatilaisuutta.

Oiottuja liinoja odottamassa kuljetusta Konservointikeskuksesta näyttelyyn. Kuva: Pirkko Jokela

Oiottuja liinoja odottamassa kuljetusta Konservointikeskuksesta näyttelyyn. Kuva: Pirkko Jokela

Pienet liinat on helppo oikaista vaikkapa tiskipöydän teräslevyllä. Toinen – työläämpi, – vaihtoehto on pingottaa ne nuppineulojen avulla muovilla päällystetyllä pehmeälle levylle. Konservointikeskuksessa käytetään halltex-levyjä.

Dora Jungin Ruusu-tabletin oikaisu nuppineuloilla pingottamalla. Kuva: Anne Vesanto

Dora Jungin Ruusu-tabletin oikaisu nuppineuloilla pingottamalla. Kuva: Anne Vesanto

Dora Jungin Tampellalle suunnittelemia pellavaliinoja paraatikunnossa. Kuva: Anne Vesanto

Dora Jungin Tampellalle suunnittelemia pellavaliinoja paraatikunnossa. Kuva: Anne Vesanto

Lisätietoa vanhojen pellavaliinojen säilytyksestä ja hoidosta löytyy Konservointikeskuksen sivuilta.

Pitkiä pellavia!

 

Teksti: Pirkko Jokela. 

Pirkko toimi projektityöntekijänä Konservointikeskuksessa 22.8.2016-17.2.2017

5 henkilöä tykkää

Näyttelyiden taustavoimat: Taina Kangas

Kirjoitettu | 21.02.2017 | Kommentit poissa käytöstä

Esiin astuu kansallispukukonsulttimme Taina Kangas, joka on Suomen kansallispukukeskuksen toinen puolikas.

Taina Kangas pukee tottuneesti kansallispukuja mallinukkien päälle. Tässäon vuorossa Sääksmäen puvun pukeminen Paula - hyvän kahvin lähettiläs Sääksmäen puvussa -näyttelyyn.

Taina Kangas pukee tottuneesti kansallispukuja mallinukkien päälle. Tässäon vuorossa Sääksmäen puvun pukeminen Paula – hyvän kahvin lähettiläs Sääksmäen puvussa -näyttelyyn.

Taina on imeytynyt käsitöiden pariin jo kotona. Valmistuttuaan Wetterhoffilta hän jäi työskentelemään Wetterhoffin ammattiompelimoon ja hurahti kansallispukuihin. Ennen kuin huomasikaan, hän päätyi itsenäiseksi kansallispukujen valmistajaksi ja kurssiopettajaksi ja viimein kansallispukukonsultiksi Suomen kansallispukukeskukseen, joka toimii Suomen käsityön museon yhteydessä.

Mitä kansallispukukonsultti oikein tekee, kysyy varmaan moni? Tainan työnkuva on hyvin moninainen alkaen kansallispukuneuvonnasta niin henkilökohtaisesti kuin sähköpostitse ja puhelimitse, aina tiedottamiseen asti. Isona osana kansallispukukonsultin työnkuvaa ovat erilaiset koulutukset – kansallispukukurssien opettajille, pukujen valmistajille ja pukujen myyjille sekä luonnollisesti myös alalle aikoville, koska uutta verta alalle tarvitaan. Ei taida olla sellaista kysymystä kansallispuvuista, etteikö konsultiltamme siihen vastausta löytyisi. Yksi Tainan tärkeimmistä tehtävistä onkin pukututkimus sekä pukutarkistusten ja uusien pukumallien kokoamisprojektien hoitaminen. Taina toimii myös kansallispukuraadin sihteerinä.

Tainaa voi nähdä myös luennoimassa ja opastamassa kansallispuvuista erilaisissa tilaisuuksissa meillä ja Pohjoismaissa. Vuosittain häntä pääsee tapaamaan muun muassa Folklandia-risteilyllä ja Kaustisten kansanmusiikkijuhlilla. Taina taitaakin olla talomme yksi liikkuvimpia työntekijöitä. Pohjoismainen kansallispukututkimuksen yhteistyö on hyvin vireää, mikä on ihan luonnollista kun huomioidaan kuinka pukuperinteissäkin lainataan helposti muilta alueilta. Kolmen vuoden välein järjestetään Pohjoismainen kansallispukuseminaari, jossa Suomen kansallispukukeskuskin on mukana. Viimeksi seminaari järjestettiin Norjan Fagernesissa ja seuraava seminaari pidetään Tanskassa.

Suomalainen kansallispuku –näyttelyssä Taina on ollut omalta osaltaan mukana suunnittelemassa kokonaisuutta aina sisällöistä toteutukseen ja oheistapahtumiin. Ja kevään mittaan tietenkin ihan näyttelyä rakentamassa. Siinä sivussa hänellä on kuitenkin työn alla myös rutkasti muita tehtäviä. Nyt kiireellisempänä mielessä on Kansallispukuraadin kokous tällä viikolla ja erityisesti siellä käsiteltävät erilaiset pukutarkistushankkeet. Tainan mielestä yksi hänen työnsä rikkauksista on uusiin ihmisiin tutustuminen, mikä toteutuu varsinkin koulutuksia järjestäessä. ”On taas hienoa huomata, miten uudet ihmiset innostuvat aiheesta ja saan jakaa tietojani eteenpäin,” Taina kuvailee.

Se mikä Tainaa erityisesti kansallispuvuissa kiehtoo, on vaihdellut uran eri vaiheiden mukaan. Uransa alkupuolella työtavat ja materiaalit olivat kiinnostavinta. Sai ommella erilaisia reikäompeleita ja kirjontoja, opetella vetopoimutuksien tekoa, säämiskän ompelua, tykkimyssyn tekoa, kansallispuvun teon perustoimintoja siis. Myöhemmässä vaiheessa, kun Taina alkoi valmistamaan mallipukuja, hän innostui enemmän työohjeista ja kaavojen sarjonnasta. Ne kun eroavat kovasti tavallisesta pukuompelusta. Samoin miesten pukujen kaavoitukset olivat jotain uutta ja haasteellista.

Nykyään Taina keskittyy mieluiten pukututkimukseen ja pukutarkistuksiin sekä uusien pukumallien kokoamisprojekteihin. Uusia pukujen kokoamisprojekteja on meneillään ainakin Johanneksen puvun, Saarijärven ja Rauman seudun pukujen kanssa.

Kun on noin syvällä kansallispukujen maailmassa, niin onko näyttelyn toteuttamisessa enää haasteita jäljellä? ”Tässä vaiheessa varmaan päällimmäisenä haasteena on näyttelyn toteutuksen aikataulukysymykset sekä yhteisohjelman kokoaminen Karjalan Liiton järjestämien Karjalaisten kesäjuhlien kanssa,” miettii Taina.

Suomen juhliessa 100-vuotista taivaltaan, valmistautuu museo Suomalainen kansallispuku –näyttelyyn, joka on osa Suomi 100 –juhlavuoden virallista ohjelmaa. Juhlavuoden kunniaksi avaamme yleisölle hiukan enemmän museolaisten työelämää ja mikäpä sen paremmin mahdollistaisi kuin henkilökunnan esittely osana Suomalainen kansallispuku –näyttelyn suunnittelua ja rakentamista. Näyttelyn toteuttaminen vaatii usean, ehkä monen mielestä yllättävänkin monen, henkilön panostuksen.

Teksti: Sari Koskinen

4 henkilöä tykkää

Tilkkutyö Kaaos

Kirjoitettu | 17.02.2017 | 1 kommentti

Kaaos, Marja Dölling-Aronen, 2001. Kuva: Anneli Hemmilä-Nurmi

Kaaos, Marja Dölling-Aronen, 2001. Kuva: Anneli Hemmilä-Nurmi

Kuukauden kokoelmanosto on ulkosuomalaisen käsityöharrastajan vuonna 2001 suunnittelema ja valmistama tilkkutyö, jonka hän lahjoitti Suomen käsityön museolle joululomamatkallaan Suomessa viime vuonna. Teoksen nimi on Kaaos ja se on syntynyt kilpailutehtävästä suunnitella tilkkutyö teemasta vapaus. Vapautta symboloi Peppi Pitkätossu, kaaosta kuusikulmion sovittaminen neliöön, jossa Peppi¬-hahmot toistuvat säännönmukaisesti.

Lahjoituksen yhteydessä Sveitsissä asuvaa Marjaa pyydettiin kertomaan tilkkutyön tarina ja suhteestaan käsityöharrastukseen.

Marja on tehnyt käsitöitä suuresta innostuksesta koko elämänsä. Hän syntyi Helsingissä 1930-luvun alkupuolella vaatturimestari- ja ompelijavanhempien perheeseen. Ensimmäiset muistot itse tehdyistä käsitöistä ovat patalapun virkkaamisen opettelusta 4 -vuotiaana tai junamatkalta koulusta kotiin 8-vuotiaana, kun lähellä istuvien mielenkiinto kohdistui hänen nukenvaateneuleeseensa. Tyttökoulun ajoilta ovat hyvät muistot onnistuneista ja säntillisistä paikkausharjoituksista, geometrisesta muodosta, kulmien tekemisestä ja napinreikäharjoituksista.

Sotien jälkeen Marja inspiroitui uusista, saatavilla olevista käsityötarvikkeista ja julkaisuista. Tuolloin sai koko perhe joulupaketit, jotka sisälsivät suuritöisistä neuleita kuten paitoja tai kirjokintaita. Mary Oljen ohjeista tehdyt sormikkaat ovat jääneet mieleen, koska veli oli kehunut niitä kuin koneella tehdyiksi. Oma pyrkimys konejälkeen kumpusi isän työylpeydestä. Isä ei suvainnut itseltään ”rupista” työn jälkeä.

Ylioppilastutkinnon jälkeen ajankäytön vapaus innosti Marjan useille kursseille uusien tekniikoiden pariin. Ei ollut televisiota ja mikä oli sen ihanampaa kuin kuunnella radiota ja kutoa tai kirjoa. ”Sehän on selvää, että kotiapulaisen hemmottelema tytär ei perheessä juuri muuta osaa kuin tehdä käsitöitä.” Vaatturimestari-isä tosin ei opettanut kuin pukujen silittämisen. Vaikka intoa tyttärellä olisi ollut ammattioppiin jossain Helsingin pukuateljeista, isä ei sitä sallinut.

Avioliitto ja perheen perustaminen veivät ulkomaille. ”Käsityöharrastukseeni sopi mainiosti, että sain kaksi tytärtä.” Saksassa ja Sveitsissä ilmestyi lehtiä, jossa julkaistiin kauniita naisten ja tyttöjen vaatteiden kuvia, ohjeita ja kaavoja. Niiden avulla oli mahdollista oppia ompelun niksit ja oikeat työtavat. ”Sain tunteen, että osasin ommella myös vaatteita.”

Tilkkutyöharrastustaan Marja kuvaa moniulotteisesti: ”Tilkkutyöt ovat kiinnostaneet minua aina. Se on mielestäni kaunista, säännönmukaista ja huolellisuutta vaativaa. Se tuo mieleen kodin lämmön ja onkin lähtenyt alkuunsa ajatuksesta, että pienimmätkin tilkut saadaan käyttöön, että mitään ei tuhlattaisi.”

”Isäni äiti oli tehnyt lapsuuden kotiini tilkkutäkin. Se oli aika paksu ja painava. Sodan aikana silittelin sen palasia ja kuvittelin, miten kauniin mekon tuosta ja tuostakin palasta saisi. Peitto joutui joskus kuluneena kaatopaikalle eikä sitä osattu historiallisena kappaleena perheessämme arvostaa.”

”1980-luvulla alkoi maailmalla levitä innostus tilkkutöihin. Amerikassa se kuului lähes jokapäiväiseen elämään ja siksi kai juuri siellä kehitettiin leikkuri, viivain ja alusta tilkkujen leikkaamisen nopeuttamiseen ja kankaiden painatus ja valmistus melkein vyöryi Eurooppaan. Taloudellinen tilanne oli silloin hyvä ja tilkkutyö oli kuin lahja naisille, jotka usein ehkä hiukan turhautuneinakin miettivät elämänsä sisältöä. Kaiken helppouden ja kauneuden lisäksi pari miestaiteilijaa keksi nostaa “sängynpeiton seinälle” ja niin tilkkutöistä tuli enemmän “taidetta” kuin mitä olivat siihen saakka olleet naisten käsityöt. Tähän innostukseen oli helppo heittäytyä.”

”Syntyi tilkkuyhdistyksiä ja alan erikoisliikkeet järjestivät kursseja. Oli suuria ja pieniä kilpailuja, samoin näyttelyitä, joihin matkustettiin. Julkaistiin lehtiä ja kirjoja, joissa opetettiin teoriaa, kerrottiin tilkkutyön historiasta ja useat taiteilijat tekivät kirjoja, joissa he opettivat töidensä tekemistä. Kirjat olivat tosi hyviä, kauniit, selvät kuvat, tarkat mitat ja ompelutapa oli esillä.”

”Aika pian huomasin, että on pitkäveteistä tehdä valmiita malleja, vaikkakin jotkut oli pakko tehdä, koska ne olivat niin tavattoman kauniita. Vähitellen opin katsomaan värejä ja paremmin yhdistelemään niitä. Mielestäni tulos on aina kaunis, kun ompelee muutaman kankaan kauniisti yhteen ja sen sitten sijoittaa sopivaan ympäristöön. Kun olin jonkin aikaa käynyt kursseja, oppinut monta työskentelytapaa, nähnyt näyttelyt ja kuullut esitelmät, ajattelin, että kenties voisin yrittää ottaa osaa kilpailuun Ranskassa Elsassissa. Elsassin tilkkupäivät ovat oiva esimerkki tilkkuharrastuksen leviämisestä. Alue on entistä kaivosaluetta, varsinkin hopeakaivoksia on siellä ollut paljon. Sinne oli myös paennut sveitsiläisen pappi Ammannin perustama (1693) uskontoryhmä, joita johtajansa mukaan nimitettiin ammanilaisiksi ja joka myöhemmin Amerikassa muodostui Amishiksi. Elsassista heitä nimittäin muutti 1870 lähtien Pennsylvaniaan eläen siellä vanhoillisena lahkona. He käyttävät perinteistä tilkkutyötekniikkaa ja heidän käyttämänsä värit ovat hiukan sameat, mutta kauniit, harmoniset ja jotenkin surulliset. Nykyisin Elsassin tilkkupäivät kestävät keskiviikosta sunnuntaihin ja tuhansia tilkuista kiinnostuneita tulee paikalle vuosittain syyskuun puolivälin tienoilla.”

”2000-luvun vaihteessa tilkkuilijoille järjestetyt kilpailut olivat varsin suosittuja. Esim. Husqvarna halusi edistää ompelukonemyyntiä tällä tavoin. Myös Suomen Finnquiltin kilpailuihin olen osallistunut ja voittanutkin.”

”Kun vuonna 2001 oli aiheena Vapaus niin itselleni oli selvää, että sinne tekisin Peppi Pitkätossun. Nuorena ajattelin, että Peppi oli maailman vapain ihminen. En nähnyt häntä anarkistina, vaan reippaana ja iloisena oikeuksiensa puolustajana. Mietin omakohtaisesti, voisinko tuntea sanoin ja mihin liiallinen vapaus johtaisi.”

”Suomessa käydessäni Lahden kirjastossa oli käteeni sananmukaisesti pudonnut Jimmy Bayerin suuri kirja symmetriasta ja kävin sen perusteellisesti läpi kesän aikana ja syksyllä sitten ostin oman kirjan. Näytin kirjan tilkkukerhomme ydinjoukolle ja niin kävin sen vielä heidän kanssaan läpi ja siinä syntyi ajatus tesselaatiosta, monesta Pepistä ja sen aiheuttamasta kaaoksesta. (Tesselaatio, mosaiikkia muistuttava, kuviot yhdessä oleva geometrinen ornamentti.) En uskonut osaavani sitä piirtää, mutta aivan sattumalta kokeilin heti oikeaa mittaa ja Pepin olemus tuli jotakuinkin tyydyttävästi esiin. Kaaosta symbolisoi kuusikulmion mahtuminen neliöön.”

Yksityiskohta tilkkutyöstä. Kuva: Anneli Hemmilä-Nurmi.

Yksityiskohta tilkkutyöstä. Kuva: Anneli Hemmilä-Nurmi.

”Työ ei saanut palkintoa, mutta hyväksyttiin kiertämään maailmaa. Mekin saimme kutsun Pariisin pormestarilta siellä pidettävän näyttelyn avajaisiin. Sinne menimme tietysti, emmehän joka päivä saa kutsua näin korkealta taholta.”

“lnspiraatio on melkein liian suuri sana kohdallani, mutta jos haluan jotain tehdä, täytyy sillä olla yhteys johonkin mieleiseen asiaan ja siitä sitten tulee joku idea, jos on tullakseen. Joskus oli vaikeaa olla kurssilla, kun idea ei lainkaan puhutellut. En keksinyt mitään ja silloin tunsin olevani huono. Parhaat puoleni ovat ehkä siinä, että yritän perehtyä asiaan kaikin mahdollisin tavoin ja siinä, että yritän saada työn jäljen mahdollisimman hyväksi.”

”Suomessa ehkä huomaa suuremman eron koulutettujen taiteilijoiden ja tavallisten harrastajien töissä kuin Sveitsissä. Samalla innolla kuitenkin kaikkialla yhdessä harrastetaan. Itse teen työtä aika hitaasti. Suunnittelu jo vie paljon aikaa, yritän sitä muuttaa mahdollisimman vähän ja ensimmäinen idea on usein paras.”

”Suomalaisuuteni paistaa varmaan kaikkialla läpi. Ja haluankin niin. Varsin suuri lahja oli Suomen kaksoiskansalaisuuslaki, jolla sain takaisin 1950-luvulla menettämäni Suomen kansalaisuuden. Eläkkeelle lähdön jälkeen aloin käyttää suomalaista nimeäni enemmän ja enemmän. Sveitsiläisessä passissani se on joka tapauksessa kirjoitettu kaksoisnimenä. Ainoastaan suomenkielellä osaan ilmaista tunteitani. Suomalaisena on helppo olla maailmalla.”

Marja Dölling-Aronen lahjoitti tilkkutyön Suomen käsityön museolle joulukuussa 2016.

Marja Dölling-Aronen lahjoitti tilkkutyön Suomen käsityön museolle joulukuussa 2016.


Marjo Ahonen

7 henkilöä tykkää

Näyttelyiden taustavoimat: Sari Perhonen-Pirttiniemi

Kirjoitettu | 07.02.2017 | 2 kommenttia

Tällä kertaa esittelyvuorossa on tp. amanuenssin Sari Perhonen-Pirttiniemi, jonka työpanos on liittynyt olennaisesti kansallispukunäyttelyn toteuttamiseen ja Suomen kansallispukukeskuksen esinekokoelmien luettelointiin.

Sari Perhonen-Pirttiniemi esittely luettelointia Jyväskylän kunnanvaltuuston jäsen Pauliina Holmille Kutsu poliitikko -museoon päivänä marraskuussa 2016.

Sari Perhonen-Pirttiniemi esitteli luettelointia Jyväskylän kunnanvaltuuston jäsen Pauliina Holmille Kutsu poliitikko -museoon päivänä marraskuussa 2016.

Alun perin Suomen kotiteollisuusmuseoon (nykyisin Suomen käsityön museo) harjoittelijaksi tulleen Sarin juuret ovat käsi- ja taideteollisuusalalla. Kotiseutumuseon harjoitteluaikojen myötä hän päätyi töihin Suomen kansallispukukeskukseen. ”Olen välillä ollut töissä muulla alalla ja nyt niin sanotusti palannut juurilleni eli käsitöitten pariin”, Sari kertoo.

Sarin osuus Suomalainen kansallispuku –näyttelyyn on kestänyt pari viimeistä vuotta, tosin muutamassa eri pätkässä. Tutkimuksellinen luettelointi on se osuus, mikä vähiten näkyy yleisölle. Perhonen-Pirttiniemi on luetteloinut Suomen Kansallispukuneuvoston mallipukukokoelmaa, joka on osa kansallispukukeskuksen esinekokoelmia. Luetteloinnissa puvut tarkistetaan ja käydään läpi, kuvataan ja syötetään esinekokoelmissa käytettävään tietokantaan. Mallipukukokoelmassa olevat kansallispuvut luetteloidaan sekä pukukokonaisuutena, että pukukokonaisuuteen kuuluvina yksittäisinä puvun osina. Pukukokonaisuuden luettelointi tarkoittaa esimerkiksi taustatietojen syöttämistä puvun historiasta ja valmistuksesta, yksittäistä puvun osaa luetteloidessa huomio kiinnitetään materiaaleihin mittoihin, väreihin ja yksityiskohtiin, kuten nappeihin ja nyöreihin. Kaikki kuvaillaan sanallisesti tietokantaan tukemaan valokuvia. Lisäksi kokonaisuudelle ja puvun yksittäisille osille annetaan kokoelmatunnusnumero. Luetteloinnin ohessa pukujen kunto tarkistetaan ja ne puvun osat, jotka vaativat huoltoa ennen näyttelyä, siirretään konservointikeskukseen jatkotoimenpiteitä varten.

Kansallispukukokoelmaa läpikäydessä syntyy luonnollisesti laaja kuva kansallispuvuista ja niiden syntyhistoriasta, kuten alueellisista eroista ja niiden sitoutumisesta muuhun pukuhistoriaan. Sarin mielestä mielenkiintoisista kansallispuvuissa ovat taskut. Ne on koottu useista pienistä, erilaisista kangastilkuista, koristeltu mahdollisesti peilinpaloilla, helmillä, kirjailuilla. Taskujen vaihtelevat muodot, materiaalit, värit ja koot ovat hauskoja ja kiehtovia yksityiskohtia pukukokonaisuuksissa.

Sukeltaminen kansallispukuihin näin syvällisesti lisäsi valinnan tuskaa, kun pukuja valittiin näyttelyyn. Sari on kuitenkin luottavasisin mielin siitä, että näyttelyn pukurunsaus tulee ilahduttamaan kävijöitä väriloistollaan ja kauneudellaan. Hän toivookin, että tulevan näyttelyn komeat kansallispuvut kertovat näyttelyvieraille suomalaisen pukuhistorian runsaudesta ja kauneudesta. Erityisesti Sari kehottaa kävijöitä kiinnittämään huomiota pukujen kauniisiin yksityiskohtiin ja taidokkaisiin käsityötekniikoihin. Hän toivoo, että kävijät kokevat – Sari ohella – näyttelyn olevan hieno tapa juhlistaa 100-vuotiasta Suomea.

Välillä Sari irtaantui pukujen syövereistä myös näyttelyiden puolelle. Kerran YLE:n toimittaja ja kuvaajat olivat kansallispukukeskuksessa tekemässä juttua Nukke Pukunen -näyttelystä Pikku Kakkoseen. Haastattelun ja koululaisyhmien kuvaamisen lisäksi ohjelmaan piti saada vielä yleiskuvaa näyttelystä. Niinpä toimittaja ja kuvaajat keksivät, että Sari kävelisi toimittajan kanssa  näyttelyssä ympäriinsä, jotta materiaalia saataisiin kuvattua. ”Tilanne oli hieman koominen, sillä meidän piti näyttää siltä, että keskustelimme näyttelystä, vaikka todellisuudessa toimittaja ohjaili minua kävelemään ja katsomaan tiettyyn suuntaan, pysähtymään, osoittamaan vitriinissä olevia nukkeja yms. ja minä kyselin häneltä neuvoja, että osaisin tehdä liikkeet oikein. Telkkarissa se onneksi näytti kuitenkin aidolta näyttelynesittely –tilanteelta,” nauraa Sari.

Tiesitkö, että kansallispukujen kirjoon pääsee tutustumaan myös netissä? Osoitteessa www.kansallispuvut.fi voit selailla eri alueiden pukuja ja tutustua kansallispukujen erityissanastoon.

Suomen juhliessa 100-vuotista taivaltaan, valmistautuu museo Suomalainen kansallispuku –näyttelyyn, joka on osa Suomi 100 –juhlavuoden virallista ohjelmaa. Juhlavuoden kunniaksi avaamme yleisölle hiukan enemmän museolaisten työelämää ja mikäpä sen paremmin mahdollistaisi kuin henkilökunnan esittely osana Suomalainen kansallispuku –näyttelyn suunnittelua ja rakentamista. Näyttelyn toteuttaminen vaatii usean, ehkä monen mielestä yllättävänkin monen, henkilön panostuksen.

Teksti: Sari Koskinen

2 henkilöä tykkää

Näyttelyiden taustavoimat: Marja Liisa Väisänen

Kirjoitettu | 25.01.2017 | Kommentit poissa käytöstä

Suomen juhliessa 100-vuotista taivaltaan, valmistautuu museo Suomalainen kansallispuku –näyttelyyn, joka on osa Suomi 100 –juhlavuoden virallista ohjelmaa. Juhlavuoden kunniaksi ajattelimme avata yleisölle hiukan enemmän museolaisten työelämää ja mikäpä sen paremmin mahdollistaisi kuin henkilökunnan esittelyn osana Suomalainen kansallispuku –näyttelyn suunnittelua ja rakentamista. Näyttelyn toteuttaminen vaatii usean, ehkä monen mielestä yllättävänkin monen, henkilön panostuksen.

Pitkin vuotta esittelemme koko museon henkilökunnan, joten kannattaa seurata museon blogia.

Ensimmäisenä nostetaan esille Suomen kansallispukukeskuksen amanuenssi, toinen Suomalainen kansallispuku –näyttelyn eteenpäin vievistä voimista, Marja Liisa Väisänen.

ml-kuva

Marja Liisa toimi pukunäytöksen kuuluttajana Kansallispuvun juhlapäivässä vuonna 2015.

Marja Liisa on ollut mukana Suomen kansallispukukeskuksen toiminnassa sen alkulähteiltä saakka. Opiskellessaan Jyväskylän yliopistossa, hän teki monenlaisia töitä Suomen käsityön museolla. Kun kipinä Suomen kansallispukukeskuksen perustamiseen syttyi, siirtyi hän tekemään töitään sinne. Marja Liisa ehti tehdä monipuolisesti erilaisia toimenkuvia ”kansiksessa”, kuten Suomen kansallispukukeskuksesta puhutaan, ennen kuin hänet vakinaistettiin vuonna 2003. Kansallispukujen esikuvat 1700- ja 1800-luvulla käytetyt kansan juhlavaatteet ja niihin liittyvät historia, ihanteet ja uskomukset, ovat Väisäsen mielestä valtavan mielenkiintoisia ja siirtyvät tähän päivään kansallispukujen kautta.

Tällä hetkellä Marja Liisa suunnittelee käsikirjoitusta Suomalainen kansallispuku –näyttelyyn yhdessä muun työryhmän kanssa. Tämä pitää sisällään kokouksia näyttelyarkkitehdin kanssa esillepanon suunnittelussa, näyttelyyn tulevien pukujen valintaa ja niiden huoltoon laittaminen. Näyttelyt, joissa on paljon vaatteita ja pukuja esillä, vaativat luonnollisesti myös nukkeja, joiden päälle puvut puetaan. Kansallispukunäyttelyä varten tilattiin paljon uusia mallinukkeja, joiden valintaan käytettiin tarkkaa harkintaa. Myös näyttelyyn liittyvä oheisohjelma pitää suunnitella jo nyt yhdessä museolehtorin kanssa, samoin näyttelyn markkinointia pohditaan yhdessä tiedottajien kanssa. Tätä näyttelyä edeltää iso pukukokoelman luettelointityö, johon liittyy myös kansallispukujen valmistamiseen liittyvien tekniikoiden tallennustyötä, jossa Marja Liisa on myös mukana.

”Odotan sitä, että näyttely tarjoaisi kaikille kävijöille jotakin, olit sitten kansallispukuharrastaja, valmistuksen ammattilainen tai ihan muuten vain kansallispuvuista kiinnostunut ja mikä parasta, et ollenkaan asiasta kiinnostunut. Toivon, että mahdollisimman moni halukas pääsisi tutustumaan näyttelyyn ja saisimme yhä useampia ihmisiä kiinnostumaan kansallispuvuista”, kuvailee Marja Liisa odotuksiaan tulevalta näyttelyltä.

Marja Liisan mukaan vaikeinta kansallispukunäyttelyn tekemisessä on valinnat. Kansallispuvuista ei voi kertoa kaikkea yhden näyttelyn avulla, eikä kaikkia pukuja saada mahtumaan esille. ”Ikävä kyllä jokainen kävijä ei voi löytää sitä omaa kansallispukuaan näyttelystä. Mutta runsaasti pukuja tulee esille, sen voin luvata.”

Kansallispukujen parissa tehdään paljon yhteistyötä Pohjoismaiden kesken. Suomen kansallispukukeskuksen henkilökunta matkustelee tarpeen mukaan tapaamiseen Ruotsiin, Norjaan tai Tanskaan. Niinpä ruotsin kielestä on hurjasti hyötyä, mutta aina kommelluksiltakaan ei vältytä: ”Olimme Norjassa Pohjoismaisessa kansallispukuseminaarissa. Keskustelukielenä siellä on ruotsi ja ennen kuin viikon aikana tottuu puhumaan edes kohtalaista ruotsia, niin alkuviikkoon mahtuu aina monia kömmähdyksiä, kuten ”Tack” ja ”Grattis” saattavat mennä sekaisin.”

 

Teksti: Sari Koskinen

3 henkilöä tykkää
« palaaeteenpäin »