Museotyön arkea: Seija Hahl

Kirjoitettu | 22.08.2017 | Ei kommentoitu

Eipä taida olla sellaista toimintaa museossa, missä amanuenssi Seija Hahl ei olisi mukana menossa. Seijan vastuualueisiin museossa kuuluu tallennus, dokumentointi ja tutkimus, joten työnkuva on hyvin vaihteleva, mutta sitäkin ihmisläheisempi. ”Olen tilanteen mukaan mukana tallennus- ja dokumentointityössä, tutkimustyössä, kokoelmatyössä, näyttelytyössä ja yleisötyössä, mitä muita niitä nyt onkaan museotyön osa-alueita”, Seija kuvailee työtään.

Museoalalle Seija päätyi kansatieteen eli nykyisen etnologian opintojen myötä ja siitä museouralle heti ensimmäisen opintovuoden jälkeen. ”Ylpeänä kerron, että museourani alkoi Pöljän kotiseutumuseolla Siilinjärvellä kolmekymmentä vuotta sitten. Pohjoissavolainen ilmapiiri, immeiset ja ihanat työkaverit juurruttivat minut museoalalle”, Seija muistelee. ”Opiskeluaikana olin töissä tutkijana Varkauden museossa suunnittelemassa työnväenasuinmuseota. Työväenkulttuuri, kodin sisustus käsin tehtyine tuotteineen, kodin muistaminen ja muistelemiseen liittyvät asiat ovat edelleen lähellä sydäntäni. Gradussani tarkastelun kohteena olivat ihmisten kertomukset menneistä kodeistaan, sisustuksesta ja kodin ympäristöstä. Ihmisten henkilökohtaiset tarinat ovat kiinnostaneet minua myös myöhempinä työvuosina Saarijärven museossa ja Suomen käsityön museossa.”

Suomen käsityön museoon Seijan tie kävi 1999 ja silloinkin kyseessä oli elämänmakuiset lähtökohdat. Seija tuli mukaan suunnittelemaan ja toteuttamaan museon Käsityössä elämän tuntu -perusnäyttelyä. Edelleen esillä oleva perusnäyttely on muuntautunut vuosien varrella useaan otteeseen, mutta näyttelyn selkäranka on sama: elämään liittyvät esineet, jotka tuovat esiin niin kauniita kuin karmeitakin muistoja. Erilaisten projektien ja määräaikaisten työsuhteiden jälkeen Seijasta tuli osa museon peruskalustoa vuonna 2008. Sitä ennen tutuiksi ehti tulla käsityöläisten arki niin rannikko- ja saaristoalueella, Ahvenanmaalla kuin pohjoisella poronhoitoalueellakin.

käsityössä elämän tuntu suomen käsityön museo

Kuvassa museon perusnäyttelyä rakentamassa Seija Hahl (vasemmalla) ja harjoittelija Katri vuonna 2007. Museon perusnäyttelyn uudistus aloitettiin loppuvuodesta 2006 ja uusittu perusnäyttely valmistui maaliskuussa 2007.

 

Seija kuvailee työtään monipuoliseksi ja vaihtelevaksi. Projekteja tulee ja menee, usein päällekkäin on uuden projektin käynnistys ja vanhan projektin ”hännän” viimeistely. Työn rikkaus on päästä tutustumaan erilaisten, hankkeiden, näyttelyiden kautta käsityön maailmaan ja erityisesti käsityön tekijöiden maailmaan. ”Muistaminen ja se kuinka ihmiset kertovat muistoistaan, kiehtoo minua edelleen. Arkeen, elämään ja käsin tekemiseen liittyvä muisteleminen on ehtymätön tutkimusaihe”, Seija kertoo.

saaristolaiskäsityö suomen käsityön museo

Kuvassa käsityöläinen Karin Eklund (oik.) ja Seija Hahl tutustumassa Karinin tekemään peittoon, samalla Seija haastattelee häntä. Dokumentointi liittyy Suomen käsityön museossa vuonna 2004 toteutettuun saaristolaiskäsityöprojektiin.

 

Jatkuva uuteen tutustuminen tuo myös haasteita työhön. Ehtymättömästi uteliaaksi tunnustautuva Seija tunnustaa pohtivansa välillä uuden alan tai aihepiirin opiskelua, mutta pohdinnaksi se on aina jäänytkin, sillä omassa työssä on riittänyt vaihtelevuutta. ”Kun tutustuu eri aiheisiin, huomaa kuinka vähän jostain asiasta tietää. Näin kävi muun muassa Poron jäljillä -projektin yhteydessä. Uusi, minulle vieras porohoitokulttuuri avautui minulle hieman ja toivottavasti myös Poron jäljillä -näyttelyyn tutustuneille. Poronhoitoon liittyvää kulttuuria ihmettelen yhä, kuinka lähellä ja kuitenkin niin vieras tuo poronhoitokulttuuri minulle edelleen on. Saamelaisessa poronhoitokulttuurissa myös duodji eli käsityö, liittyy elämään kokonaisvaltaisesti, arkeen ja juhlaan,” Seija kertoo. ”Ihmettelen, ihastelen ja kyselen ihmisiltä – käsityöläisiltä, taidekäsityöläisiltä, tekstiilitaiteilijoilta, keraamikoilta tai eri alojen taitajilta, kuinka ihmeessä osaat ja olet oppinut taitosi. Käsityön harrastaminen on myös itselleni ihastuksen kohde, sillä en voi kuin arvostaa monen syvällistä paneutumista omaan alaansa olkoot se neulominen, perhonsidonta tai paperin valmistaminen.”

poron jäljillä dokumentointi suomen käsityön museo

Lokakuussa 2006 dokumentoitiin Tuula-Maija Magga-Hettan suvun poroerotusta Vuotson Sakiaselällä osana Poron jäljillä -hanketta. Kuvassa museolehtori Raija Manninen (mustassa takissa) ja amanuenssi Seija Hahl (oikealla) keskustelevat Tuula-Maija Magga-Hettan  kanssa poroerotuksesta.

 

Myös tekniikan kehittyminen tuo työhön omat haasteensa. Seija kuvailee oman suhtautumisensa tietotekniikkaan kuvastuvat hyvin ”uskallusta riittää enemmän kuin osaamista” -periaatteeseen. Apua hän kuitenkin kertoo saavansa aina, sillä ympärillä on taitavia ja osaavia ihmisiä

Suomen 100-vuotisjuhlavuonna museossa esillä oleva Suomalainen kansallispuku -näyttely antoi jälleen mahdollisuuden oppia uutta. ”Kansallispukujen valmistukseen tiivistyy suuri määrä aineetonta kulttuuriperintöä eli hiljaista tietoa ja osaamista, jota käsityöläiset välittävät eteenpäin. Lumoudun itse katsoessani videolle tallennettua kansallispuvun valmistajan työskentelyä – nyytingin ja pitsin nypläystä, rekon kirjontaa, ronkkausta (kirjontaa) ja kansallispuvun kokan valmistusta valamalla”, Seija ihastelee museon näyttelyssä esillä olevia videoita. Seija toivookin, että myös asiakkaat löytävät näyttelyn videot ja saavat siten lisää ymmärrystä siitä ajasta ja taidosta, mitä yhden kansallispuvun tekeminen vaatii.

Iso osa Seijan työtä onkin tallentaa aineetonta kulttuuriperintöä eli ihmisten tuntemuksia ja muistoja eri aiheista. Kokemukset tallennetaan museon arkistoon liikkuvana kuvana, äänenä, kuvina ja tekstinä. Tähän tallennustyöhön liittyy myös Seijan vastuulla oleva yhteistyö Jyväskylän yliopiston museologian opiskelijoiden kanssa. Opiskelijat tallentavat osana opintojaan nykykulttuuria ja tallennusten tuloksia pääsee selaamaan verkossa. http://museonayttely.fi/nykytallennus/ Nykytallennusprojekteja aloitetaan tulevana syksynä myös kulttuuriluotsien kanssa, kun he tallentavat Anna ja Toivo Unicef-nukkien tekijöiden toimintaa.

Kaiken kaikkiaan Seija kokee työnsä paitsi suuria tuntoja herättäväksi myös ainutlaatuisia kokemuksia luovaksi:
”Näyttelyissä ja projekteissa tulokulma käsityöhön on joskus hyvinkin poikkeava, kuten Lentämisen ihme näyttelyssä vuonna 2009. Oli upeata nähdä kuinka ITE- taiteilijoiden tekemisen tarve sai heidät luomaan käsin erilaisia lentäjiä; lintuja, hyönteisiä, lentokoneita, enkeleitä, ufoja ja jopa taivaankappaleita. Näyttelyyn muodostui tekijöiden luoma oma Lentämisen maailma tai oikeastaan maailmankaikkeus.Edelleen vaikuttavin kuljetuskohteeni museourallani on ollut kun pakettiauton takakontissa oli ”Maailmankaikkeus”. Voiko oikeastaan suurempaa kuljetusta olla!”, Seija nauraa.

Suomen juhliessa 100-vuotista taivaltaan, museossa on esillä Suomalainen kansallispuku -näyttely, joka on osa Suomi 100 –juhlavuoden virallista ohjelmaa. Juhlavuoden kunniaksi avaamme yleisölle hiukan enemmän museolaisten työelämää.

Teksti: Sari Koskinen

3 henkilöä tykkää

Museotyön arkea: Maria Peni

Kirjoitettu | 08.08.2017 | Kommentit poissa käytöstä

Suomen käsityön museon yhteydessä toimii Konservointikeskus, joka tarjoaa palveluitaan paitsi Jyväskylän museoille, myös muille toimijoille ja yksityishenkilöille valtakunnallisesti ja kansainvälisesti. Konservointikeskuksessa toimii myös tekstiilikonservaattori Maria Peni, joka osallistui myös Suomalainen kansallispuku -näyttelyn pukujen konservointiin.

Maria Peni Konservointikeskus

Tekstiilien konservointi vaatii kärsivällisyyttä, tarkkaa silmää ja vakaata kättä. Kuvassa Maria konservoi käsin kirjailtua silkkilippua 1800-luvulta.

Marian työnkuvaan kuuluu hyvin laajasti tekstiilien tutkiminen ja konservointityöt. Jokaiselle konservoitavalle esineelle tehdään konservointityön suunnitelma, kustannusarvio ja työvaiheittain etenevä raportti valokuvineen. Konservointia varten tekstiilin materiaalit, työtavat ja vauriot pitää kartoittaa. Tekstiilejä pestään, korjataan ja huolletaan ja samalla puhdistetaan ja korjataan tekstiilien yhteydessä olevat muut materiaalit. ”Työn alla ovat olleet niin pienet pitsikäsineet kuin suuret keskieurooppalaiset kuvakudoksetkin.  Ja kaikkea siltä väliltä”, Maria kuvaa työtään. Konservoinnissa tarvitaan myös erilaisia tukia, suojia ja työvälineitä, joiden kehittely ja valmistus kuuluvat myös konservaattorille – luovaa työtä siis monella tasolla! Asiakasneuvonta on myös osa konservaattorin työtä, kun Konservointikeskukselta kysellään vanhojen liinojen ja ryijyjen huolto-ohjeita.

Maria kiinnostui kankaista ja vaatteiden ompelusta jo pikkutyttönä. ”Äidillä oli vanha Hugin-merkkinen ompelukone ja sillä opettelin ompelemaan. Tulokset eivät vielä olleet kummoisia, mutta intoa riitti”, Maria naurahtaa. Vain hieman myöhemmin mukaan tulivat myös neulominen ja muiden käsitöiden tekeminen.

Melkein kolmekymmentä vuotta konservointialalla viihtynyt Maria kävi ensin vaatetusalan ja kaupallisen koulutuksen, mutta alan töitä ei oikein löytynyt, joten hän hivuttautui vähitellen museoalalle. Konservointialkoi kiinnostaa Mariaa jo alkuaikoina, kun erään museon intendentti tokaisi hänelle, että ”rupea konservaattoriksi”. ”Otin selvää alasta, mutta silloin ei vielä Suomessa ollut konservointikoulutusta. Museoiduin sitten moneksi vuodeksi ja työskentelin eri museoissa erilaisissa tehtävissä, kunnes tekstiilikonservointikoulutus Vantaalla alkoi vuonna 1987”, Maria kuvaa työuransa alkua. Kolmen vuoden koulutuksen jälkeen Maria sai työpaikan Konservointikeskuksesta ja sillä tiellä hän edelleen on.

Konservaattorin työ on monipuolista ja vaihtelevaa. Ei ole kahta samanlaista tekstiiliä, vaan jokaiselle on etsittävä juuri sille sopivat toimenpiteet. Käsityön lisäksi konservaattorin on hallittava muun muassa kulttuuri-, tekstiili- ja pukuhistoriaa sekä kemiaa ja kieliä. Konservointiin liittyy myös eettisiä periaatteita, joiden mukaan toimintaan. Konservoinnin tarkoituksena on esineellisen kulttuuriperinnön säilyttäminen sekä esineen/tekstiilin tekijän tai suunnittelijan alkuperäisen aikomuksen säilyttäminen. Konservointityö suunnitellaan ja toteutetaan niin, että nuo toteutuvat. Tämä vaatii kansallisten ja kansainvälisten kulttuuriomaisuuden suojelulle asetettujen säädösten ja asetusten noudattamista. Esimerkiksi tekstiiliin lisättävän materiaalin tulee olla helposti poistettavissa, eikä se saa pitkänkään ajan kuluessa vahingoittaa tekstiiliä. Tekstiilille tehtävät toimenpiteet eivät saa muuttaa tekstiilin ulkonäköä eikä mittoja. Tehdyt toimenpiteet dokumentoidaan ja valokuvataan tarkasti. (Lähde: Konservaattoriliiton sivut)

Tällä hetkellä Marialla on työn alla 1800-luvun alusta peräisin oleva kolmikolkkahattu. ”Sen materiaali on erikoista, hyvin hienokarvaista huopaa, ihan kuin vanhassa silinterihatussa”, Maria kuvailee. Hattu on aikojen saatossa kärsinyt, kulunut, murtunut ja litistynyt. ”Uudeksihan vanhaa esinettä ei koskaan saa, mutta puhdistuksen, kostutuksen, muotoilun ja korjauksen jälkeen siitä toivottavasti tulee alkuperäistä lähellä olevan näköinen ja muotoinen kokonaisuus.”  Hatun konservoinnin haastetta kasvattaa hatun materiaali. Huopa ei ole kaikkein helpommin käsiteltävää, joten sopivien konservoinnissa käytettävien materiaalien ja tekniikoiden valintaan pitää käyttää ylimääräistä huomiota.

Tekstiilien konservoitavuus ylipäänsä vaihtelee yksinkertaisesta hyvin haasteelliseen. ”Joskus puhdistettavaksi tulee tekstiilejä, joita ei voi pestä värien irtoamisen takia tai erilaisten materiaaliyhdistelmien takia.  Myös hyvin hauraiden ja pahoin vaurioituneiden tekstiilien käsittelytavan valinta aiheuttaa joskus harmaita hiuksia. Hyvin harvoin on kuitenkaan tarvinnut nostaa käsiä pystyyn ja todeta, että mitään ei voida tehdä”, Maria kuvailee.

Maria on viihtynyt työssään konservaattorina hyvin. Alun perin Konservointikeskus toimi Jyväskylän taide- ja tiedesäätiön alaisuudessa ja siirtyi vuonna 1995 osaksi Suomen käsityön museota. Suomen 100-vuotisjuhlavuosi on ollut yhtä työntäyteinen kuin muutkin vuodet. Suurimpina töinä tänä vuonna konservoinnissa onkin Ylivieskan tuhopoltosta selvinnyt messukasukka ja nyt työn alla oleva kolmikolkkahattu. Yleensä sekaan mahtuu aina myös jokunen yllätyskonservointi. ”Eniten tietysti odotan, että työt valmistuvat sujuvasti ja ajallaan”, Maria kuvailee odotuksiaan tältä vuodelta.

Marian mieleen on painunut muistoja museoalalta myös ennen Konservointikeskusta. Hauskin niistä liittyy kesätöiden päättymiseen Etelä-Pohjanmaan museossa, kun Maria sai läksiäislahjaksi kortin, jossa luki turkulaisittain lohduttavasti Älä ol´ yhtään hualissas, kyl rätei ja lumpui piisa!

Suomen juhliessa 100-vuotista taivaltaan, museossa on esillä Suomalainen kansallispuku -näyttely, joka on osa Suomi 100 –juhlavuoden virallista ohjelmaa. Juhlavuoden kunniaksi avaamme yleisölle hiukan enemmän museolaisten työelämää.

Teksti: Sari Koskinen

3 henkilöä tykkää

Museotyön arkea: Raija Manninen

Kirjoitettu | 25.07.2017 | Kommentit poissa käytöstä

Monelle museon opastukseen tai työpajaan tulevalle museon tutuimmat kasvot kuuluvat museolehtori Raija Manniselle, joka vastaa museon yleisötyöstä ja koordinoi museon tapahtumatuotantoa ja muita aktiviteetteja.

Kuvassa Raija keittelee  perinteistä punamultaa Kävelykadulla työnäytöksessä.

Kuvassa Raija keittelee perinteistä punamultaa Kävelykadulla työnäytöksessä. Kuva; Suomen käsityön museo

Alun perin kotiteollisuusohjaajaksi Kuopion Muotoiluakatemiasta vuonna 1983 valmistunut Raija koki alusta asti kuuluvansa museoon, sillä valmistumisvuonna avautui Jyväskylään Suomen kotiteollisuusmuseo (nyk. Suomen käsityön museo), jonne Raijaltakin pyydettiin esineitä esille. Raija oli juuri perustanut oman yrityksen ja päätti keskittyä sen toimintaan, eikä hänen esineitään päätynyt – ainakaan juuri silloin – museoon. ”No kymmenen vuotta myöhemmin ajauduin Jyväskylään opiskelemaan ammatilliseen opettajakorkeakouluun.  Tein osan opetusharjoittelusta kotiteollisuusmuseossa Näkevät kädet -näyttelyn suunnittelun ja oheisohjelman muodossa. Silloinen museolehtori oli jäämässä äitiyslomalle ja minulta kysyttiin, että olisinko kiinnostunut museolehtorin sijaisuudesta. Heti saatuani opettajan paperit jouduin museoon”, Raija nauraa.

Raijan uran aikana museomaailma on muuttunut paljon. Vielä 90-luvulla museolehtori kulttuurihistoriallisessa museossa oli harvinaisuus ja työ oli aika pitkälti luovimista museon ammatillisen henkilökunnan ja asiakkaiden välissä. ”Alkuun varsinkin tuntui, että viestintuojana tulin ammutuksi useampaan otteeseen. Niinpä sitten opiskelin työn ohessa maisteriksi, että josko yhteinen kieli ja mieli asiakasnäkökulmaan löytyisi. Nyt museoissa on asiakasymmärrystä, mutta pioneerina on tullut päätä hakattua seinään ja ovenpieliin”, Raija muistelee. Suomen kotiteollisuusmuseo toimi Jyväskylän kampusalueella, melko pienissä tiloissa, mikä oli ajoittain haasteellista esimerkiksi opastustilanteissa, joissa oli mukana isoja ryhmiä. ”Opastettavia ryhmiä oli paljon ja musiikkiluokat olivat isoja. Soitinnäyttelyn näyttelyarkkitehti oli suunnitellut vitriinien väliin mdf-levystä pylväitä, joiden sisään oli piilotettu tekniikkaa musiikin kuuntelua varten ja osa pylväistä oli ’estetiikan’ vuoksi. Pylväät näyttivät tukevilta, niinpä joku oppilas nojasi sellaiseen ja pylväs lähti kaatumaan. Minä syöksyin ottamaan pylvään kiinni, ettei se olisi osunut toisen oppilaan päähän. Pylväs luiskahti käsistäni ikkunasyvennykseen ja murensi pienen palan seinää ja ruttasi sälekaihtimia. Minä kerroin kahvitunnilla kauhuissani tilanteesta ja vaadin tukevampia pylväitä. Sain vastaukseksi, että museolehtorin tehtävä on huolehtia, ettei näyttelyssä satu mitään vahinkoja ei esineille eikä ihmisille”, Raija kauhistelee. ”No näyttelyrakenteisiin tehtiin muutoksia ja sen jälkeen olen aina vaatinut, että näyttelystä pitää tulla peruskoulun kestäviä”, hän jatkaa.

”Juuri tällä hetkellä siivoan sähköpostiani ja etsin pöytää vuoden aikana kertyneiden papereiden alta ennen kesälomaani”, Raija kuvailee kesätunnelmiaan. Kesäaikaan museolehtorin arkeen kuuluu yleensä myös erilaisia huoltoja: lainattavat muistelusalkut, perusnäyttelyn kosketeltavien ja koettavien juttujen päivittämistä ja huoltoa, pajatilan siivoamista ja päivittämistä sekä käsityöohjeiden uudistamista. Lisäksi kesän aikana koostetaan oppaille materiaaleja – tällä kertaa luonnollisesti kansallispukuihin liittyen – ja tietenkin suunnitellaan syksyn tapahtumien alustavia sisältöjä. Syksyllä museossa vierailee noin 1400 kakkosluokkalaista ja heidän kanssaan tutustutaan muun muassa kansallispukuihin; tietenkin jollain mieltä kutkuttavalla tavalla. ”Mielenkiintoisinta onkin työn monipuolisuus ja se, että saa olla tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa. Tai jos ei suorastaan face to face -tilanteessa, niin ainakin välillisesti esimerkiksi työpajaohjeen tai lainattavan muistelusalkun ja jonkin aktiviteetin muodossa”, Raija kuvailee työnsä eri puolia.

Museon lainattavia salkkuja käytetään mm. palvelukodeissa muisteluun. Raija esittelee kuvassa ryijysalkun antimia. Kuva: Suomen käsityön museo.

Museon lainattavia salkkuja käytetään mm. palvelukodeissa muisteluun. Raija esittelee kuvassa ryijysalkun antimia. Kuva: Suomen käsityön museo.

Muistiin painuvia kokemuksia syntyy ihmisten kohtaamisesta runsaasti. ”Keväällä museossa vieraili seiskaluokkalaisia. Heidän kanssa tehtiin avainkaulanauhoja ja muutamalla pojalla ei solmun teko luonnistunut, vaikka me opettajan kanssa yritettiin demonstroida asiaa. Yhdeltä pojalta se ei kerta kaikkiaan ottanut onnistuakseen. Sitten mä näin, että pojalla oli nauhalenkkarit ja minä hipaisin omalla jalallani pojan kenkää ja sanoin, että miten sinä kengän nauhat solmit, jos et osaa tehdä solmua. Hän sanoi, että nää menee tehdasasetuksilla. No kyllä se solmukin sitten syntyi.”

Museolehtorin työssä pääsee käyttämään luovuutta ja aina on uusia asioita mihin tutustua näyttelyiden tai tapahtumien kautta. ”Ehkä mieliinpainuvin kokemus oli, kun olin kollegani kanssa tutustumassa vuoden käsityöläiseksi valitun neurokirurgin työskentelyyn leikkaussalissa. Asiakkaiden kanssa työskennellessä kuulee monenlaisia tarinoita ja elämänkohtaloita ja joihin itse ehkä voi tuoda yleisen historiallisen näkökulman. Tietenkin se on myös tärkeää, että saa olla käsityössä näköala paikalla, jota vielä vapaa-ajan -minä tukee ”, Raija kuvailee. Työn monipuolisuus on paitsi rikkaus, mutta samalla myös haaste, sillä aina olisi hirveästi tekemätöntä työtä. ”Suurin osa ajasta menee varautuessa tulevaan asiakkaaseen ja kuitenkin se asiakas joka on jo museossa tai museon nettisivuilla, pitäisi olla etusijalla, että hän saisi sen, mitä hän haluaa ja tarvitsee”, kuvailee Raija lehtorin työn haasteita.

Suomalainen kansallispuku -näyttelyn tiimoilta Raija haluaa omalla työpanoksellaan olla mukana edesauttamassa kansallispuvun auran laajentamista ja saattamista näkyvämmäksi, kajoamatta kuitenkaan kansallispuvun pyhyyteen. Vuosi 2017 onkin ollut tähän mennessä museon kannalta hyvin kiireinen, mutta vuotta on värittänyt myös runsas museon strategiatyö. Museon muutostakin on ollut jo pitkään puhetta. ”Toivoisin selkeytystä muuttaako museo vai ei. Nyt on tyhjäkäynnillä olo, kun jo olemassa olevaa pitäisi uudistaa, mutta kannattaako siihen ryhtyä, jos muutto tulee muutaman vuoden päästä ja silloin koko museokonsepti pitää miettiä uudestaan. Joka tapauksessa nyt olisi uudistumisen aika”, Raija pohtii museon tulevaisuudenkuvaa.

Suomen juhliessa 100-vuotista taivaltaan, museossa on esillä Suomalainen kansallispuku -näyttely, joka on osa Suomi 100 –juhlavuoden virallista ohjelmaa. Juhlavuoden kunniaksi avaamme yleisölle hiukan enemmän museolaisten työelämää.

 Teksti: Sari Koskinen

Be the first to like.

Kapalovyö

Kirjoitettu | 18.07.2017 | Kommentit poissa käytöstä

Kuukauden esineenä esitellään kapalovyö. Suomen käsityön museon esinekokoelmiin on tallennettu kapalovöitä yhteensä 10 kpl.

Nuken kapalovyö on valmistettu ja sitä on käytetty noin vuonna 1910-1915 Korpilahdella. Kuva: Anneli Hemmilä-Nurmi

Nuken kapalovyö on valmistettu ja sitä on käytetty noin vuonna 1910-1915 Korpilahdella. Kuva: Anneli Hemmilä-Nurmi

Tästä videolinkistä näet vauvanuken kapaloinnin. Pirkko Järvinen pukee itse valmistamansa nukkevauvan.

Lasten kapaloinnista on vähän tietoja 1600-luvulta. Kapalovyö valmistettiin yleensä paksusta kankaasta, joka sitoi kapalorievut tukevasti paikoilleen ja piti lapsen lämpimänä. Villakankaista kapalovyötä käytettiin vielä 1700-luvulla. Lapsen kapalointiin liittyviä vaatekappaleita ja riepuja ei yleensä pidetty sen arvoisina, että niitä olisi merkitty perukirjoihin.  (Pylkkänen 1984, 108-109)

Varhaisin tieto helsinkiläisen vauvan vaatetuksesta on peräisin vuodelta1649. Omaisuusluetteloon on tuolloin tehty merkintä kapteeniluutnantin lesken omistamista ”lapsen ristiäisvaatteista”. Lapsi kapaloitiin ensin, tässä tapauksessa ruskeasta sametista valmistetulla kapalovyöllä. Sen jälkeen päälle puettiin kastepuku. (Lehto & Lönnqvist 1988, 23.)

Tapa sitoa vauvan rievut kapalovyöllä jäykäksi mytyksi, jossa ei voinut liikuttaa käsiään eikä jalkojaan, säilyi miltei muuttumattomana pitkälle 1700-luvulle asti, kansan parissa viime vuosisadalle asti. Uskottiin, että kireä kapalointi kasvatti lapsen raajat suoriksi ja vahvisti kehoa siten, että vartalo muovautui ryhdikkääksi. Tärkeätä oli, että lapsen pää suojattiin ja että hänen kätensä lepäsivät kapaloitaessa vartalon molemmin puolin ja että jalat olivat niin ikään ojennuksessa. Kapaloa ei saanut kuitenkaan kietoa liian kireäksi, koska lapsen tuli voida hengittää vapaasti. Kapaloinnin jälkeen lapsi oli kiedottava lämpimiin peitteisiin. Lämpimyyden vuoksi kapalovyökin valmistettiin tavallisesti tukevasta kankaasta, joka vuorattiin usein villakankaalla. (Pylkkänen 1984, 106)

Kapalovyötä käytettäessä imeväisen vaatetukseen kuuluivat paita, nuttu, napavyö, alusriepu, suojusvaippa, kapalovaippa ja kapalovyö.

Kuva Suomen käsityön museon perusnäyttelystä Sydäntä lähellä –vitriinistä. Vitriinin vauva on kapaloitu 2 metriä pitkällä ja 17 senttiä leveällä kapalovyöllä.  Kuva: Anneli Hemmilä-Nurmi

Kuva Suomen käsityön museon perusnäyttelystä Sydäntä lähellä –vitriinistä. Vitriinin vauva on kapaloitu 2 metriä pitkällä ja 17 senttiä leveällä kapalovyöllä. Kuva: Anneli Hemmilä-Nurmi

Paita valmistettiin pehmeästä puuvillakankaasta. Se oli takaa avonainen ja kiinnitetty nauhoilla samoin kuin flanellista tehty nuttu. Näiden ompelemisessa ei saanut jäädä vauvan ihoa painavia saumoja. Paita ja nuttu pujotettiin päällekkäin jo ennen pukemista ja paidan hihat käännettiin nutun hihojen päälle. Näin ne saatiin mukavasti puetuksi vauvalle yhtä aikaa.Napavyö oli pumpulikankainen noin 8 cm leveä ja noin 90 cm pitkä kaitale, jonka toinen pää oli pyöristetty ja siihen oli ommeltu uksi kiinnitysnauha. Sitä ei saanut päärmätä, päärme olisi painanut lapsen ihoa eikä sitä saanut solmia. Napavyötä käytettiin ensimmäisten viikkojen ajan. Alusriepu oli pehmeästä, mielellään käytetystä kankaasta tehty noin 60 x 60 cm:n kangaspala, joka kolmioksi taitettuna hoito nykyisen vaipan virkaa. Myöskään sitä ja muita vaippoja ei päärmätty vaan ne huoliteltiin yliluotellen tai pykäpistoin. Seuraavaksi puettiin suojusvaippa, niin ikään pehmeästä puuvillakankaasta tehty vähän suurempi kangaspala. Sen päälle kiedottiin jämäkästi paita-nuttu –yhdistelmä. Kapalovaippa oli usein flanellinen ja vähän edellistä suurempi, noin 90 x 90 cm. Sen ja edellisen väliin voitiin sijoittaa vahakangaspalanen, joka ei kuitenkaan saanut yltää lapsen ympäri. Tässä vaiheessa piti lapsen kädet  olla kylkiä vasten. Vaippojen helmaosa käännettiin ylöspäin lapsen jalkojen päälle. Tämä kaikki kiedottiin sitten paketiksi kapalovyöllä. (Teksti: Pirkko Järvinen)

Kansanopistojen ja kotiteollisuuskoulujen tutkintovaatimuksiin kuului, että nuoret naiset harjoittelivat oppilastöinä vauvan vaatteiden valmistusta.

Vuonna 1956 kansanopistossa valmistettu vauvan nuttu. Kuva: Liisa Korhonen

Vuonna 1956 kansanopistossa valmistettu vauvan nuttu. Kuva: Liisa Korhonen

Tämä vauvan paita on ohutta, tiivispintaista puuvillapalttinaa. Paidassa on röyhelökaulus, joka on tehty poimuttamalla pääntien reuna ja käänteen reunassa on pakotettu reikäommel. Kaulus solmitaan takaa kapeilla kanttinauhoilla. Paita on valmistettu 1956-1957 kotiteollisuuskoulun oppilastyönä. Kuva: Liisa Korhonen

Tämä vauvan paita on ohutta, tiivispintaista puuvillapalttinaa. Paidassa on röyhelökaulus, joka on tehty poimuttamalla pääntien reuna ja käänteen reunassa on pakotettu reikäommel. Kaulus solmitaan takaa kapeilla kanttinauhoilla. Paita on valmistettu 1956-1957 kotiteollisuuskoulun oppilastyönä. Kuva: Liisa Korhonen

Vauvojen ja pienten lasten vaatteita Suomen käsityön museon perusnäyttelystä Lasten vaatteet -vitriinistä. Kuva: ANneli Hemmilä-Nurmi

Vauvojen ja pienten lasten vaatteita Suomen käsityön museon perusnäyttelystä Lasten vaatteet -vitriinistä. Kuva: Mikko Auerniitty

Lähteitä:

Ensimmäinen juhlapuku (1988) Toim. Marja-Liisa Lehto ja Bo Löbbqvist. Helsingin kaupunginmuseon julkaisu.

Pylkkänen, Riitta (1984) Vauvan kapalointi, kaste- ja juhla-asu 1500-1700 –luvulla. Kaksi pukuhistoriallista tutkielmaa. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 85. Helsinki.

Kokosi: Marjo Ahonen

1 henkilö tykkää

Museotyön arkea: Laura Järvinen

Kirjoitettu | 27.06.2017 | Kommentit poissa käytöstä

Jo ensimmäisellä askeleellaan museoon löytää asiakas itsensä museon infosta ja museokaupasta. Tällöin vastassa on yleensä myös museoassistentti ja museokaupan hoitaja Laura Järvinen. Museon tiskin takana istuja ei pelkästään tervehdi sisään astuvia asiakkaita, vaan hoitaa myös muuta asiakaspalvelua ja huolehtii, että museon näyttelytilojen tekniikat ovat päällä asiakkaiden iloksi. Ison osan työajasta haukkaavat myös erilaiset toimistotyöluonteiset tehtävät kuten museokaupan valikoiman ylläpito valintoineen, tilauksineen ja tilityksineen.

museokaupan uudistus Laura Järvinen

Museassistentti Laura Järvinen (keskellä) oli aktiivisesti mukana, kun museokaupan uudistusta toteutettiin vuonna 2012. Kuva: Anneli Hemmilä-Nurmi.

Laura päätyi museoalalle alun perin vaatetus-artesaaniopintojensa kautta. ”Ajattelin hakeutua Suomen käsityön museoon harjoitteluun ja opettajani piti tätä asiaa hyvänä ideana ja tuki tänne hakeutumistani. Nyt vielä 11 vuotta myöhemmin samalla tiellä ollaan!” Laura tuumaa. Harjoitteluja museossa kertyi useampia pätkiä ja sitä kautta tie vei viikonloppuvalvojan keikkahommiin, sijaisuuteen sekä opintojen valmistuttua vakinaistamiseen.

Suomen kesä on tällä hetkellä kukkeimmillaan, mutta museoassistenttimme miettii jo joulua. Touko-kesäkuussa avoinna oli avoin haku niin Käsityöläisten joulutorille kuin museokaupan joulusesonkiinkin. ”Vaikka onkin kesäkuu, niin ajatukset ovat joulusesongissa, joka on museokaupassa vuoden vilkkainta sesonkia. Joulutuotteet tilataan hyvissä ajoin, jotta käsityöläisillä on riittävä aika tuotteiden valmistamiseen”, Laura kertoo. Tulevalta kesältä ja syksyltä Laura odottaa mielenkiinnolla yleisön kommentteja Suomalainen kansallispuku -näyttelystä. ”Olen opiskellut työn ohessa jo muutaman vuoden, joten oma osallisuuteni ja läsnäoloni juhlavuoteen on paljon pienempi kuin kollegoiden. Se on varmaa, että asiakaspalvelussa kuulee monta tarinaa kansallispuvuista. Oma tietämys kansallispuvuista tulee varmasti myös kasvamaan tänä vuonna.”

Museoassistentin työ asiakaspalvelussa vaatii usean pallon pyörittelyä yhtä aikaa, mutta arjessa voi nähdä taikaakin. Laura kokee museokaupan kirjanpidon tekemisen kaikkein mielenkiintoisimmaksi työksi. ”Kuinka kaikki luvut yhtäkkiä täsmäävät, se on kuin taikaa!”, Laura huudahtaa. ”Ja käsityötyötrendien seuraaminen, mikä lyö milloinkin pinnalle myös suuremman yleisön keskuudessa. Museokauppaan tuotteiden tilaaminen on välillä kuin lottoarvonnassa”, hän jatkaa. Haasteellisimmaksi työssään Laura kokeekin tilojen valvonnan, asiakaspalvelun ja toimistotöiden sumplimisen. ”On haastavaa tehdä monta asiaa yhtä aikaa.” Välillä myös yhteisymmärryksen löytäminen asiakkaiden kanssa aiheuttaa kinkkisiä tilanteita. ”Ymmärryksen puute voi johtua esimerkiksi kielieroista. Haastavaa on se, kun tiedät, että jätät persoonallasi ja käyttäytymiselläsi monelle asiakkaalle mielikuvan museosta”, Laura pohtii.

Museokaupan ylläpito, Laura Järvinen.

Museokaupan järjestyksen ylläpitäminen vaatii omat rutiininsa. Välillä pitää tarttua myös pölyhuiskaan.

Asiakaspalvelussa on harvemmin kahta samanlaista päivää ja välillä asiakkaiden saapumisia ilmoitetaan muulle museon henkilökunnalle puhelimitse. ”Kunnallisvaltuutettu ja kansanedustaja Eila Tiainen saapui museoon näyttelyintendentin kutsumana. Minun piti ilmoittaa hänet saapuneeksi puhelimitse. Unohdin hänen nimensä totaalisesti, mieleen tuli vain eräs toinen poliitikko, jonka nimen tiesin vääräksi. Loppujen lopuksi sanoin puhelimeen ”tänne saapui… ihminen”. En tiedä kuuliko tai pahastuiko Eila. Näyttelyindententti nauroi ja minua nolostutti pitkään”, Laura naureskelee.

Suomen juhliessa 100-vuotista taivaltaan, museossa on esillä Suomalainen kansallispuku -näyttely, joka on osa Suomi 100 –juhlavuoden virallista ohjelmaa. Juhlavuoden kunniaksi avaamme yleisölle hiukan enemmän museolaisten työelämää.

Teksti: Sari Koskinen

Be the first to like.

Museotyön arkea: Anneli Hemmilä-Nurmi

Kirjoitettu | 13.06.2017 | Kommentit poissa käytöstä

Museon valokuvaaja-amanuenssin, Anneli Hemmilä-Nurmen elämään käsityöt ovat kuuluneet nuoruudesta lähtien. ”Myös äitini kannusti käsillä tekemiseen ja osti minulle kankaita ja muita tarvikkeita aina kun vain olin niitä vailla. Eihän ne työt silloin 70-luvulla mitään kovin erikoisia olleet. Ompelu, neulominen ja virkkaaminen olivat ne tavallisimmat maalla asuvan tytön käsityöt. Kaikilla töillä kun piti olla jokin käytännöllinen tehtävä. No, ehkä ne kanavatyöt eivät niin kovin tarpeellisia olleet, mutta äiti kuitenkin vei ne kaikki kehystettäväksi ja löysi niille jopa paikan kodin jo muutenkin täyteen ahdetuilla seinillä”, Anneli muistelee.

Anneli Hemmilä-Nurmen työtehtäviin kuuluu mm. vanhojen kuvien luettelointia. Kuva: Sari Koskinen

Anneli Hemmilä-Nurmen työtehtäviin kuuluu mm. vanhojen kuvien luettelointia. Kuva: Sari Koskinen

Aikoinaan käsityöt veivät Annelin myös opiskelemaan alaa Kuopioon kouluun, joka silloin tunnettiin Koti- ja taideteollisuusoppilaitoksen nimellä. ”Puolison työn perässä tuli muutettua ja haettua omaa paikkaa ja kotiseutua, joka lopulta löytyi täältä Jyväskylästä. Siinä vaiheessa käsityöt olivat jääneet vain harrastukseksi”, Anneli kertoo. Kuopiossa opintoihin oli kuulunut jakso kansatieteen opintoja ja tovin asiaa pohdittuaan Anneli haki opiskelemaan Jyväskylän yliopistoon suomalaista ja vertailevaa kansatiedettä. ”Nykyisin sana etnologia tuntuu jotenkin modernimmalta. Opintojen valmistuttua päädyin töihin tänne Suomen käsityön museoon”, Anneli jatkaa.

Vaikka Annelista ei käsityöläistä tullutkaan, nauttii hän työstään käsitöiden parissa. ”Rakastan vanhoja esineitä. Vanhan esineen pinta, joka on vuosikymmenten saatossa kulunut sileäksi saa minut jotenkin nostalgiseksi, vaikka en itse ole esinettä käyttänytkään. Historia ja sukupolvien ketju on jotenkin läsnä. Tuntuu aina hienolta koskettaa kuluneen esineen pintaa, vaikka tiedän, että se on syntynyt ahkeran ja joskus varmaan loputtomalta tuntuvan uurastuksen tuloksena”, Anneli kuvailee.

Annelin koomisin muisto museoalalta liittyy myös esineiden ”käpälöimiseen”. ”Olimme vasta muuttaneet Jyväskylään ja käymässä ensimmäistä kertaa Keski-Suomen museossa. Silloin esillä olevat kokoelmat oli laitettu esille museon lattialle suuriin ryhmiin. Ei ollut vitriinejä eikä korokkeita, saati kulkua estäviä aitoja pääsemästä lähelle. Innoissaan avasimme jokaisen kaapin oven ja kokeilimme, miltä tuntuu kirnuta oikeaa kirnua. Kokeilimme varmaan jokaisen työkalun ja kapineen. Lattialla olleeseen kirkkoveneeseen emme sentään kavunneet. Nykyisin museoalan ammattilaisena en tekisi enää sellaista. Hyväksyn, että toisinaan täytyy tyytyä vain katsomiseen”, Anneli naurahtaa.

Omassa työssään Anneli nauttii erityisesti työn kiinnostavuudesta ja vaihtelevaisuudesta. Valokuva-arkistossa Annelin työtehtäviin kuuluu kuvien vastaanotto, kuvatoimitukset ja kuvien luettelointi museon sähköiseen kokoelmanhallintajärjestelmään. Lisäksi Anneli dokumentoi museon vaihtuvat näyttelyt jälkipolvia varten ja välillä valokuvaa myös tiedotuksen tarpeisiin.

”Museossa parhaillaan esillä olevaan Suomalainen kansallispuku -näyttelyyn valokuvasin tykkimyssyjä ja muita yksityiskohtia kansallispuvuista. Niiden valokuvaaminen oli haastavaa, mutta samalla innostavaa. Ei voi muuta kuin ihailla kansallispukukankaiden kauniita värejä ja taidolla kirjottuja kuvioita tykkimyssyjen pinnalla. Kansallispuvuissa viehättää niiden kauneus. Näyttelyä rakennettaessa oli mukava päästä pukemaan näitä pukuja nukeille. Sain paljon uutta tietoa siitä, miten pukuja käytetään ja miten se puetaan päälle. Museossa työskennellessä aina voi oppia myös jotain uutta”, Anneli pohtii.

Suomen juhliessa 100-vuotista taivaltaan, valmistautuu museo Suomalainen kansallispuku –näyttelyyn, joka on osa Suomi 100 –juhlavuoden virallista ohjelmaa. Juhlavuoden kunniaksi avaamme yleisölle hiukan enemmän museolaisten työelämää ja mikäpä sen paremmin mahdollistaisi kuin henkilökunnan esittely osana Suomalainen kansallispuku –näyttelyn suunnittelua ja rakentamista. Näyttelyn toteuttaminen vaatii usean, ehkä monen mielestä yllättävänkin monen, henkilön panostuksen.

 Teksti: Sari Koskinen

Be the first to like.

Pöytäliina – kahvihetkien ja perhejuhlien koristus

Kirjoitettu | 23.05.2017 | Kommentit poissa käytöstä

Kuukauden kokoelmanosto on Ilona Jalavan mallin mukaan koristeltu pellavapöytäliina. Se on kirjottu kukkakuvioin ja kooltaan 157,5 cm x 132,5 cm. Liina on valmistettu ja oli käytössä Lapuan pappilassa 1920-luvulla.

Ilona  Jalavan mallin mukaan kirjottu liina.

Kuukauden kokoelmanosto on Ilona Jalavan mallin mukaan koristeltu pellavapöytäliina. Se on kirjottu kukkakuvioin ja kooltaan 157,5 cm x 132,5 cm. Liina on valmistettu ja oli käytössä Lapuan pappilassa 1920-luvulla.

Pöytäliinan malli löytyy teoksesta Ilona Jalava: Kodin käsityöt II (1912) s.12.

Pöytäliinan malli löytyy teoksesta Ilona Jalava: Kodin käsityöt II (1912) s.12.

”Suomalaiset naiset ovat sukupolvien ajan kirjoneet, kutoneet, neuloneet ja ommelleet ilojaan ja surujaan pöytäliinoihin. Naisen elämänkaaressa liinojen valmistus on alkanut oman äidin tai varttuneempien naisten opastuksella hyvinkin varhaisella iällä. Kapiot olivat nuoren neidon taidonnäyte. Pöytäliinoissa näkyy niin valmistajan kädenjälki kuin kunkin aikakauden henki. Myös käyttötarkoitus ja kodin varallisuus vaikuttivat pöytäliinan valmistustapaan, materiaaliin ja koristeluun.” Lähde: Suomen käsityön museon kotisivut.

liinavitriini_pieni
Suomen käsityön museon kokoelmassa on tällä hetkellä noin 3500 liinaa, joista pieni otos on esillä perusnäyttelyssä Käsityössä elämän tuntu entisajan tuvaksi rakennetussa vitriinissä ja kahvikattauksessa.

kuppi_liinallapieni

 

Muita kokoelman liinoja säilytetään valvotuissa ja säädellyissä olosuhteissa pitkäaikaissäilytystiloissa.

Ilona Jalavan vuosina 1907-1913 suunnittelemien mallien mukaan valmistettuja liinoja Suomen käsityön museon kokoelmasta:

Pellavapalttinakankaalle kirjottu neliönmuotoinen pikkuliina. Malli on vuodelta 1909, liina val-mistettu 1910-1913.

Pellavapalttinakankaalle kirjottu neliönmuotoinen pikkuliina. Malli on vuodelta 1909, liina val-mistettu 1910-1913.

Pellavapalttinakankaalle kirjottu neliönmuotoinen valkoinen pöytäliina. Malli on vuodelta 1909, liina valmistettu 1910-1913.

Pellavapalttinakankaalle kirjottu neliönmuotoinen valkoinen pöytäliina. Malli on vuodelta 1909, liina valmistettu 1910-1913.

Neliönmuotoinen vihreälle veralle kirjottu pöytäliina. Malli on vuodelta 1913, liina valmistettu 1910-1913.

Neliönmuotoinen vihreälle veralle kirjottu pöytäliina. Malli on vuodelta 1913, liina valmistettu 1910-1913.

Neliön muotoinen iso valkoinen kirjottu pöytäliina. Malli on vuodelta 1912, liina valmistettu 1920-1939.

Neliön muotoinen iso valkoinen kirjottu pöytäliina. Malli on vuodelta 1912, liina valmistettu 1920-1939.

Suuri valkoinen juhlaliina, jossa geometrisiä kirjontakuvioita. Malli on vuodelta 1910.

Suuri valkoinen juhlaliina, jossa geometrisiä kirjontakuvioita. Malli on vuodelta 1910.

Luonnonvaaleasta pellavapalttinasta valmistettu kirjottu jugendtyylinen kaitaliina. Malli on julkaistu ensimmäisen kerran 1907.

Luonnonvaaleasta pellavapalttinasta valmistettu kirjottu jugendtyylinen kaitaliina. Malli on julkaistu ensimmäisen kerran 1907.

Valkoinen kirjottu soikea tarjotinliina, jonka reunoilla virkatut pitsit. Malli on vuodelta 1910.

Valkoinen kirjottu soikea tarjotinliina, jonka reunoilla virkatut pitsit. Malli on vuodelta 1910.

Lisäksi Suomen käsityön museon arkistosta löytyy Ilona Jalavan suunnittelemia tekstiilien malli- tai työpiirroksia 35 kpl.

Kuvassa Ilona Jalava.  Lähde: Katri Laine: Helsingin käsityökoulu 1881-1931. Hki 1931.

Kuvassa Ilona Jalava.
Lähde: Katri Laine: Helsingin käsityökoulu 1881-1931. Hki 1931.

Tekstiilitaiteilija Ilona Jalava (27.1.1878–19.2.1960)

© Suomen käsityön museo/ Reetta Karhunkorva 26.4.2004

Ilona Jalava (vuoteen 1906 Almberg) oli tunnetun suomalaisuusmiehen Antti Jalavan tytär ja hänen äitinsä Alma Jalava (os. Floman) puolestaan oli suomalaisen naisliikkeen varhaisia esitaistelijoita. Hän oli esimerkiksi Suomen Naisyhdistyksen perustajajäsen. Jalavien koti oli 1800–1900-lukujen vaihteen merkittävimpiä sivistyskoteja Helsingissä. Kodista saadut vaikutteet – suomalaisuusaate ja naisasia – olivat Ilona Jalavalle tärkeitä läpi elämän. Jalavan läheinen lapsuudenystävä oli kirjailija Aino Kallas (os. Krohn 1878–1956), jonka perhe oli Jalavien tuttavaperhe niin työn merkeissä kuin sen ulkopuolellakin. (Kallas 1988, 10, 13.)

Ilona Jalava oli maamme ensimmäisiä huomattavia tekstiilitaiteilijoita, eräs suomalaisen taidekäsityön pioneereista. Hän oli myös Suomen Käsityön Ystävien tunnetuimpia varhaisia taidesuunnittelijoita. Jalava ei koskaan avioitunut. Hän loi uran itsenäisenä taiteilijana ja yrittäjänä, mikä oli poikkeuksellista Jalavan aikakauden naisille. (Kallas 1988, 10.)

Jalava kävi Helsingin käsityönopettajaopistoa edeltäneen Helsingin Käsityökoulun, jonka matrikkeliin hänet on kirjattu ensimmäisen kerran vuonna 1896. Käsityönopettajaksi hän valmistui v. 1904. Jo opiskellessaan hän alkoi työskennellä Käsityön Ystävien taiteilijana. (Kallas 1988, 369.) Käsityön Ystävien vuosikertomuksessa vuodelta 1901–1902 mainitaankin suunnittelijoiden joukossa myös Ilona Jalava. Muita samana vuonna Käsityön Ystävissä suunnittelijoina toimineita olivat esimerkiksi Akseli Gallen-Kallela ja Eva Mannerheim-Sparre. (Priha 1999, 60.) Jalava opiskeli myös Ateneumissa. Hän teki opintomatkan Unkariin vuonna 1899. Matkan tarkoituksena oli tutustua unkarilaiseen käsityötaiteeseen. Tästä hän sai innoituksen kansanomaisten käsityömallien soveltamiseen taidekäsitöissä. Merkittävää Jalavan taiteellisen kehityksen kannalta oli ilmeisesti myös tutustuminen Akseli Gallen-Kallelaan ja taiteilijaystävyys häneen. (Kallas 1988, 370.)

Ilona Jalava toimi Kotitaide -lehden kotiteollisuuden ja kansantaiteen alan avustajana jo vuonna 1901 ollessaan 23-vuotias. Myöhemmin hän kuului Käsiteollisuus -lehden vakituiseen avustajakuntaan vuosikymmeniä. Kyseisen lehden avulla hänen mallinsa levisivät opettajille kautta maan ja opettajien välityksellä puolestaan koteihin. (Puhakka-Hyvönen 1987, 30.) Jalava toimi myös Kotiliedessä avustajana ja lehdessä julkaistiin useita hänen piirtämiään tekstiili- ja erityisesti pöytäliinamalleja (Ks. esim. Kotiliesi 1938, no 52). Lisäksi hän toimi Helsingin Käsityöopettajaopiston ja Käsityöliike Tellervon johtokunnissa (Korpola-Sannikka 1987) sekä oli yksi Suomen koristetaiteilijoiden liiton, sittemmin Ornamon, perustajajäsenistä (Priha 1999, 74–75).

Jalava julkaisi kirjontamallisalkkuja vuosina 1910–1912 nimellä Kodin käsityöt I-II. Jalava alkoi myös toimittaa vuonna 1913 Naisten käsityöt -lehteä, joka ilmestyi kerran kuukaudessa. Samalla nimellä hän julkaisi kahdeksanosaisen kirjontamalliston Naisten käsityöt vuosina 1915–1920. (Puhakka-Hyvönen 1987, 30.) Muutamien muiden mallikirjojensa ohella Jalava suomensi ahkerasti ulkomaista käsityökirjallisuutta ja kirjoitti mm. isästään Antti Jalavasta kirjan (Ks. luettelo Jalavan julkaisuista lopussa).

Jalavalla oli myös oma käsityöliike Helsingissä, josta hän välitti käsityöpakkauksia ja kirjontamalleja tai valmiita liinoja tilauksesta (Puhakka-Hyvönen 2000, 21). Hän ilmoitteli lehdissä usein ”Ompelumalleja, joihin ainekset valmiiksi piirrettyine malleineen ovat allekirjoittaneelta tilattavissa.” (Kansanen 1981, 32.) Vuonna 1909 hän piti Helsingissä oman näyttelyn Käsityö Oy Pirtin tiloissa. Näyttelyssä esiteltiin parin edeltäneen vuoden aikana valmistuneita ommel- ja kudontatöitä yhteensä 112 kappaletta. (Puhakka-Hyvönen 1987, 30.) Työmies -lehdessä Jalavan näyttely sai myönteisen vastaanoton ja erityisesti kiitettiin hänen suunnittelemiaan tyyliteltyjä kasvi- ja kukka-aiheita sekä ylipäätään suomalaisen luonnon hyödyntämistä suunnittelun lähtökohtana. Kiitosta sai myös se, että hänen käyttämänsä materiaalit olivat edullisia, samoin kuin piirtämänsä mallit. Ilmeisesti Jalavan tavoitteena oli levittää mallejaan tavallisen ja köyhänkin kansan keskuuteen. (Kansanen 1981, 32.)

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralla on Ilona Jalava -arkisto, joka käsittää monenlaista Jalavan toimintaan liittyvää arkistomateriaalia, kuten hänelle lähetettyjä kirjeitä ja onnittelukortteja sekä valokuvia ja hänen liiketoimintaansa liittyneitä asiakirjoja. Lisäksi Jalavan ja Aino Kallaksen välinen kirjeenvaihto löytyy Suomalaisen Kirjallisuuden Seurasta Kallaksen arkistosta. Helsingin yliopiston keskusarkistossa Käsityökoulun kokoelmassa on myös Jalavaan liittyviä tietoja. (Kuitunen 17.3.2004.) Jalavan sukulaisten hallussa on häneen liittyvää aineistoa jonkin verran. Ainakin Jalavan veljentyttären serkunpojalla Antti Alamerellä on Jalavaan liittyvää arkistoainesta hallussaan. (Puhakka-Hyvönen 17.3.2004.)

Ilona Jalavasta ei ole vielä tehty perustutkimusta, mutta Helsingin yliopiston käsityötieteen laitoksen opiskelija Marika Kuitunen valmistelee proseminaarityötään (2004) Ilona Jalavasta. Hänen tarkoituksenaan on tehdä pro gradu -tutkielmansa Jalavasta. Kuitusen pro seminaariin pohjautuva artikkeli on julkaistu Suomen käsityön museon julkaisussa 23 (Kuitunen 2005).

Jalavan teoksia:

Mallikirjat:

  • Kirjaimia. WSOY, 1911.
  • Kodin käsityöt I-II. WSOY, 1911–1912.
  • Valkokirjailumalleja (Mönster för broderi i hvitt). Hki: Otava, 1913.
  • Naisten käsityöt (kahdeksan salkun sarja). WSOY, 1913–1920.
  • Uusia käsitöitä. Otavan käsityökirjoja 7. Otava, 1924.
  • Kotilieden käsitöitä. Toim. Ilona Jalava. Kotilieden liite 1-6, vsk. 1930–1934.
  • Ristipistomalleja. WSOY, 1936.

Käännöstyöt:

  • Lahonneita puuristejä / kirjoittanut Viktor Rákosi (tekijän luvalla unkarin kielestä suomentanut Ilona Jalava). Porvoo, WSOY, 1901.
  • Virkkuukirja: täydellinen selonteko erilaisista virkkuutavoista (saksankielestä suom. Ilona Jalava). Otava, 1923.
  • Ristipisto-ompelu: neuvoja ristipisto-, palmikkopisto-, viivapisto- (Holbeinompelu) ja helmiompelussa (saksankielestä suom. Ilona Jalava). Otava, 1923.
  • Kudintyöt: täydellinen selonteko erilaisista kudintavoista (saksankielestä suom. Ilona Jalava). Otava, 1923.
  • Käpyily- ja solmeilutyöt. Neuvoja käpyily- ja solmeilutöiden oppimisesta (suom. Ilona Jalava). Otavan käsityökirjoja 6. Otava, 1924.
  • Käsityön tekotapoja (Naema Elg, mukaillen suom. Ilona Jalava). Minerva, 1927.
  • Reikäompelu. Täydellinen oppijakso sekä malleja (Anna Petersson-Berg, suom. sovittanut Ilona Jalava). Minerva, 1927.
  • Käsin solmittuja mattoja ja tyynyjä (Beyerin käsityökirjojen no 57 ja 78 mukaan suom. sovittanut Ilona Jalava). Koti kauniiksi 6. Helsinki 1927–1929.
  • Koruompelu ja neuvoja sen oppimiseen (saksankielestä suom. Ilona Jalava). Otava, 192?.
  • Verkkopitsi: verkkopitsi eli filet- ja tyllityöt (saksankielestä suom. Ilona Jalava). Otava, 192?.
  • Kutomisen käsikirja: laadittu Ruotsin kotiteollisuusjärjestöjen keskusliiton toimesta / Barbro Wahlund-Lundquister (suomentanut Ilona Jalava). Pellervo-seura, Helsinki, 1946.

Muita teoksia:

  • Otteita kihlautuneitten (Antti Jalava, Alma Sofia Floman) kirjeenvaihdosta 1870-luvulla. – Eino E. Suolahti (toim.), Muistikuvia. Otava, 1945. s. 7-120.
  • Antti Jalava. Tavallisen miehen tarina. WSOY, 1948.

Lähteitä:

Kirjallisuus:

Kallas, Riitta (toim.) 1988: Kolme naista, kolme kohtaloa. Aino Kallaksen kirjeenvaihtoa Ilona Jalavan ja Helmi Krohnin kanssa vuosina 1884–1913. SKS:n Toimituksia 485. HKI: SKS.

Kansanen, Tuire 1981: Kukkia ja kyyneleitä. Vanhoja kirjontamalleja. Hki: Otava.

Kuitunen, Marika 2005: Tekstiilisuunnittelija Ilona Jalava. – Muurahaisenpolkuja ja harakanvarpaita. Pöytäliinoja Suomen käsityön museon kokoelmista 18.12.2004-6.3.2005. Suomen käsityön museon julkaisuja 23. Jyväskylä: Suomen käsityön museo. s. 34-44.

Priha, Päikki 1999: Rakkaat ystävät. Suomen Käsityön Ystävät 120 vuotta. Hki: Kustannusosakeyhtiö Ajatus.

Puhakka-Hyvönen, Onerva 2000: Kirjontakuvioita. Perittyjä, lainattuja ja omin päin ommeltuja. Espoo: Ky Veikko Hyvönen & co.

Lehdet:

Ilona Jalava täyttää vuosia. Nimimerkki R.K. – Kotiliesi 1938, no. 52.

Puhakka-Hyvönen, Onerva 1987: Ilona Jalavan kirjontamalleja. Isoäidin käsitöitä 3. – Käsityö ja askartelu 6/87. s. 28–31.

Kirjeet:

Suomen kotiteollisuusmuseon museoamanuenssi Leena Korpola-Sannikan kirje Onerva Hyväriselle (tarkoittaa ilm. Hyvöstä) 12.6.1987.

Suulliset tiedonannot:

Tapaaminen Onerva Puhakka-Hyvösen kanssa Espoossa 17.3.2004.

Tapaaminen Marika Kuitusen kanssa Helsingissä 17.3.2004.

 

Suomen käsityön museon kuvakokoelmassa on Ilona Jalavaa ja Sophie Snellmania esittävä kuva, jossa he kutovat pystykangaspuilla mahdollisesti kuvakudoksia. Kuva on otettu Kuopion kotiteollisuusnäyttelyssä vuonna 1906.

Suomen käsityön museon kuvakokoelmassa on Ilona Jalavaa ja Sophie Snellmania esittävä kuva, jossa he kutovat pystykangaspuilla mahdollisesti kuvakudoksia. Kuva on otettu Kuopion kotiteollisuusnäyttelyssä vuonna 1906.

Marjo Ahonen

3 henkilöä tykkää

Museotyön arkea: Reetta Nikkarikoski

Kirjoitettu | 16.05.2017 | Kommentit poissa käytöstä

Jokuhan se museon numeroistakin huolen pitää ja hyvin pitääkin. Toimistosihteeri Reetta Nikkarikoski luovii Excelin syvissä vesissä raha-asioiden parissa, huolehtii laskuista, laskutuksesta sekä palkkoihin liittyvistä asioista – käytännössä siis hoitaa museon henkilöstöhallintoa ja taloutta. Lisäksi hän huolehtii, että museolta lainattavat muistelusalkujen varaajat saavat oikean salkun matkaansa ja vielä oikeaan aikaan. Muistelusalkkujen tarkoitus on luoda yhteisiä, mukavia sosiaalisia hetkiä eri aiheiden parissa esim. vanhainkodeissa. Pääseepä Reetta välillä verestämään myös muistojaan museoassistentin urastaan, kun hän pitää museon ovet avoinna kerran kuukaudessa. Ei ole myöskään mitenkään epätavallista nähdä Reettaa hoitamassa erilaisia museon juoksevia asioita, kuten noutamassa esitteitä, auttamassa näyttelyn rakentamisessa tai järjestelemässä museokauppaa.

Suomen kansallispukukeskuksen naiset lahjoittivat aikoinaan Reetalle "Toimistopirkko on huikee supersankaritar" -hiirimaton. Ja paikkansahan se pitää!

Suomen kansallispukukeskuksen naiset lahjoittivat aikoinaan Reetalle “Toimistopirkko on huikee supersankaritar” -hiirimaton. Ja paikkansahan se pitää!

 

Reetan tie museoalalla on ollut hyvin polveileva. ”Olen ollut kiinnostunut historiasta nuoresta asti ja satun olemaan yhdeltä nimikkeeltäni tekstiiliartesaani, vaikkei sitä kyllä uskoisi kädentaitojen ollessa niin kovin rajalliset”, Reetta nauraa. Harjoittelun kautta museoon 2000-luvun alussa tullut Reetta päätyi viikonloppuvalvojan töihin ja siitä opintovapaalla olleen museoassistentin sijaiseksi. Ja onpa Reetta ehtinyt jossain välissä museon siistijääkin tuuraamaan loma-aikoina. ”Museoassistenttiedeltäjäni palasi takaisin töihin ja minä siirryin liiketalouden opintojen pariin ja luulin jo museourani olevan siinä, mutta sitten edeltäjäni jäikin kokonaan pois ja minulle tarjoutui mahdollisuus hakea museoassistentin paikkaa. Siinä sitten jäi tradenomiopinnot kesken ja museoassistentin yllättävän vaativassa hommassa kului muutama vuosi, jonka jälkeen perin eläkkeelle jääneen toimistosihteerin pestin”, hän kuvailee uransa askelia.

Tällä hetkellä Reetalla on työn alla kaikenlaisia ”toimistopirkon hommia”. Reetan vuoteen kuuluu kaksi isoa työrupeamaa, kun vuosittain keväisin pitää saada valmiiksi tilastot esim. Museovirastoa varten ja tilittää erinäisiä avustuksia raportteineen Opetus- ja kulttuuriministeriöön. Loppuvuodesta keskitytään vielä entistä tarkemmin pennosten laskemiseen, että saadaan vuoden talousluvut täsmäämään. Vaikeimmaksi asiaksi Reetta kokeekin työssä kulttuurialan ja talousmaailman välillä luovimisen, jotta talouden ja hallinnon asiat istuisivat luovaan ja joskus hiukan boheemiinkin maailmaan näpsäkästi.

“Tykkään työskennellä lukujen parissa, minulle sopii hyvin ‘kaavamainen’ työskentely, varsinkin kun sen kaavan on saanut luoda itse ja sitä saa kehittää omaehtoisesti aina paremmaksi”, Reetta kuvailee työarkeaan. ”Tosin pelkkiä lukuja tässä ei tarvitse tutkia, museotyöskentely on onneksi sellaista, että toimistoihminenkin välillä pääsee mukaan mm. näyttelynrakennukseen ja kannettavahan ei tässä talossa lopu ikinä!” hän jatkaa.

Tällä viikolla aukeavassa Suomalainen kansallispuku -näyttelyssä Reetta on ollut apuna niin nukkien ja pukujen kantamisessa kuin nukkien pukemisessakin. ”Kerrankin sain työtoverit (nuket) tekemään melkein sitä mitä pyysin!” Reetta naureskelee. Tulevalta näyttelyltä Reetta odottaakin hyväntuulista, värikästä ja runsasta kokonaisuutta, ja tätä taitaa olla luvassa, mitä ainakin näin ennakkoon olemme saaneet makustella.

Suomen juhliessa 100-vuotista taivaltaan, museossa on esillä Suomalainen kansallispuku -näyttely, joka on osa Suomi 100 –juhlavuoden virallista ohjelmaa. Juhlavuoden kunniaksi avaamme yleisölle hiukan enemmän museolaisten työelämää.

Teksti: Sari Koskinen

3 henkilöä tykkää

Näyttelyiden taustavoimat: Juhani Hagman

Kirjoitettu | 02.05.2017 | Kommentit poissa käytöstä

Eipä tulisi museon näyttelyistä kovinkaan helposti ymmärrettäviä ja visuaalisesti miellyttäviä, mikäli ei Juhani Hagman, Jussinakin tunnettu museomestarimme, olisi meille näyttelyrakenteita toteuttamassa.

Jussin käsissä syntyi myös museon henkilökunnan taukotilan pitkä penkki.

Ammattikoulusta huonekalupuusepäksi valmistunut Jussi päätyi hakemaan Suomen käsityön museon museomestarin paikkaa vuonna 1990 – työnkuva kun vaikutti niin mielenkiintoiselta. Museomestarin työnkuva on hyvin moninainen ja vaihtelee yleensä museosta toiseen. Jussin leveillä harteilla lepää paitsi näyttelyrakenteiden suunnittelu ja rakentaminen myös valaistuksen toteuttaminen näyttelyihin, hälytyslaitteiden valvonta sekä tavaran kuljetukset ja kaikenlaiset juoksevat asiat. Ei mikään ihan pieni paketti siis.

Tällä hetkellä Jussilla on meneillään hyvin kiireinen työvaihe, kun tulevan Suomalainen kansallispuku -näyttelyn rakenteet pitää saada paperilta ihan kolmiulotteisiksi, toimiviksi rakenteiksi näyttelyä varten. Palaveeratakin pitää ehtiä välillä ja hoitaa juoksevia asioita, mutta työverstaan kutsu kuuluu päivittäin, jotta valmista saadaan aikataulun puitteissa. Aikataulutus onkin Jussin mielestä yksi työnsä haasteellisimmista puolista; näyttelyn vaihdolle on yleensä varattu muutama viikko aikaa, jolloin pitää purkaa vanhan näyttelyn rakenteet ja pistää uudet pystyyn. Kaikkea ei pysty rakentamaan etukäteen valmiiksi.

Tulevaan näyttelyyn Jussi rakentaa muun muassa katsomon ja ”mökkejä” esillepanoa varten. Hän toivookin, että yleisöllä on paljon kiinnostusta tulevaa näyttelyä kohtaan.

Jussi kertoo, ettei hänen työssään ole kahta samanlaista päivää, homma on monipuolista ja kiinnostavaa. ”Maalipurkki kaatui kerran parkkipaikalle ja punainen maali levisi ympäri pihaa, jota sitten siivottiin. Ei ollut silloin ollenkaan hauskaa,” Jussi kertoo nyt jo naureskellen. Tästä tapauksesta arkistoistamme löytyi jopa kuva-aineistoa!

Vaaleanpunainen maali lähti sateen mukana leviämään ympäri pihaa. Ihmettelemässä mukana Reija Teerimäki.

Kuva liittyy museon vaihtuvan näyttelyn vuodelta 2007, Poron jäljillä. Kuva on otettu museon takapihalla, jossa vaaleanpunaista maalia sisältävä maalipurkki kaatui ja aukesi kun sitä otettiin pois museon pakettiauton tavaratilasta. Vesisateessa maali lähti valumaan kohti roskakatosta. Ihmettelemässä mukana Reija Teerimäki.

Suomen juhliessa 100-vuotista taivaltaan, valmistautuu museo Suomalainen kansallispuku –näyttelyyn, joka on osa Suomi 100 –juhlavuoden virallista ohjelmaa. Juhlavuoden kunniaksi avaamme yleisölle hiukan enemmän museolaisten työelämää ja mikäpä sen paremmin mahdollistaisi kuin henkilökunnan esittely osana Suomalainen kansallispuku –näyttelyn suunnittelua ja rakentamista. Näyttelyn toteuttaminen vaatii usean, ehkä monen mielestä yllättävänkin monen, henkilön panostuksen.

Teksti: Sari Koskinen

3 henkilöä tykkää

Näyttelyiden taustavoimat: Sari Koskinen

Kirjoitettu | 18.04.2017 | Kommentit poissa käytöstä

Näyttelyiden lisäksi museon tapahtuu paljon muutakin ja sen kertomisesta yleisölle vastaa tiedotusta ja markkinointia hoitava amanuenssi Sari Koskinen. Hänen vastuualueenaan ovat erityisesti tapahtumista tiedottaminen, sosiaalinen media sekä matkailumarkkinointi.

Sarin työhuoneessaan Kilpisenkadulla, josta on helppo käydä kurkkaamassa toimintaa näyttelyiden puolella. Kuva: Reetta Nikkarikoski.

Sarin työhuoneessaan Kilpisenkadulla, josta on helppo käydä kurkkaamassa toimintaa näyttelyiden puolella. Kuva: Reetta Nikkarikoski.

Historian, kirjat ja käsityöt kiinnostuksen kohteikseen mainitseva Sari päätyi alkujaan taidehistorian opintoihin liittyneen harjoittelun kautta Jyväskylän taidemuseon riveihin, josta tie toi sijaistamisen kautta Suomen käsityön museoon. Ihan suoraan Sari ei eniten omaksi kokemansa tiedotuksen ja markkinoinnin tehtäviin astunut, vaan nimikkeitä hänellä on noin kymmenen vuoden museouran saatossa ollut muun muassa museonvalvoja ja -assistentti, arkisto-, näyttely- ja toimistosihteeri sekä viimeisimpänä nykyinen amanuenssi. Voisi siis todeta Sarin museossa työskentelypolun olevan vallan monisyinen!

Vaikkei tulevan Suomalainen kansallispuku -näyttelyn tapahtumien tiedottaminen ole ihan vielä ajankohtaisin asia, tulee Sarin kuitenkin olla perillä siihen liittyvistä asioista. Näkökulmat aiheen lähestymiseen tiedotuksessa on pitänyt miettiä ajoissa. Tapahtumatiedotuksen tahti voi olla hyvinkin hektistä, kun monet asiat varmistuvat vasta viime hetkellä. Tieto kuitenkin tulisi saada asiakkaille hyvissä ajoin. Käytettävät resurssit eivät ole tälläkään saralla rajattomat, on siis mietittävä tarkkaan, mihin paukkuja pistetään. Varsinkin kun valtakunnallisen museon näkyvyyden pitäisi kattaa koko Suomi, ihan etelästä aina pohjoisimpaan kolkkaan saakka. Sari kiitteleekin nykyisin somen tarjoamia edukkaita mahdollisuuksia markkinointiin ja tiedottamiseen, vaikkei printtiin ja paperiin tottunutta asiakaskuntaakaan pidä missään nimessä unohtaa!

Sarin mukaan tapahtumatiedotus on varsin monikanavaista, välillä on ryppäitä, jolloin ryvetään yhdessä tietyssä tapahtumassa kainaloita myöten kun tiedotteita ja menovinkkejä jaetaan esimerkiksi medialle, sähköisiin kalentereihin, sosiaaliseen mediaan sekä omille sidosryhmille. Sen tähden erinomainen organisointikyky ja työskentelytaito pitkällä aikajänteellä on tässä työtehtävässä rautaa, ettei mikään pääse unohtumaan tai yllättämään. Pitkät tehtävälistat jaettuna pienempiin osiin on myös Sarin mielestä hyvin pop!

Kuten niin monessa muussakin asiassa nykyisin, myös tiedotuksessa ja markkinoinnissa yhteistyö eri tahojen kanssa on kannattavaa. Esimerkiksi ryhmämatkailijoita tavoiteltaessa alueen erilaisten toimijoiden kanssa yhteistyö on ollut antoisaa, vaikka yhteisen teeman etsiminen voi välillä olla haasteellistakin.

Tulevalta kansallispukunäyttelyltä Sari itse odottaa sitä, mitä varmaan moni muukin tuleva näyttelyvierailija; nähdä runsaasti upeita pukuja ja vertailla niissä näkyviä erilaisia kädentaidon mestarinäytteitä. Sari itsekin aktiivisena käsitöiden harrastajana arvostaa kansallispukuihin liittyvää kädentaitoa ja omistautumista, kun jopa kankaat saatetaan kutoa niihin itse. Hiukan harmaina, hiljaisina ja vaatimattomina usein mielletyt suomalaiset ovat osanneet, joillekin ehkä yllättäenkin, revitellä kansallispukujen kanssa niiden värikkyyden ja koreilujen kautta. ”Vaikkei kansallispuvut aiheena niinkään innostaisi, kertovat ne kuitenkin omalta osaltaan suomalaista pukeutumisen historiaa.” Sari tuumailee.

Kuten moni muukin näyttelyiden taustavoimia esittelevä kirjoitus, myös tämä päätetään mukavaan muistoon menneiltä vuosilta museoalalla, Sarin museovalvojavuosilta Galleria Harmoniasta: ”Vaihtuvat näyttelyt tuli aina katsastamaan eräs, nyt jo edesmennyt taiteilija, joka säännöstään kritisoi näyttelyt kovin kovasanaisesti. Ensimmäisellä kerralla tämä hiukan hätkähdytti, mutta seuraavilla kerroilla osasin ottaa hänen palautteensa vastaan, kenties vastata herralle jotain takaisinkin, kenties hiukan näsäviisaastikin hänen näkövinkkelistään. Loppujen lopuksi nautimme molemmat näistä, voisi sanoa jopa väittelyhetkistämme taiteesta. Taiteen kun onkin tarkoitus herättää keskustelua.”

Suomen juhliessa 100-vuotista taivaltaan, valmistautuu museo Suomalainen kansallispuku –näyttelyyn, joka on osa Suomi 100 –juhlavuoden virallista ohjelmaa. Juhlavuoden kunniaksi avaamme yleisölle hiukan enemmän museolaisten työelämää ja mikäpä sen paremmin mahdollistaisi kuin henkilökunnan esittely osana Suomalainen kansallispuku –näyttelyn suunnittelua ja rakentamista. Näyttelyn toteuttaminen vaatii usean, ehkä monen mielestä yllättävänkin monen, henkilön panostuksen.

Teksti: Reetta Nikkarikoski

Tulevan näyttelyn tiedote löytyy täältä. Suomalainen kansallispuku -näyttelyyn tulee liittymään myös paljon tapahtumia. Niistä saa parhaiten tiedon tilaamalla museon uutiskirjeen. Tapahtumia voi seurata myös museon tapahtumakalenterista tai facebook-sivuilta.

1 henkilö tykkää
« palaaeteenpäin »