Näyttelyiden taustavoimat: Marja Liisa Väisänen

Kirjoitettu | 25.01.2017 | Ei kommentoitu

Suomen juhliessa 100-vuotista taivaltaan, valmistautuu museo Suomalainen kansallispuku –näyttelyyn, joka on osa Suomi 100 –juhlavuoden virallista ohjelmaa. Juhlavuoden kunniaksi ajattelimme avata yleisölle hiukan enemmän museolaisten työelämää ja mikäpä sen paremmin mahdollistaisi kuin henkilökunnan esittelyn osana Suomalainen kansallispuku –näyttelyn suunnittelua ja rakentamista. Näyttelyn toteuttaminen vaatii usean, ehkä monen mielestä yllättävänkin monen, henkilön panostuksen.

Pitkin vuotta esittelemme koko museon henkilökunnan, joten kannattaa seurata museon blogia.

Ensimmäisenä nostetaan esille Suomen kansallispukukeskuksen amanuenssi, toinen Suomalainen kansallispuku –näyttelyn eteenpäin vievistä voimista, Marja Liisa Väisänen.

ml-kuva

Marja Liisa toimi pukunäytöksen kuuluttajana Kansallispuvun juhlapäivässä vuonna 2015.

Marja Liisa on ollut mukana Suomen kansallispukukeskuksen toiminnassa sen alkulähteiltä saakka. Opiskellessaan Jyväskylän yliopistossa, hän teki monenlaisia töitä Suomen käsityön museolla. Kun kipinä Suomen kansallispukukeskuksen perustamiseen syttyi, siirtyi hän tekemään töitään sinne. Marja Liisa ehti tehdä monipuolisesti erilaisia toimenkuvia ”kansiksessa”, kuten Suomen kansallispukukeskuksesta puhutaan, ennen kuin hänet vakinaistettiin vuonna 2003. Kansallispukujen esikuvat 1700- ja 1800-luvulla käytetyt kansan juhlavaatteet ja niihin liittyvät historia, ihanteet ja uskomukset, ovat Väisäsen mielestä valtavan mielenkiintoisia ja siirtyvät tähän päivään kansallispukujen kautta.

Tällä hetkellä Marja Liisa suunnittelee käsikirjoitusta Suomalainen kansallispuku –näyttelyyn yhdessä muun työryhmän kanssa. Tämä pitää sisällään kokouksia näyttelyarkkitehdin kanssa esillepanon suunnittelussa, näyttelyyn tulevien pukujen valintaa ja niiden huoltoon laittaminen. Näyttelyt, joissa on paljon vaatteita ja pukuja esillä, vaativat luonnollisesti myös nukkeja, joiden päälle puvut puetaan. Kansallispukunäyttelyä varten tilattiin paljon uusia mallinukkeja, joiden valintaan käytettiin tarkkaa harkintaa. Myös näyttelyyn liittyvä oheisohjelma pitää suunnitella jo nyt yhdessä museolehtorin kanssa, samoin näyttelyn markkinointia pohditaan yhdessä tiedottajien kanssa. Tätä näyttelyä edeltää iso pukukokoelman luettelointityö, johon liittyy myös kansallispukujen valmistamiseen liittyvien tekniikoiden tallennustyötä, jossa Marja Liisa on myös mukana.

”Odotan sitä, että näyttely tarjoaisi kaikille kävijöille jotakin, olit sitten kansallispukuharrastaja, valmistuksen ammattilainen tai ihan muuten vain kansallispuvuista kiinnostunut ja mikä parasta, et ollenkaan asiasta kiinnostunut. Toivon, että mahdollisimman moni halukas pääsisi tutustumaan näyttelyyn ja saisimme yhä useampia ihmisiä kiinnostumaan kansallispuvuista”, kuvailee Marja Liisa odotuksiaan tulevalta näyttelyltä.

Marja Liisan mukaan vaikeinta kansallispukunäyttelyn tekemisessä on valinnat. Kansallispuvuista ei voi kertoa kaikkea yhden näyttelyn avulla, eikä kaikkia pukuja saada mahtumaan esille. ”Ikävä kyllä jokainen kävijä ei voi löytää sitä omaa kansallispukuaan näyttelystä. Mutta runsaasti pukuja tulee esille, sen voin luvata.”

Kansallispukujen parissa tehdään paljon yhteistyötä Pohjoismaiden kesken. Suomen kansallispukukeskuksen henkilökunta matkustelee tarpeen mukaan tapaamiseen Ruotsiin, Norjaan tai Tanskaan. Niinpä ruotsin kielestä on hurjasti hyötyä, mutta aina kommelluksiltakaan ei vältytä: ”Olimme Norjassa Pohjoismaisessa kansallispukuseminaarissa. Keskustelukielenä siellä on ruotsi ja ennen kuin viikon aikana tottuu puhumaan edes kohtalaista ruotsia, niin alkuviikkoon mahtuu aina monia kömmähdyksiä, kuten ”Tack” ja ”Grattis” saattavat mennä sekaisin.”

 

Teksti: Sari Koskinen

3 henkilöä tykkää

”Nenäliina – aina tervetullut”

Kirjoitettu | 20.01.2017 | Ei kommentoitu

Kangasnenäliinan historiaa ja olemusta Omin käsin -lehdestä (ja vähän muutenkin)

Suomen käsityön museossa oli vuoden 2016 päänäyttelynä Virkki-käsityömuseon tekemän suuren kokoelmalahjoituksen esineistöstä tuotettu Omin käsin -näyttely, joka esitteli Omin käsin -lehdessä julkaistua materiaalia, ajankuvaa ja esineistöä.

Lehti ilmestyi vuosina 1938-1972 ja sen päätoimittajana oli käsityöneuvos Tyyne-Kerttu Virkki. Omin käsin -lehti oli hyvä käsityölehti omana aikanaan. Se hoiti huolella valistustyötään ehdottoman varmana omasta maustaan. Tyyne-Kerttu Virkin näkemyksellisyys, oma ammattitaito, hyvä vainu ja ideointikokemus näkyvät lehdessä niin, että Omin käsin -lehti oli kekseliäs ja paneutuva sota-ajan suurtenkin vaikeuksien keskellä. Lehdessä julkaistiin runsaasti kaikenlaisia opettavaisia ohjeita. Joitakin asioita oli tarkoitettu aloittelijoille ja tumpeloille yksityiskohtaisin ohjein. Joitain voivat taitavat käsityöihmiset tehdä pelkästään katsomalla kuvista, joissa näytettiin yksityiskohtia tekstiileistä. Lehti oli voimakkaasti ajassa kiinni, kehityksen ja muutoksen huomaa artikkeleissa.

Nenäliina on mukana 32 kertaa Omin käsin -lehden ohjeissa ja artikkeleissa vuosina 1938-1970. Nenäliinan melko lyhyesti esitetty historia julkaistiin lehdessä 4/1959, kun nenäliinojen teko-ohjeita oli julkaistu jo 20 vuoden ajan. Artikkelin kirjoittajana oli käsityönopettaja Aira Kilpiä ja lähteinä oli kolme teosta: History of the Handkerchief, tohtori Frank H. Vizetelly, 1945 (kirja irlantilaisesta pellavasta). 1800-luvun pukuhistoria, saksalainen kulttuurihistorioitsija Max von Boehn, 1909. Suomen kansanpukujen historia, U.T.Sirelius, 1915.

Nenäliinan historiaa

Nenäliinan historiaa Lähi-idässä ja länsimaissa on jäljitetty aikaan pari tuhatta vuotta ennen ajanlaskumme alkua, Kiinassa käyttöhistoriasta on tietoja vielä tuota varhaisemmiltakin ajanjaksoilta. Ylhäisön käyttämänä suurikokoisena ja suuriarvoisena hienostelutekstiilinä nenäliina on mukana pukeutumisen historiassa aina 1400-luvulta 1900-luvun alkuun. Silkkisiä ja pellavaisia nenäliinoja koristeltiin leveillä pitseillä, kullalla, hopealla ja helmillä niin, että niiden omistajien rikkaus tuli selväksi kaikille.

1800-luvulla nenäliinalla ja viuhkalla oli omat käyttötapansa, joilla pystyttiin viestittämään ihastuksille tai vihastuksille sanattomasti aikeista ja toiveista. 1900-luvun alkaessa nenäliinojen pitsit ovat aikaisempaa vaatimattomampia, vain kapeita reunapitsejä ja nenäliina oli jo kaikkien käytössä. Nenäliina oli sekä pukeutumisen koriste että tarpeellinen hygieniavaruste.

Suomalaisten nenäliina on ollut nästyyki ja nestuukki, yleensä pitsillä, kirjonnalla tai revinnäisellä koristettu. Kuviot ovat olleet geometrisia, joskus kasviaiheisia. Nenäliina on ollut morsiusnenäliina, sulhaslahja ja häälahja. U.T.Sirelius kirjoittaa: ”Miehet ja naiset käyttivät kirkkomatkoilla hien pyyhkimiseen pientä nenäliinan kokoista liinaa. Miehet pitivät sitä hatussaan, mutta naiset hameen kauluksen alla tai virsikirjan ympärillä.” Kaksi kaunista esimerkkiä nenäliinan käytöstä on kuvannut muun muassa Arvid Liljelund ja Albert Edelfelt.

Omin käsin –lehden nenäliinaohjeet

Sota-aikana 1939-1945 Omin käsin –lehden nenäliinaohjeiden teksteissä todetaan, että naisihmisellä ei suinkaan ole joutoaikaa rupatteluun, vaan vaikka vieraisillakin ollaan, niin samalla virkataan nenäliinoihin reunapitsejä. Materiaalipulan takia otetaan kuluneesta nenäliinasta virkkauslanka talteen uutta pitsiä varten. Lehdessä annetaan nenäliinojen halpoja ja helppoja koristeluohjeita: värilankojen pujottaminen, tiploja tikkipistoilla, reikiä sukkapuikoilla. Valmistetaan käsitöitä, jotka ovat sota-ajan henkeen sopivia, ei pröystäilyä vaan suomalaisittain vaatimatonta. Varovaisesti todetaan, että sodasta toivottavasti palaavalle miehelle voidaan jo tehdä nenäliina odottamaan. Elämän juhlatilaisuuksiin tullaan kuitenkin tarvitsemaan valkoinen nenäliina, jonka koristamiseksi on suunniteltu miehille sopivia, tyyliteltyjä nykyaikaisia nimikointikirjainmalleja.

1940-luvun lopun materiaalipulassa lehden ohjeet antavat ideoita nenäliinakankaiden etsintään. Vaatteiden uusiokäyttöön tarvitaan mielikuvitusta ja taitoa. Lehti myös vakuuttaa, että lukijakunta omistaa muotoaistia, kätevyyttä, kärsivällisyyttä – joillakin on jopa erikoisen kehittynyt maku ja taiteellinen pätevyys. Näin ollen laatutaju ja varma aisti ohjaavat käsitöiden tekemisessä aina hyvään suuntaan. Niinkin pienen tekstiilin kuin nenäliinan tekemiseen saa käyttää tarvittaessa paljon työtunteja, jotta se varmasti sopisi kyllin viehättävästi siihen tilaisuuteen, jossa sitä käytetään.

Nenäliinoja varten on tarvittu nenäliinasäilö. Niitä on kautta aikain valmistettu kauniisti kirjotuista kankaista, mutta sotavuosien kiireiselle naiselle annettiin ohjeita myös siitä, miten minkä tahansa sopivan pahvilaatikon pystyy päällystämään kankaalla ja nopeasti koristelemaan sieväksi. Tällaisen nenäliinasäilön saattoi antaa vaikka joululahjaksi.

Tulee 1950-luku ja elämä helpottuu. Kauppoihin on saatu jo kahvia, mutta myös ohuita pellavakankaita ja pellavabatistia. Markkinoille tulee taas runsaasti kangaslaatuja, kaikilla oma nimensä ja käyttötarkoituksensa: puuvillakangas MADEPOLAM, hollantilainen puuvillakangas NAINSOOK, ohuehko värjätty puuvillakangas JAPANETTI …

Nenäliinan välttämättömyys

Omin käsin -lehden ohjeista voi koota kangasnenäliinan eri käyttötavat ja tarkoitukset. Nenäliinaa tarvittiin paitsi henkilökohtaiseen hygieniaan, myös siistiin ja huoliteltuun pukeutumiseen. Todettiin, että nykyaikana eli 1940-50 -luvuilla nenäliina oli arkinen, aivan välttämätön asun lisä. Nenäliinoja oli eritasoisia, yksi arkeen, toinen vierailuun ja juhlaan ja taitavalla käsityön tekijällä saattoi juhlanenäliina olla varsinainen mestarinäyte.

Naisen elämänvirrassa tulivat vuorollaan tanssiaiset, häät, kaste. Nenäliinaan liittyy näistä tapahtumista muistoja, toiveita, romantiikkaa. Nenäliinaa säilytetään ehkä muistona, mutta sitä käytetään myös korun korvikkeena ja lisänä, jopa esittelyesineenä. Valkoisen nenäliinan tuli olla hohtavan valkoinen ja aina nenäliinan tuli olla hyvin silitetty.

Ompeluseuroja emännöivällä oli sievän tarjoiluesiliinan taskusta pilkottamassa yhtä sievä nenäliina.

Omin käsin -lehti keskittyy naisten elämään, naisten tarpeisiin. Nenäliina edusti naisellista somaa. ”Mielihyvää tuntee, kun voi vierailu- tai iltalaukkuun laittaa puhtaan, kauniin nenäliinan.” Nenäliinat olivat myös aina tervetulleita lahjoja ystävättärelle: viehättävä lahja, siro, sievästi koristeltu. Ja hauskaa oli tietysti sekin, jos nenäliinan oli itse saanut lahjaksi, sillä ”Kauniita, käsintehtyjä ei voi tuntea omistavansa liikaa”. Nenäliinat olivat jotain naisen omaa, ne edustivat elämänhallintaa ja vaikeinakin aikoina asiat olivat kunnossa edes joltain osin, kun pystyi huolehtimaan tällaisesta asunsa yksityiskohdasta.

Miesten nenäliinojen teko-ohjeita ei anneta, heidän nenäliinansa ovat liian arkisia eikä niiden tekemiseen tarvita kuin sopiva kangas ja konepäärmäys. Miesten kankainen nenäliina on kuitenkin ollut pitkäikäisempi kuin naisten. Näinäkin päivinä saattaa ainakin jo hieman vanhempien miesten housuntaskusta ilmaantua kangasnenäliina nenää pyyhkimään. Ja kulmat solmuun sitomalla saadaan isosta nenäliinasta juuri päälaen kokoinen kevyt hellehattu. Kuvataiteilija ja kirjailija Hannu Väisänen käyttää nenäliinapäähinettä kotipyhimyksensä kaljun suojana, kuten hän kertoi Antiikki & Design -lehden numerossa 3/2016.

Hellepäähineen saa luotua helposti neljällä solmulla

Hellepäähineen saa luotua helposti neljällä solmulla

Äiti huolehtii myös lapselle mieluisat nenäliinat, joiden ohjeissa luetellaan lapsen nenäliinan olevan halpa ja nopeatekoinen, iloisen värinen, sopiva kokoinen, sievästi ommeltu ja tuntomerkkinä voi olla oma väri, kukka, eläin tai kirjain. Tällaisen sievästi ommellun nenäliinan lapsi muistaa mielellään ottaa mukaansa ja käyttää tarvittaessa eikä nenäliinaa varmaankaan kadota kovin helposti.

”Nenäliinojako tekisimme?” Kun lapsi mankuu, ettei ole mitään tekemistä, laittaa äiti pienen ompelutyön vireille. Omin käsin –lehden ompeluohjeissa luotetaan siihen, että kouluikäinen ompelee itsekin opittuaan käyttämään neulaa. Työ on pieni, nopea, ei tarvitse pitkäjänteisyyttä. Ompelupistojen lisäksi lapsi oppii siisteyttä ja säästäväisyyttä ja huomaa osaavansa tehdä hyödyllistä. Lapsen käsitöihin tarkoitetuissa ohjeissa huolehditaan vielä siitä, että jos päärme kiinnitetään koristeellisin pistoin, käännetään päärme lapsen työssä oikealle työskentelyn helpottamiseksi.

Lapsen nenäliinan tuntomerkkinä voi olla oma väri, kukka, eläin tai kirjain.

Nenäliinojen antiikkiarvo

1800-luvulta ja mahdollisesti sitä varhaisemmiltakin ajoilta periytyviä nenäliinoja saatetaan säilyttää sukupolvelta toiselle periytyvinä aarteina. Omin käsin –lehti huomauttaa, että liinoilla on antiikkiarvo, ne edustavat kulttuurikotien perittyä käsityötaidetta. Nenäliinat eivät ole arkisia käyttöesineitä, vaan kuin perhehopeat kohottamassa kodin arvokkuutta ja yhdistämässä sukupolvea toiseen.

Omin käsin –lehdessä puolustettiin voimakkaasti naisten käsitöiden valmistusta ja perustelut olivat joskus hyvin jyrkkiä. Naisten töistä mainitaan, että arvotekstiileiksi tehtyjä hienoja nenäliinoja käytetään ja säilytetään pitkään – niihin uhrattu työmäärä tulee ymmärrettäväksi, kun käsitetään niiden tekemiseen tarvittu ammattitaito, hyvä maku ja luova kyky. Miesten töistä ei kehuja herunut: ”Miehet puhuvat usein hukkaan heitetystä naisenergiasta käsitöitä katsellessaan… naiset käytännöllisinä ja todellisuuden tajuavina ovat harvemmin erehtyneet kuin miehet, joitten käsialaa esim. puhdetyöt sodan aikana edustivat.”

Suuri nenäliinakilpailu 1951

Maailma muuttuu ja nenäliinakin alkaa muuttua. 1950-luvulla Omin käsin –lehden nenäliinaohjeissa korostetaan jo hygieenisyyttä ja esteettisyyttä rinta rinnan. Nenäliinakäsityötä on ajateltava taloudellisuuden kannalta, on saatava vastinetta rahoille oikealla tavalla, lukijoilla ei pidä olla tolkuttomien muotivirtausten perässä ryntäilyä. Itse tekeminen alkaa kuitenkin olla jo vähän vanhanaikaista, koska nenäliinan voi ostaa kaupasta vähällä rahalla.

Lehti järjestää lukijoilleen nenäliinakilpailun. Kilpailuohjeissa haetaan siistejä, kauniita ja miellyttäviä käyttöesineitä. Nyt nenäliina palvelee ennen kaikkea hyötytarkoitusta, vain pieneltä osalta se on enää säilyttänyt koristeluonteensa. Kilpailutöiden vaihtoehtoina oli naisten nenäliina, miesten tai lasten nenäliina ja morsius- eli juhlanenäliina.

Nenäliinakilpailun arvostelutekstit julkaistaan lehdessä. Ne sisältävät suoraa ja kärkevääkin tekstiä, tiukkaa arvostelua. Osa kilpailutöistä oli ”heti havaittu liian köykäisiksi”. Kilpailussa jaettiin kolme ensimmäistä palkintoa arvioinneilla: ”Naisellisen kevyt ja huoliteltu naisen juhlanenäliina. Miesten nenäliinan viimeistely on erittäin huoliteltu ja hyvin suoritettu. Naisten arkinenäliina, joka on jokanaisen toivenenäliina, kaikessa yksinkertaisuudessaan erittäin hienostunut ja tyylikäs”.

Nenäliinakilpailuun osallistuneita arvosteltiin välillä kovinkin sanoin.

Jaettiin myös kolme kunniamainintaa ja kuvateksteissä saatiin taas lukea työsuoritusten arvioinnit: ”Oikealla Meeri. Hienostunutta tyyliä ja työ voidaan tuskin suorittaa paremmin kuin tässä on tehty… Vasemmalla Jukka. Tällä miehen nenäliinalla on tulevaisuutta. Uutena se tosin on jäykkä, mutta muutaman pesun jälkeen sopivan taipuisa tehtäväänsä. Kotikutoinen, loimi ohutta kiiltolankaa ja kude pellavaa. Kunniamaininta Mikko Okari. Keskellä Ritva, tytön nenäliina… Kulman somisteeksi olisi riittänyt nimen ohella tipu ja kukka. Täten olisi säästetty aikaa ja tulos olisi onnistuneempi…”

”Oikealla Meeri. Hienostunutta tyyliä ja työ voidaan tuskin suorittaa paremmin kuin tässä on tehty… Vasemmalla Jukka. Tällä miehen nenäliinalla on tulevaisuutta. Uutena se tosin on jäykkä, mutta muutaman pesun jälkeen sopivan taipuisa tehtäväänsä. Kotikutoinen, loimi ohutta kiiltolankaa ja kude pellavaa. Kunniamaininta Mikko Okari. Keskellä Ritva, tytön ne-näliina… Kulman somisteeksi olisi riittänyt nimen ohella tipu ja kukka. Täten olisi säästetty aikaa ja tulos olisi onnistuneempi…”

Maailmalta 1955-59

Ulkomaanmatkailu oli alkanut 50-luvulla. Käsityöstä löytyi myös toimittajalle syy työmatkailuun ja matkamuistoina ostettuja käsitöitä esiteltiin innoittamaan lukijoiden omaa suunnittelua.

Lehden artikkeleissa oli terveisiä Meksikosta ja muistakin maista. Käsityötaidon ihailua herättivät esimerkiksi sveitsiläiset nenäliinat, mutta artikkelissa jouduttiin jo toteamaan, että sitä mukaa kun taitajat vähenevät, jäljellä olevista kukin erikoistuu johonkin vaikeaan tekniikkaan ja malliin ja tekee huippulaatua sitten siinä. Näin muutamat taitajat vielä pystyvät tekemään nenäliinoja ansiotyönä. Hienoimmat kirjontatyöt kuitenkin myydään kalliiseen hintaan Pariisissa, kotimaassa Sveitsissä ei kellään ole enää edes varaa ostaa näitä huipputuotteita. Hienolla työllä ei enää ole samaa merkitystä kuin ennen kodin ja elämän somistamisessa.

Omin käsin –lehden numerossa 3/1958 on artikkeli Brysselin maailmannäyttelystä.

Maailmannäyttelyt ovat yleismaailmallisia kaupallisia messuja, joita on järjestetty muutamien vuosien välein vuodesta 1851 lähtien ja Suomellakin on ollut niissä osasto alkuajoista lähtien. Suomen käsi- ja taideteollisuustuotteet ovat myös menestyneet maailmannäyttelyissä. Artikkelissa esitetään moite Suomen osaston järjestäjille. Käyttökelpoisia, pienikokoisia matkamuistoesineitä oli ostettavissa muilta osastoilta, Suomen osastolla ei myyty mitään. Miksei ole kotiteollisia vientituotteita, joiksi sopisivat esim. raumalaiset ja orimattilalaiset nenäliinapitsit vastineina Sveitsin ja Brysselin pitseille?

Numerossa 3/1959 tehdään muistelumatkaa Karjalaan, josta esitellään karjalaista reikäompelua, artikkelin kuvituksena on nästyyki Käkisalmelta vuodelta 1801. Tyyne-Kerttu Virkki halusi ylläpitää ja tuoda esille hänelle lapsuudestaan ja nuoruudestaan rakasta karjalaista käsityöperinnettä, siitä muodostui suuri osa hänen elämäntyötään ja sittemmin perustetun Virkki-käsityömuseon kokoelmia. Reikäommel on vanha, perinteinen työtapa, mutta ”Tekniikka sopii siirrettäväksi nykyaikaan ja voimakkaisiin väreihin rikkomatta reikäompeleitten kansanomaista alkuperää”.

Loppuhuipennus 1970-luvulle

Kun 1950-luku päättyy, esitellään Omin käsin –lehdessä  4/1959 Helsingin käsityöopettaja-opiston nenäliinatöitä, joissa on esimerkkejä erilaisista reunahuolitteluista. Kangasnenäliina on jo menettänyt merkityksensä tarpeellisena, arkisena hygieniavälineenä, nyt siitä on selvästikin tullut käsityön eri tekniikoiden harjoittelutyö ja ammattilaisten taidonnäyte. Ammattiin opiskelevat ovat todella saaneet paneutua aiheeseen, hurmioitua millintarkassa ompelutyössään, jossa yksityiskohtia pystyy pipertämään loputtomiin. Nenäliina on nopeasti tai hitaasti valmistuva, helposti käsiteltävä pieni tekstiiliteos. Nenäliinojen maailma on muuttunut pienoistaideteosten maailmaksi.

1960-luvun alkaessa nenäliinaohjeet eivät enää ole ollenkaan tärkeitä. Numerossa 4/60 on vain maininta nenäliinasta vanhojen pukujen esittelyn yhteydessä, kun nenäliina edustaa vanhaa, hienoa käsityötaitoa. Numerossa 1/61 esitellään nenäliinan serkku kasteliina kastepuvun teko-ohjeen yhteydessä. Numerossa 4/61 esitellään nenäliinoja, jotka on tehty Helsingin Käsityönopettajaopistossa: erityistä on pyöreät kulmat, muodikas kokovalkoisuus, valkokirjonta, korko-ompelu, Richelieu-pitsikulma. ”Kauniisti sommitellun ja hyvin tehdyn työn arvokas leima.”

Vuonna 1962 tulee yllätys. Frivolité eli käpyilty pitsi jälleen muodissa, samalla kun pyöreät kuvio-osat muotia kaikessa mahdollisessa muussakin. Nenäliinat reunustetaan pitsipyörylöistä koostuvilla frivolité-pitseillä ja numerossa 3/1962 on pitsinteko-ohjeen otsikkona ”Turhuutta: Me naisethan tunnemme ihmeellistä mielenkiintoa monenmoiseen turhuuteen, joten yhden lisää voisimme omaksua varta vasten oikein opettamalla.” Frivolité-sana on ranskaa ja merkitsee turhuutta.

Kangasnenäliinan merkitys hiipuu, se on enää harvakseltaan näkyvä juhlatekstiili. Omin käsin –lehdessä viimeinen pieni maininta on numerossa 3/1970, kun esitellään yhdellä kuvalla Tammisaaren käsityöseminaarissa (ruotsinkieliset käsityönopettajat) valmistettu juhlanenäliina, jossa nyplätty reunapitsi.

Paperinenäliina

1920-luvulla valmistettiin ensimmäiset paperinenäliinat USA:ssa, Suomessa G.A.Serlachius aloitti paperinenäliinojen valmistuksen 1930-luvulla. Nyt paperinenäliinoista on jo tullut normi. Kankaisten nenäliinojen pino siirtyy perintönä joitakin sukupolvia, kun niitä ei tarvita enää missään, mutta poiskaan ei voi heittää isoäidin ja äidin tekemiä.

 

Anne Vesanto, johtava konservaattori

Konservointikeskus

 

Kirjoituksen kuvat ovat kaikki Omin käsin -lehdestä huolella Anneli Hemmilä-Nurmen skannaamia. 

 

 

 

2 henkilöä tykkää

Kirjosarvipeura

Kirjoitettu | 17.01.2017 | Ei kommentoitu

”Kirjosarvipeura kertoo keväänkaipuusta keskellä sydäntalvea. Lumenvalkean eläimen sopusointuinen ja ikään kuin äänetön olemus on saanut vaikutteita näkemistäni unikuvista ja siten edustaa minulle itselleni alitajuntaa.” Kuva: Mikko Kupari 2017.

”Kirjosarvipeura kertoo keväänkaipuusta keskellä sydäntalvea. Lumenvalkean eläimen sopusointuinen ja ikään kuin äänetön olemus on saanut vaikutteita näkemistäni unikuvista ja siten edustaa minulle itselleni alitajuntaa.” Kuva: Mikko Kupari 2017.

Vuoden ensimmäinen kokoelmanosto on mosaiikkityö Kirjosarvipeura (2016). Kyseessä on tilausteos mosaiikkitaiteilija Maria Kuparin (s. 1984) Ikkunagallerianäyttelyn  yhteydestä Suomen käsityön museossa 7.9.-13.11.2016.

Museon yhtenä tehtävänä on tallentaa ajankohtaisia käsityön ilmiöitä. Kirjosarvipeuran hankintaan yhdistettiin dokumentointia haastattelemalla, valokuvaamalla ja videoimalla Maria Kuparia työnsä äärellä Taitokeskus Aiviassa.

Kuva: Anneli Hemmilä-Nurmi, 2016. Ks. tästä video Maria Kupari tekee mosaiikkitöitä (2:42). Kuvaus ja editointi: Ronan Browne, 2016. .

Kuva: Anneli Hemmilä-Nurmi, 2016.
Ks. tästä video Maria Kupari tekee mosaiikkitöitä (2:42). Kuvaus ja editointi: Ronan Browne, 2016. 

Maria Kupari on syntynyt Vesangassa ja asuu nykyisin Jyväskylässä. Hän kerää käytettyä posliinia työstääkseen siitä uusia mosaiikkiesineitä. Rikottu posliini kiehtoo häntä materiaalina eniten siitä löytyvien muotojen, värien ja valon heijastusten vuoksi. Kierrätysmateriaalin käyttöön ei ensisijaisesti liity maailmanpelastussuunnitelmaa, vaikka hylättyjen astioiden kierrätyksessä toteutuu samalla kestävän kehityksen ajatus.

Mosaiikkityön etuihin Maria Kupari lukee vaivattomuuden. Kalliita työvälineitä ei tarvita. Alkuun pääsee helposti pelkillä mosaiikkisaksilla, joita saa ostaa rautakaupoista. Maria Kupari käy kirpputoreilla viikoittain etsimässä materiaalia uusiin töihin. Kuva: Anneli Hemmilä-Nurmi, 2016.

Mosaiikkityön etuihin Maria Kupari lukee vaivattomuuden. Kalliita työvälineitä ei tarvita. Alkuun pääsee helposti pelkillä mosaiikkisaksilla, joita saa ostaa rautakaupoista. Maria Kupari käy kirpputoreilla viikoittain etsimässä materiaalia uusiin töihin. Kuva: Anneli Hemmilä-Nurmi, 2016.

Sirpaleiksi lohkotuista ja leikatuista osista rakentuu uusi ja ehjä kokonaisuus muotoon sahatulle vanerille, johon palat liimataan ja lopuksi saumataan. Kuva: Anneli Hemmilä-Nurmi, 2016.

Sirpaleiksi lohkotuista ja leikatuista osista rakentuu uusi ja ehjä kokonaisuus muotoon sahatulle vanerille, johon palat liimataan ja lopuksi saumataan. Kuva: Anneli Hemmilä-Nurmi, 2016.

Kuva: Anneli Hemmilä-Nurmi, 2016.

Kuva: Anneli Hemmilä-Nurmi, 2016.

Esinekokoelmaan saatiin samaan aikaan Kirjosarvipeuran kanssa tekijän lahjoituksena toinenkin mosaiikkityö Viisas pöllö vuodelta 2015.

”Viisas pöllö on voimaeläimen kaltainen kuva, joka Kirjosarvipeuran tavoin katsoo kaivaten kevättä kohti. Työssä näkyy viehtymykseni symmetriaan ja unenomaisiin aiheisiin.”

”Viisas pöllö on voimaeläimen kaltainen kuva, joka Kirjosarvipeuran tavoin katsoo kaivaten kevättä kohti. Työssä näkyy viehtymykseni symmetriaan ja unenomaisiin aiheisiin.”

Maria Kupari aloitti mosaiikkityöt kukka-aiheilla, mutta kuvaa mielellään myös kasvoja. Ensimmäisiä henkilökuvia olivat valtion päämiehet Kekkonen ja Mannerheim ja pian sen jälkeen syntyivät omakuva, lapsi ja mies. Kuva Maria Kuparin Pala palalta –Ikkunagallerianäyttelystä Suomen käsityön museossa. Kuva: Anneli Hemmilä-Nurmi, 2016.

Maria Kupari aloitti mosaiikkityöt kukka-aiheilla, mutta kuvaa mielellään myös kasvoja. Ensimmäisiä henkilökuvia olivat valtion päämiehet Kekkonen ja Mannerheim ja pian sen jälkeen syntyivät omakuva, lapsi ja mies. Kuva Maria Kuparin Pala palalta –Ikkunagallerianäyttelystä Suomen käsityön museossa. Kuva: Anneli Hemmilä-Nurmi, 2016.

Marjo Ahonen

 

 

 

 

 

4 henkilöä tykkää

Jouluarpajaisten päävoitto!

Kirjoitettu | 16.12.2016 | Kommentit poissa käytöstä

20380000Kuukauden kokoelmanostona esitellään ajankohtaisuutensa vuoksi Suomen käsityön museon kokoelmasta Elämänpuu-ryijy, jonka suunnitteli ja valmisti ilmeisesti 1920-luvulla aikakauden modernin hengen mukaisesti nuori tekstiilitaiteilija Dora Jung.

Suomen Käsityön Ystävät oli 1900-luvun alkuvuosilta alkaen järjestänyt laittia-, seinä, penkki- ja rekiryijyn suunnittelukilpailuja ja 1920-luvulla kilpailun aiheena oli ns. harvaryijy. Tuosta kilpailusta sai alkunsa moderni ryijysommitelu. (Päikki Priha, Rakkaat Ystävät, Suomen Käsityön Ystävät 120 vuotta, 1999.) Ei tiedetä varmuudella, onko Dora Jung suunnitellut kyseisen harvaryijyn tuohon kilpailuun, mutta muistitiedon mukaan ensimmäinen omistaja sai ryijyn Suomen Käsityön Ystävien järjestämien jouluarpajaisten päävoittona noihin aikoihin. Arpajaiset olivat yksi Suomen Käsityön Ystävien varainhankintamuoto. Ryijyn voittanut henkilö olikin halunnut tukea Ystävien toimintaa ja ostanut useita arpoja, joista yhdellä voitto tuli. Ryijyn korkeus on 237cm ja leveys 120cm. Se oli aluksi käytössä jugend-tyylisessä talossa, korkeassa tilassa aulaportaikon seinällä. Myöhemmin ryijy kulki perintönä suvussa.

Dora Jung (1906-1980) opiskeli Taideteollisessa korkeakoulussa vuosina 1929-1932. Hän uudisti kankaankudonnan tekniikan tavalla, jolla oli mahdollista saada aikaan tarkkoja kuvioita ja yksityiskohtia.

Jung perusti oman kutomon Helsinkiin 1932 ja työskenteli siellä ohjaten ja seuraten henkilökohtaisesti ammattikutojien työtä.

Jung perusti oman kutomon Helsinkiin 1932 ja työskenteli siellä ohjaten ja seuraten henkilökohtaisesti ammattikutojien työtä.

Marita Mattson työssään harnesk-puiden ääressä Dora Jungin kutomossa Helsingissä.

Ammattikutoja Marita Mattson työssään harnesk-puiden ääressä Dora Jungin kutomossa Helsingissä.

Dora Jung kehitti kankaankudonnan tekniikkaa. Erityisvalmisteisilla ns. harnesk-puilla oli mahdollista valmistaa kudonnaisiin herkkiä kuva-aiheita. Kyseisiä kangaspuita Jungin kutomon käyttöön valmistettiin viidet. Kutomon toiminta päättyi vuonna 1980. Yhdet kutomon kangaspuista Dora Jung lahjoitti pitkäaikaiselle ammattikutojalle Marita Mattsonille. Hän käytti niitä eläkevuosiinsa asti, jonka jälkeen ne siirtyivät Suomen Käsityön Ystävien omistukseen. Nykyisin Dora Jungin kutomossa käytössä olleet kangaspuut kuuluvat Suomen käsityön kokoelmaan.

Vihreä perhonen 1970-luvulta

Vihreä perhonen 1970-luvulta

Dora Jungin suunnittelemia ja Marita Mattssonin valmistamia pellavadamasteja ja kuvaku-doksia voi nähdä 7.1. – 5.3.2017 Suomen käsityön museon vaihtuvassa näyttelyssä Dora Jung – Pellavan kuvittaja.

Suomen käsityön museon henkilökuntaa rakentamassa kokoelman harnesk-puita pian avattavaa näyttelyä varten.

Suomen käsityön museon henkilökuntaa rakentamassa kokoelman harnesk-puita pian avattavaa näyttelyä varten.

Isoissa, erikoisvalmisteisissa kangaspuissa on lukematon määrä erikokoisia osia. Niiden kokoaminen vaatii taitoa, kokemusta ja aikaa.

Isoissa, erikoisvalmisteisissa kangaspuissa on lukematon määrä erikokoisia osia. Niiden kokoaminen vaatii taitoa, kokemusta ja aikaa.

Tänä vuonna Dora Jungin syntymästä on kulunut 110 vuotta. Aiheesta on kirjoitettu ja tekstiileistä kuva-aineistoa julkaistu juhlablogissa.

Elämänpuu-ryijy oli esillä Suomen käsityön museossa Ryijykuume! -näyttelyssä 29.9.-2.12.2007.

Marjo Ahonen

5 henkilöä tykkää

Kivoja kohtaamisia ja pimeetä toimintaa

Kirjoitettu | 16.11.2016 | Kommentit poissa käytöstä

Keski-Suomen näkövammaisten 60-vuotisjuhlavuosi 2016

Keski-Suomen näkövammaisten juhlavuosi lähestyy loppuaan. Juhlavuoden aikana jäsenet ovat jalkautuneet Eeronkadun toimitiloistaan Jyväskylän keskustaan kertomaan toiminnoistaan. Kävelykadulla ja Suomen käsityön museossa on järjestetty toimintaa heinäkuusta ja syyskuussa. Tulossa on vielä sokeainviikon Pimé Café 18.–19.11.

Mitä noi tekee?

Jyväskylän kesän aikaan Mitä noi tekee –tapahtuman yhteydessä näkövammaiset kertoivat ohikulkijoille opaskoirista ja niiden kanssa toimimisesta. Moniin kiinnostaviin kysymyksiin saatiin vastauksia ja muutama käytännön asiakin tuli selväksi. Opaskoira on töissä, kun sillä on valjaat ja tavallisen hihna kanssa se on vapaalla. Muistutettiin myös tärkeästä säännöstä: töissä olevaa koiraa ei saa silittää. Faktat ja lähes fiktiiviseltä kuulostavat tarinat kiinnostivat ihmisiä. Näkövammaiset kertoivat kuinka heidän koiralleen neuvottiin kulkureittiä, kun he olivat kysyneet neuvoa.  Miltähän sinusta tuntuisi jos vaikka pyörällesi neuvottaisiin kulkureittiä kohteeseen sinun itsesi sijaan. Kävelykadulla kerrottiin myös opaskoirakoulutuksesta Suomessa.

??????????????????????

Kohtaamisia kävelykadulla Jyväskylän kesän aikana. Timo ja Hippo-koira. Huomaathan Hippo ei ole juuri työtehtävässä, sillä valjaat ovat Timon kädessä.

Kohtaamisia kävelykadulla Jyväskylän kesän aikana.  Vasemmalla Timo ja Hippo-koira. Huomaathan Hippo ei ole juuri työtehtävässä, sillä valjaat ovat Timon kädessä. Oikealla Juha Saariniemi ja Hessu-koira kertovat opaskoiran kanssa toimimisesta.

Juha Saariniemi ja Hessu-koira kertovat opaskoiran kanssa toimimisesta.

???????????????????????????????

Hessu-koira työvaljaat yllään.

Jyväskylän kesä –viikolla museon sisätiloissa pääsi tutustumaan sokkopingikseen ja kokeilemaan miltä sen pelaaminen tuntuu. Moni kävijä yllättyi, kuinka pelaamisessa tarvitaan taitoa, hyvää kuuloa ja nopeaa reaktiokykyä. Pelatessa kaikki ovat tasavertaisia, sillä silmille laitetaan mustat silmälaput niin näkeville kuin näkövammaisille.

???????????????????????????????

Sokkopingispöydän äärellä Riikka ja takana pelitilannetta seuraamassa Pasi.

??????????????????????

Jyväskylän kesä –viikon torstaina ja perjantaina Riikka ja Matti viihdyttivät kävelykadulla ohikulkijoita laulaen ja soittaen. Moni kommentoi, ”kesällä teillä pitäisi olla tällaista joka päivä, no ainakin kerran viikossa”.

??????????????????????

Matin musisoinnin aikana aurinkokin pilkahteli.

Urpo Leponiemen hellistä ja asiantuntevista käsistä ja kädentaidoista heinäkuiset asiakkaat saivat nauttia perjantaina. Hierojana elämäntyönsä tehnyt Leponiemi tuntee vielä eläkkeellä ollessaankin lihasten kipupisteet ensi tuntumalla.

Urpo Leponiemen hellistä ja asiantuntevista käsistä ja kädentaidoista heinäkuiset asiakkaat saivat nauttia perjantaina. Hierojana elämäntyönsä tehnyt Leponiemi tuntee vielä eläkkeellä ollessaankin lihasten kipupisteet ensi tuntumalla.

Keski-Suomen näkövammaisten juhlaviikko syyskuussa

Kädentaidot ja näkövammaiset

Kädentaidot ja näkövammaiset liitetään usein yhteen. Pitkä perinne näkövammaisten käsityökoulutuksessa on iskostunut monen mieleen. Suunnitelmallinen näkövammaisten käsityöopetus aloitettiin Suomessa 1870-luvulla sokeainkouluissa ja sokeain työkouluissa. Näkövammaisten käsityöt tulivat yleisesti tunnetuksi jo 1910– 20- luvuilla perustettujen sokeainmyymälöiden ja näkövammaisjärjestöjen toiminnan kautta. Vuonna 1955 näkövammaisten käsityön valmistusta ja raaka-aineiden hankintaa tukemaan perustettiin Sokeva. Vielä 1960-luvulle saakka suurin osa näkövammaisten kouluista ja ammattikouluista valmistuneista ryhtyi erilaisten käsityöammattien harjoittajiksi. Harjansidonta, korinpunonta ja rottinkitöidenteko olivat tekniikoista suosituimmat. Koulujen toiminta monipuolisti näkövammaisten työskentelyä ja antoi heille aikaisempaa paremman ammattitaidon.

heli-harjanteko

Harjantekoa, Heli Kettu.

1970-luvulla ammattiopetus tarjosi näkövammaisille laajemmat valinnanmahdollisuudet. Uusia työtehtäviä perinteisten oheen tarjosi muun muassa eri teollisuuden alat, puhelinmyynti, puhelinvaihteen hoitaminen ja konekirjoitus. Nykyään osa näistäkin ammateista on hävinnyt ja tilalle on tullut uusia töitä tietotekniikan alalta. Monipuolisten työtehtävien hoitaminen on mahdollista erilaisten apuvälineiden ja tietokoneohjelmien avulla.

Päätoimisia käsityönharjoittajia on enää harvassa. Nykyisiä käsityöläisten ammattinimikkeitä ovat mm. artesaani, verhoilija ja hieroja. Vuonna 2000 yleisimmät täystyöllistettyjen näkövammaisten ammattiryhmät ovat kuntohoitaja, fysioterapeutti tai toimintaterapeutti sekä erilaiset toimistotyön ammatit.

Kädentaitajia Keski-Suomesta

Keski-Suomen näkövammaisten 60-vuotisjuhlaviikon kunniaksi 20.- 22.9.2016 museon Aulagalleriassa oli esillä Näkövammaisten käsityöläisten Pop-up -näyttely. Viisi kädentaitajaa; Impi Hyttinen, Heli Kettu, Urpo Leponiemi, Paula Mäkelä ja Mauno Sirviö ja heidän elämäntarinansa, edustivat monipuolista osaamista Keski-Suomessa. Heidän tarinansa oli näyttelyssä tekstinä ja äänenä. Esillä oli myös muiden keskisuomalaisten taitajien käsitöitä.

Näyttelyssä oli esillä neuleita, kudottuja tekstiilejä, punottuja huonekaluja, työvälineitä ja koreja, harjoja ja metallitöitä. Harva näkövammainen saa pääasiallisen toimeentulonsa käsityötuotteiden myynnistä. Niiden avulla saadaan ainoastaan lisätuloja esimerkiksi eläkkeen lisäksi. Käsillä tekeminen on monelle tärkeä harrastus. Keski-Suomen näkövammaisten toimintakeskuksella Eeronkadulla kokoontuu kerran kuukaudessa käsityökerho ja monissa alueellisissa kerhoissa kokoontuu omia käsityöpiirejä.

pop-up-nayttely-syyskuussa-2016

Pop Up –näyttely Aulagalleriassa

Pop up –näyttelyn aikana Aulagalleriassa Paula Mäkelä, Heli Kettu, Mauno Sirviö, Urpo Leponiemi ja Impi Hyttinen kävivät kertomassa  käsillä tekemisestä ja pitämässä työnäytöstä.

heli-kettu

Heli Kettu valmistaa ekopärekoria.

mauno-sirvio-punoo-rottinkikoria

Mauno Sirviö punoo rottinkikoria.

Pop up-näyttelyn ajan museon luentosalmissa toimi Pimé Café. Kahvilassa tarjoilijat olivat näkövammaisia ja tässä turvallisessa ympäristössä kävijä pystyi kokemaan miltä tuntuu toimia täysin pimeässä. Lyhyiden keskusteluiden ja kohtaamisten avulla monet palvelu- ja hoitoalan opiskelijatkin pääsivät kahvilassa eläytymään siihen, miltä tuntuu kun kaikki toiminta ei perustu visuaalisuuteen.

 

Valtakunnallista sokeainviikkoa vietetään marraskuussa, tänä vuonna viikolla 46 eli 13.–20.11.2016

Pimeän keskellä, kun päivän valoa on ainoastaan muutaman tunnin ajan, on helpompi kuvitella millaista on elää näkövammaisena kuin kirkkaana aurinkoisena kesäpäivänä. Kulkiessa hämärässä kaupunkiympäristössä, huomaat kuinka valaistujen teidenkin varrelle jää katvealueita joilla liikkuessa lisävalosta olisi apua. Yrittäessäsi löytää uutta osoitetta kaipaat valaistusta katu- ja numerokylttien kohdalle. Näitä himmeitä tilanteita tulee eteesi vaikka kuinka usein, varsinkin kun ikää tulee lisää.

Miltä tämä jatkuva hämäryys, näön epätarkkuus tai kokonainen näön puute tuntuu. Suomen käsityön museossa 18.–19.marraskuuta järjestettävässä Pimé Caféssa voit kokea pienen siivun näkövammaisen arjesta. Miltä elämä maistuu äänien, hajun, maun ja kosketuksen turvin. Lyhyt hetki kahvilassa antaa tarttumapintaa näkövammaisen elämässään kokemiin tunteisiin.  Pimé Caféssa on tarjolla kahvia ja makeaa, vapaaehtoista maksua vastaan. Pimé Café on avoinna. Pimé Café on avoinna yleisölle pe 18.11. klo 13–17.30 ja la 19.11. klo 12–17.30. Viimeiset asiakkaat kahvilaan otetaan klo 17.

Teksti: Seija hahl

Kuvat: Anneli Hemmilä-Nurmi, Merilla Kivineva, Sari Koskinen, Raija Manninen, Seija Hahl

2 henkilöä tykkää

Karhumäen kristillinen kansanopisto – kuvia kuva-arkistosta

Kirjoitettu | 09.11.2016 | Kommentit poissa käytöstä

Käsitöiden opiskeluun uhrattiin ennen paljon enemmän aikaa kuin nykyään. Olihan käsityötaidoilla ihan oikeaa tarvetta elämässä, nykyään homman ollessa enemmän harrastustoimintaa monelle.

Suomen käsityön museon kuva-arkistosta löytyy useita helmiä liittyen käsitöiden opettamiseen ja opiskeluun. Kuviin liittyvä tarinoita on ilo kirjata ylös ja jakaa. Tarinoita pyritään kirjaamaan ylös arkistomateriaalia vastaanottaessa tai myöhemmin projektinomaisina kokonaisuuksina.

Nyt esillä olevassa kuvassa Karhumäen kristillisen kansanopiston tytöt ovat käsityötunnilla syksyllä 1944. Meneillään on ompelutunti, vaikka osalla tytöistä onkin kädessään jokin neuletyö.

Karhumäen kristillisen kansanopiston käsityötunnilta otetun kuvan on Suomen käsityön museolle lahjoittanut Kaino Lamminmäen ystävä Sirkka Muurela.

Karhumäen kristillisen kansanopiston käsityötunnilta otetun kuvan on Suomen käsityön museolle lahjoittanut Kaino Lamminmäen ystävä Sirkka Muurela.

 

Karhumäen opistossa tuolloin opiskellut Kaino Lamminmäki istuu kuvassa vasemmalla. Hän neuloo kotikylänsä naapurintytölle pukua ja meneillään on sinisestä langasta valmistuva helma. Kaino Lamminmäen vieressä on hänen kämppäkavereitaan koulun asuntolasta. Heidän nimensä ovat Kainolla vielä muistissa, mutta oikealla seisovan ompelunopettajan nimeä hän ei enää vuonna  2008 pystynyt palauttamaan mieleensä. Opettajan lempinimi on kuitenkin tallessa, häntä kutsuttiin Lankasuoraksi.

Vuonna 1944 elettiin pula-aikaa ja Kaino Lamminmäki muistelee, että opistossa oli pulaa käsityötarvikkeista ja kaikkia käsityöhaaveita ei ollut mahdollista toteuttaa.

 

Teksti: Anneli Hemmilä-Nurmi/Sari Koskinen

3 henkilöä tykkää

Ympärikkö, Seiskarin naisen kansallispuvun hame

Kirjoitettu | 30.09.2016 | Kommentit poissa käytöstä

hame
Noin viikko sitten vietettiin Suomen käsityön museossa kansallispuvun syntymäpäivää. Syksyiseen juhlintaa liittyen kokoelmanostona esitellään tässä kuussa ”ympärikkö”, Seiskarin naisen kansallispuvun hame.

Seiskarin naisen kansallispuku on yksi Suomen kansallispukukeskuksen esinekokoelmaan kuuluvasta mallipukukokoelman puvuista. Mallipukukokoelma on Suomen Kansallispukuneuvoston työn tuloksena syntynyt kokonaisuus, joka on tullut kansallispukukeskuksen esinekokoelmiin lahjoituksena Suomen Kansallispukujen Ystävät ry:ltä. Mallipukukokoelmassa on tällä hetkellä vähän yli 100 pukua.

Kansallispuvun tarkistamisen tai uuden puvun kokoamisen mallipuvuksi Suomen kansallispukuneuvosto tekee aina yhdessä tilaajatahon kanssa. Seiskarin naisen kansallispuvussa pukutarkistuksen tilaajana on Seiskari-seura ry ja pukutarkistus on valmistunut vuonna 1989. Seiskari-seura ry toimii seiskarilaisten, heidän jälkeläistensä ja muiden ulkosaarelaisuudesta kiinnostuneiden yhdyssiteenä, järjestää saaren elämäntavasta ja historiasta kertovia seminaareja sekä tallentaa saarelaista perinnettä ja tuottaa siitä kertovaa materiaalia. Suomenlahden ulkosaarilla on perukirjatietojen mukaan ollut rikas pukuperinne ja runsaasti varallisuutta. Seiskarin saaren sijainti Suomenlahdella, Suomen ja Viron välissä, näkyy erityisesti nauhojen, nyplättyjen pitsien ja ylispaidan malleissa. Pukuun liittyvää esikuva-aineistoa oli runsaasti Kansallismuseon kokoelmissa sekä Seiskari-seura ry:n ja yksityisten seiskarilaisten omistuksessa. Seiskarin naisen kansallispuku julkaistiin ensi kerran professori U. T. Sireliuksen suunnittelemana vuonna 1921. Pukua täydennettiin tarkistuksen yhteydessä esiliinalla, sarkaviitalla, vironvyöllä, hunnulla sykeröineen, hankkipaidalla ja toisella ylispaidalla. Puku esiteltiin yleisölle Seiskari-seuran järjestämässä kotiseutujuhlassa Helsingin Karjalatalossa toukokuun alussa 1989. Mallipuvun kansallispukuneuvostolle on valmistanut kansallispukuompelija Sirkka Rissanen. Seiskari-seura ry:n mallipuvun on valmistanut Outi Nikunen.

Hame, eli seiskarilaisittain ympärikkö, on valmistettu kahdesta kangaskappaleesta esikuvansa mukaisesti. Kauniina yksityiskohtana erottuva poikkiraitainen kangaskaitale on ommeltu hameen yläosaan siksi, ettei kudotun kankaan leveys ei ole aikoinaan riittänyt hameen pituudeksi. Tämä yksityiskohta on säilytetty myös kansallispuvun tarkistetussa mallipuvussa. Hamekangas on käsinkudottua, ripsimäistä palttinasidosta ja hame on valmistettu käsinompelemalla. Hameessa on leveä, värikäs, kolmesta erilaisesta raitaryhmästä muodostuva pystyraidoitus ja sen helmaa reunustaa tummansinisestä villalangasta käsinpalmikoitu nauha. Hameen vyötäröllä on kiinnittimenä kaksi pellavalangasta käsinpalmikoitua nauhaa ja käsinommeltua lankasilmua. Hame on vyötäröltä runsaasti laskostettu ja levenee alaspäin.

Tähän ympärikköön ja muihin kauniisiin kansallispukuihin voit tutustua ensi kesänä Suomen käsityön museoon tulevassa, Suomi 100 vuotta – juhlanäyttelyssämme.

Sari Perhonen-Pirttiniemi
tp. amanuenssi

6 henkilöä tykkää

Fish Trap -punontakurssi 2.–4.9.2016

Kirjoitettu | 07.09.2016 | Kommentit poissa käytöstä

  

Kurssin opettajan Mònica Guileran Nansa-kori.

Kurssin opettajan Mònica Guileran Nansa-kori.

 Suomen käsityön museon tapahtumatuotannossa on neljä lähtökohtaa. Museon vaihtuvat näyttelyt, vuodenkiertoon liittyvät juhlapäivät, museon toimintaympäristöstä kumpuavat tapahtumat, kuten Jyväskylän kulttuurilaitosten ja valtakunnallisesti koko museokentän yhteiset tapahtumat sekä museon substanssista eli käsityöstä nousevat ajankohtaiset ilmiöt, jotka vaativat esiin nostoja. Tällaiseksi ajankohtaiseksi asiaksi oli noussut punontainnostuksen hiipuminen Suomessa.

IMG_1636

Euroopan maissa kuten Espanjassa, Saksassa, Ranskassa, Hollannissa, Englannissa, Irlannissa, Puolassa, Latviassa ja Tanskassa on ammattipunojia ja koulutusta sekä runsaasti punonnan harrastajia. Pitemmälle ehtineet punojat kaipaavat jatkuvasti vaikutteita, uusia ajatuksia, tietoa muiden maiden punonnasta ja punojista sekä toiminnasta. Niinpä muutama suomalainen punoja ajatteli, että pitäisikö lähteä hakemaan oppia ja innostusta Espanjasta? Tästä ajatuksesta meni kaksi vuotta ja espanjalainen opettaja tuli Suomeen. Hänen taitonsa ja tietonsa sytyttivät palon tusinaan punojaan oppia punomaan koreja samalla tekniikalla kuin kalastajat ovat entisaikaan punoneet mertoja ja kalastuskoreja.

Kuva: 'Cofe' longline baskets, Murcia, Spain. From the collection of Bignia Kuoni

Kuva: Bignia Kuoni:  ’Cofe’ longline baskets, Murcia, Spain. From the collection of Bignia Kuoni

 

Ei mentykään merta edemmäs punontaa oppimaan

Jyväskylän Taitokeskuksessa järjestetyllä Fish trap –kurssilla 2.–4.9.2016 opeteltiin punomaan kori Nansa-kalanpyydystekniikalla, jota kalastajat ovat käyttäneet Välimeren alueella vuosisatoja. Ohjaajana toimii espanjalainen Mònica Guilera. Hänellä on yli 15 vuoden kokemus punomisesta ja opettamisesta.  Hän on juuri voittanut ensimmäisen palkinnon Nansa-korillaan englantilaisen The Basketmakers’ Association –punojayhdistyksen järjestämän Vuoden kori -kilpailun kansainvälisen sarjan.

Kori aloitettiin pohjasta.

Kori aloitettiin pohjasta.

Punontakurssi alkoi suomalaiseen tapaan yhteisellä kahvittelulla ja sen jälkeen mentiin heti asiaan. Mònica Guilera näytti, miten korin pohjaan tehdään kehysrengas, jonka varaan pajuparit laitetaan korin reunoja varten. Mònica on kehitellyt Nansa-korin perinteisistä kalanpyydyksistä ja kori muodostui hyvin loogisesti, koska tekniikka on hioutunut satojen vuosien ja tuhansien ja tuhansien pyydysten punomisen myötä.

Pohjan jälkeen aloitettiin punomaan korin reunoja spiraalisti.

Pohjan jälkeen aloitettiin punomaan korin reunoja spiraalisti.

 Punojille oli uutta se, että kuteena käytettiin pajun sijasta vahattua pellavalankaa, jolla pajuparit sidottiin tasasivuisiksi kolmioiksi. 

Pikkuhiljaa reunoja taivutettiin nousemaan ylöspäin.

Pikkuhiljaa reunoja taivutettiin nousemaan ylöspäin.

Kurssille osallistui pajunviljelijöitä ja punonnan opettajia ympäri Suomea. Näin tietämys Nansa-korin vaatimista taidoista ja tietämys suomalaisten viljeltyjen pajulajien soveltumisesta tähän tekniikkaan selvisi sekä viljelijöille että punonnan opettajille. Kurssille pajut toimitti Kukkamaa & Pajupaja Urosta Luumäeltä.

Sormilla ohjailtiin loimipajuja muodostamaan tasasivuisia kolmioita.

Sormilla ohjailtiin loimipajuja muodostamaan tasasivuisia kolmioita.

Kurssilaiset olivat ihastuneita punontatekniikkaan ja Mònica kannustavaan opettamistyyliin sekä tietämykseen perinteisistä punontatekniikoista.

Korin reuna muodostui taivutetuista loimipajuista sekä lisätyistä reunapajuista.

Korinreuna muodostui taivutetuista loimipajuista sekä lisätyistä reunapajuista.

Opittu taito unohtuu, jos sitä ei aktiivisesti harjoittele. Niinpä kurssilaiset sopivat jo seuraavan tapaamisen, jossa he yhdessä kertailevat opittua ja jakavat kokemuksiaan.

 

Yhteistyössä on voimaa  

Monica Guilera Asparagus Basket 2013

Monica Guilera Asparagus Basket 2013

Tällaisen kurssin järjestäminen ja kansainvälisesti tunnetun opettajan saaminen tänne Euroopan syrjäkulmille vaatii laajoja verkostoja, innokkaita punojia sekä henkilökohtaisia suhteita. Oli myös löydettävä apurahaa kurssin järjestämiseen, sopivat kurssitilat, riittävästi maksavia oppilaita ja kaikki nämä piti saada sopimaan Mònican aikatauluihin. Kurssin järjestelyihin osallistuivat Suomen käsityön museo, Taitokeskus–Aivia, Opintokeskus Sivis, Jyväskylän kansalaisopisto ja Kierre-tiimi ja sitä kautta Suomen Kulttuurirahasto ja Taiteen edistämiskeskuksen Itä-Suomen aluetoimipiste.

Tim Johnson and Monica Guilera Ports-I Mans Residency-2013

Tim Johnson and Monica Guilera Ports-I Mans Residency-2013

Kurssiin kuului myös Monican avopuolison englantilaisen Tim Johnsonin yleisöluento Jyväskylän kansalaisopistolla espanjalaisesta perinteisestä ja modernista punonnasta. Taiteilija- ja punojatiimi Mònica Guilera ja Tim Johnson asuvat Kataloniassa, Espanjassa ja hankkivat materiaalinsa maaseudulta ja paikallisilta viljelijöiltä.  

Tim Johnson 'Brahan Man' 2006

Tim Johnson ‘Brahan Man’ 2006

Omissa töissään he yhdistävät perinteisiä ja moderneja tekniikoita käyttäen laajaa valikoimaa paikallisia luonnonmateriaaleja. He valmistavat käytännöllisiä ja nykyaikaisia koreja, veistoksia ja suuria installaatioita. Tim ja Mònica opettavat monenlaisissa työpajoissa kaikenikäisiä opiskelijoita. 

Tim Johnson 'Hills  of Donegal' 2013

Tim Johnson ‘Hills of Donegal’ 2013

Yhdessä he ovat tehneet veistosprojekteja, näyttelyitä ja työskennelleet residensseissä ja toteuttaneet työpajoja Espanjassa, Ranskassa, Saksassa, Tanskassa ja Britanniassa.  He olivat ensi kertaa Suomessa ja tutustuivat täällä viikon ajan suomalaiseen punontaan ja punojiin. Erityisesti suomalainen tuohi ja päre kiinnostavat eurooppalaisia punojia.  

 Lisätietoja:

Mònica Guilera  

Weaving by the Sea

Tim Johnson

Ports I Mans Exhibition and Residency

Kierretiimi

4 henkilöä tykkää

KOULUKÄSSÄÄ! Myrsy-laivan tarina

Kirjoitettu | 02.09.2016 | Kommentit poissa käytöstä

”Vihasin lapsena käsitöitä. En osannut sahata suoraan enkä käyttää oikeastaan mitään työ-kalua luontevalla tavalla. Myrsy-laivan tein ollessani kolmannella luokalla. Vaikka meille an-netut ohjeet siitä, kuinka laiva tehdään, olivat selkeät, en sitkeästä yrittämisestäni huolimatta saanut aikaan samanlaista laivaa kuin koulukaverini. Myrsyn keula on epäsymmetrinen, purje väärällä puolen mastoa ja ikkunat muotopuolet.

Ajattelin alun perin, että laivan nimeksi tulisi Myrskytuuli, mutta huomasin pian, ettei niin pitkä nimi mitenkään mahdu laivan kylkeen – etenkin, kun käytin epähuomiossa liian leveää pens-seliä. Päätin ratkaista ongelman ja muuttaa nimen muotoon Myrsky, olinhan saanut jo kolme ensimmäistä kirjainta valmiiksi. Kirjoitin sitten kuitenkin epähuomiossa laivan nimeksi Myrsyn. Myöhemmin olen huomannut, että osuvampaa nimeä tekeleelle on vaikea keksiä. Myrsy on myös usein muistuttanut minua siitä, miksi hakeuduin yliopistoon opiskelemaan filosofiaa.”

Myrsy-laivan on valmistanut 9-10 -vuotias koululainen 1980-luvun lopulla Torniossa.

Myrsy-laivan on valmistanut 9-10 -vuotias koululainen 1980-luvun lopulla Torniossa.

Suomen käsityön museossa kerättiin ja tallennettiin kokoelmiin vuosina 1999-2003 koulukäsitöitä eri ajoilta sekä niihin liittyviä muistoja eri puolilta Suomea. Projektin tuloksena museon kokoelmiin on tallennettu lähes 600 koulukäsityötä käsityöpusseista saapasrenkeihin ja keskeneräisistä askarteluista suuritöisiin sekä pikkutarkkuutta vaativiin taidonnäytteisiin. Monenkirjavia muistoja ja tunteita laidasta laitaan kuvattiin omiin kädentaitoihin, innostukseen tai omaan käsityön opettajaan liittyen.

Tutkimushanke tuotti Suomen käsityön museolle kaksi omaa käsityökoulutusta koskevaa julkaisua: Lyhyt oppimäärä koulukäsityöhön, Suomen käsityön museon julkaisuja 21, 2003 sekä Suomalaisen käsityökoulutuksen vaiheita 1700-luvulta 2000-luvulle, Suomen käsityön museon julkaisuja 22, 2003.

Tallennettua aineistoa esiteltiin toukokuulta syyskuulle 2013 Suomen käsityön museon vaihtuvassa näyttelyssä VÄHÄSIISTII KOULUKÄSSÄÄ! Lyhyt oppimäärä. Mukana oli aineistoja kansa-, kansalais-, oppi- ja peruskoulun käsityöopetuksesta. Näyttelyssä vierailevilla oli mahdollisuus kirjoittaa omia käsityömuistojaan sinikantisiin vihkoihin.

Museon tuottamilla Kässäätkö – koulukäsityön muistiverkko –sivuilla on historiatietoa koulukäsitöistä ja kävijä voi tutustua muiden koulukäsityömuistoihin ja lisätä sinne myös omat muistot.

Muutama muistoja veistotunneilta, joissa pojat valmistaneet puutöissä kotona tarvittavia työvälineitä kuten kauhoja, salkkareita ja naulakoita:

”Toimintatapa tunnilla oli esimerkiksi seuraava. Alkutervehdysten jälkeen ryhdyttiin työhön – esimerkiksi jatkamaan jotain keskeneräistä – ja tätä varten piti hakea asianomainen työkalu kaapista. Rivi kerrallaan pojat marssivat luokan etukautta työkalukaapeille ja ottivat mukaansa seuraavaksi tarvittavan työkalun. Omalle höyläpenkkipaikalle kierrettiin luokan takakautta. Lähes aina haettiin vain yksi työkalu kerrallaan. Terävien työkalujen kuljetus oli tapahduttava oikein, työturvallisuus oli osa opetusta.”

”Kun kaikki pojat olivat saaneet tarvittavan työkalun, opettaja näytti luokan edessä omalla höyläpenkillään miten toimitaan. Koitimme olla silmä tarkkana, sillä tarkkaamattomuus saattoi kostautua. Olihan oppilas tunnilla oppiakseen, ja opettaja veistoa opettaakseen.” Aimo Oikarin kuvaus isänsä Ari-Matti Oikarin käsityötunneista.

rasia Tero Vaara

Koulukäsitöitä ja muistoja on esillä Suomen käsityön museon perusnäyttelyssä ja sitä esittelevässä verkkonäyttelyssä. Samaa teemaa voi nostalgisoida myös museolta lainattavan ja salkussa kulkevan materiaalin avulla.

Museon pajasta löytyi jo koulukäsityönäyttelyn aikaan töiden malleja ja ohjeita, joiden pohjalta kävijät voivat kokeilla kenties vuosien varrella jo unohtuneita taitoja. Pajasta löytyy edelleen mm. Tappe-koiran ohjeet. Museon kokoelmassa on koulukäsityötunnille opetukseen mallityöksi 1957-1959 valmistettu Tappe. Tappea on valmistettu jo 1930-luvulla. Se on pieni punaisesta vahakankaasta valmistettu täytetty leikkikoira, jolla mustat helmet silminä.

Tappe

Käsityönopetus ei saa olla “tyhjiä, tylsiä ja vanhaan totuttuun tapaan tehtyjä työtemppuja, jotka eivät kysy hengen voimia”. (Uno Cygnaeus)

“On tärkeää puolustaa sensomotoristen taitojen asemaa, jotta ihminen säilyisi maailmaa jä-sentävänä, käsittävänä ja ymmärtävänä olentona.” (Ilkka Niiniluoto 1999)

Kuukauden esineen aineiston kokosi:

Marjo Ahonen

1 henkilö tykkää

Kirjottua kulttuuriperintöä – Vohveliliinat Kuhankosken opetuskodista

Kirjoitettu | 22.07.2016 | 1 kommentti

Kuhankoskella kirjottu kaitaliina ja yksityiskohta sen obinugrilaisesta kuvioinnista. Kuvat: Emma Saarinen

Kuhankoskella kirjottu kaitaliina ja yksityiskohta sen obinugrilaisesta kuvioinnista.
Kuvat: Emma Saarinen

Heinäkuun kokoelmanostona on oppilastöinä kirjotut vohveliliinat Kuhankosken erityisammattikoulusta Laukaalta. Kuhankosken opetus- ja kasvatustyön juuret juontavat niinkin kauas kuin 1860-luvun nälkävuosiin, jolloin alettiin niin valtiovallan kuin yksityishenkilöiden toimesta perustaa koteja vähäosaisille lapsille eri puolille Suomea. Muutaman mutkan kautta alun perin Liminkaan perustetun Turvattomien tyttöjen majan lapset siirtyivät Laukaaseen Kuhankosken sotilasvirkataloon kevättalvella 1923. Erityistä tukea tarvitsevien opetus sai aluksi varsin vaatimattomat ulkoiset puitteet: sotilasvirkatalo oli hoitamaton ja sen pellot huonosti aidatut, henkilökuntaa oli vähän ja oppilaitakin vain kuusi.

Vuonna 1925 valmistui uusi päärakennus Päivälä, joka tarjosi jo paljon ajanmukaisemmat puitteet opetus- ja kasvatustyölle. Kuhankosken tyttökoti aloitti virallisesti toimintansa vuonna 1927, jolloin sen johtajaksi nousi Hilja Kesäjärvi. Apulaisjohtajana toimi taas Kerttu Heikel (1898–1949), joka oli myös mukana perustamassa tyttökotia. Heikelin isä oli kansatieteilijä Axel Olai Heikel (1851–1924), joka tunnetaan Seurasaaren ulkoilmamuseon perustajana. Hän teki useita tutkimusmatkoja Venäjän suomensukuisten kansojen keskuuteen ja keräsi muiden muassa mordvalaisten, tšeremissien eli marien ja obinugrilaisten käsityömalleja. Tätä arvokasta kulttuuriperintöä toi tytär Kerttu mukanaan Kuhankosken opetukseen: käsityömallien pohjalta valmistettiin paljon käsitöitä, pääasiassa juuri vohvelitöitä käyttötekstiileiksi.

Mordvalainen morsian Armanihan kylästä Nižni Novgorodin läänistä ja mordvalainen kuosi Kazanin museosta. Kuvat Axel Olai Heikelin teoksesta Mordvalaisia pukuja ja kuoseja (1899).

Mordvalainen morsian Armanihan kylästä Nižni Novgorodin läänistä ja mordvalainen kuosi Kazanin museosta. Kuvat Axel Olai Heikelin teoksesta Mordvalaisia pukuja ja kuoseja (1899).

Heikelin aikana aloitettu kirjontatöiden valmistus jatkui osana opetusta läpi opetuskodin historian: jokapäiväiseen käyttöön tehtiin muiden muassa runsaasti kirjottuja pyyhkeitä, päiväpeittoja, verhoja, erikokoisia liinoja ja ruokalappuja. Käyttötekstiilien tarpeesta kertonee se, että suurin osa kirjotuista töistä ehti kulua rikki ajan saatossa. Rikkinäisiäkin tekstiilejä pyrittiin hyödyntämään: esimerkiksi valkoisista, osin risaisista vohvelipäiväpeitoista ommeltiin joululiinoja vuorittamalla ja kanttaamalla työt punaisella puuvillakankaalla. 2000-luvun alussa jäljellä olevista vohvelitöistä jätettiin vähintään yksi malli ja koko näytteeksi koulun tekstiilikokoelmaan. Tästä kokoelmasta lahjoitettiin huhtikuussa 2016 Suomen käsityön museolle kymmenen erikokoista liinaa sekä vuonna 1996 koottu mallikansio, jonka kirjontanäytteet on tehnyt Kuhankoskella ohjaajana toiminut Rauni Martikainen.

Mordvalainen ompelukuviointi Axel Olai Heikelin teoksen Mordvalaisia pukuja ja kuoseja (1899) liitteessä Käytännöllisiä lisälehtiä ja yksityiskohta Kuhankoskella tehdyn kaitaliinan obinugrilaisesta kuvioinnista.

Mordvalainen ompelukuviointi Axel Olai Heikelin teoksen Mordvalaisia pukuja ja kuoseja (1899) liitteessä Käytännöllisiä lisälehtiä ja yksityiskohta Kuhankoskella tehdyn kaitaliinan obinugrilaisesta kuvioinnista.

Kirjonta- ja vohvelityöt säilyivät samankaltaisina läpi vuosien, mutta itse Kuhankosken tyttökoti koki muutoksia. Vuonna 1958 tyttökodin nimi muuttui opetuskodiksi ja sen tehtävänä oli antaa kehitysvammaisille perus-, jatko- ja valmentavaa opetusta sekä ammatillista koulutusta. Tavoitteena oli työn kautta oppiminen ja se, että jokainen oppisi elämään aktiivisesti omaa elämäänsä. Vuonna 1986 Kuhankosken opetuskodista tuli opetushallituksen alainen nuorten ja aikuisten ammattioppilaitos, joka tarjosi valmentavaa ja kuntouttavaa opetusta ja ohjausta sekä ammatillista perus- ja lisäkoulutusta. Kuhankosken erityisammattikoulun koulutustarjontaa kuuluivat muiden muassa käsi- ja taideteollisuus, kotitalouspalvelut ja puutarhatalous. Vuonna 2009 Kuhankosken erityisammattikoulu yhdistyi osaksi Bovallius-ammattiopistoa ja sen toiminta siirtyi vaiheittain Jyväskylään. Tekstiilien kulttuurilähtöinen valmistaminen ja kulttuurin soveltaminen käsitöihin säilyivät kuitenkin opetussuunnitelmassa ja Kuhankoskelta peräisin olevat tekstiilikokoelmat kirjontatöineen ovat olleet arvokas tiedonlähde ja lähtökohta uusien tekstiilien suunnittelulle.

Kuhankoskella kirjottu ruokalappu.

Kuhankoskella kirjottu ruokalappu.

Lähteenä kirjoituksessa on käytetty Kuhankosken erityisammattikoulussa toimineen, käsi- ja taideteollisuusalan opettaja Leena Luokomaan teosta Muistelukirja opetuksesta Kuhankoskella (2008).

Emma Saarinen

5 henkilöä tykkää
« palaaeteenpäin »