VOS-asiaa: Näenkö vain tilastoharhoja?

Kirjoitettu | 12.02.2014 | 1 kommentti

Näenkö vain tilastoharhoja?

Museoille, teattereille ja orkestereille maksettavaa valtionosuusjärjestelmää ollaan uusimassa. Nyt kehitettävässä systeemissä pieni osa valtiolta tulevasta rahoituksesta riippuu kunkin laitoksen toiminnan tuloksellisuudesta ja suurin osa perustuu edelleen vanhoihin nautintaoikeuksiin.

Vuonna 2011 OPM teetti koekyselyn kulttuurilaitoksille valtionosuusjärjestelmän kannustavuuden kehittämiseksi. Nyt kyselyn tulokset on julkistettu ja taulukoitu, miten kukin indikaattori vaikuttaisi yksittäisten laitosten valtionosuuksiin. Jo koekysely herätti kummastusta. Indikaattorit eli laadulliset mittarit antavat parhaimmillaan tietoa yksinkertaisessa muodossa monimutkaisistakin asioista. Yksiselitteisiä ja museotyön kannalta oleellisimpia tuloksia mittaavia indikaattoreita on todella vaikea löytää. Yksittäiset indikaattorit irrotettuna koko selvityksestä ovat ehkä johtaneet minut harhaan näkemään vain harhoja. Toivon todella, että olen tulkinnut väärin. Tunnustan ja alleviivaan lukeneeni mittareita vain yleisötyön näkökulmasta.

Lukuohje: Lainausmerkeissä indikaattorit ovat sanallisessa muodossa ja sen jälkeen omat pohdiskeluni.

 

kesäjumppaa

Museo eivät onneksi ole enää humanistien huoneistoja

”Toiminnan laatua ja taloudellisuutta määrittävä indikaattori ottaisi huomioon alan koulutuksen saaneen henkilöstön osuuden koko henkilöstöstä sekä laitoksen omien tulojen määrän suhteessa laitoksen toimintamenoihin.”

Museot eivät ole enää vapaakauppa-aluetta, johon eivät koskisi markkinatalouden lait. Pärjätäkseen museot tarvitsevat moniammatillista osaamista ja siihen ei valitettavasti enää riitä perinteistä koulutusreittiä hankittu muodollinen pätevyys. Nykyisissä museoissa tarvitaan eri kulttuureja (kulttuurit laajasti ajatellen) tuntevia palvelujen tuottajia, jotka hallitsevat sisällön tuotannon lisäksi erilaisten asiakkaiden tarpeet ja kulutustottumukset sekä myynnin ammattilaisia, jotka yhdessä asiakkaiden kanssa kehittävät tuottavia palvelutuotteita – kuten missä tahansa palveluyrityksessä. Monipuolinen ammattien kirjo mahdollistaa monipuoliset palvelut. Miksi ´rangaista´ moniammatillisesta henkilöstöstä, joka ei ole koulutustaan vastaavassa työssä. En väheksy perinteistä museoalan koulutusta, mutta parempiin tuloksiin päästäisiin, jos mittaristo kannustaisi moniammatilliseen ja monikulttuuriseen henkilöstöön, jossa jokaisen panos on yhtä tärkeä.

Se kuvastaisi paremmin koko yhteiskuntaa, jossa vaadittavat ammattiosaamiset muuttuvat koko ajan. Perinteisellä museoalan koulutuksella on lopulta vähän tekemistä yleisötyön eri osa-alueiden kannalta. Museotyö on arvokasta, mutta se tarvitsee rinnalleen osaavat palvelujen tuotteistajat.    

  ”Toiminnan laajuutta määrittävä indikaattori arvioisi pääasiassa kävijämäärää ja toiminnan saatavuutta.”

Museossa kävijät ovat aina olleet museoiden mittareita. Suuntaus kuitenkin on seinättömään museoon. Museossa käyntielämyksen tuottaa monivaiheinen palvelupolku: asiakkaan lähtöideasta museokaupan kautta facebook-päivitykseen. Kävijöiksi ei lasketa museokaupassa kävijöitä eikä museon tilojen ulkopuolella järjestettävissä tapahtumissa kävijöitä eikä museon valmistamien kiertonäyttelyiden kävijöitä museon ulkopuolella. Valtakunnallisilta erikoismuseoilta taas edellytetään laajaa kiertonäyttelytoimintaa, joka voi käsittää isoja lainattavia näyttelyitä tai esimerkiksi salkkunäyttelyitä. Toisaalla museotoimintaa kannustetaan viemään toimintaa museon seinien ulkopuolelle. Entä laajat verkkoaineistot, missä ne tulevat mittariston piiriin?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Näyttelytoiminnan monipuolisuutta mitataan suhteessa kävijämääriin. Kävijät per näyttely, tuottaa sen, että jos museossa käy vuodessa 30 000 kävijää ja on vain yksi näyttely, tulos on 30 000 kävijää per näyttely. Jos taasen museossa on 10 vaihtuvaa näyttelyä vuodessa, tarkoittaa se 3000 kävijää per näyttely. Ymmärtääkseni kyselyssä se on museolle huono tulos, mutta asiakkaille se merkitsee kiinnostavia vaihtuvia näyttelyitä. Kokonaistoimintamenot saattavat silti olla samat molemmissa tapauksissa. Todennäköisesti vuoden kestävään näyttelyyn on satsattu paljon tutkimusta ja yleisötyöltä on mennyt paljon resursseja oheistapahtumiin, jotta asiakkaiden mielenkiinto säilyisi koko vuoden. Minulle ei avautunut, miten toiminnan saatavuutta vai saavutettavuutta mitataan. 

 

 ”Toiminnan monipuolisuutta määrittelevä indikaattori kiinnittäisi huomiota toiminnan eri muotoihin ja yleisötyöhön sekä erilaisten yleisöjen huomioimiseen.”

Toiminnan monipuolisuutta mitataan käyttäen mittarina näyttelytoiminnan monipuolisuutta suhteessa toimintamenoihin. Mitä näyttelytoiminta sisältää? Sisältääkö se tutkimuksen, mahdollisen julkaisun perinteisenä näyttelyluettelona tai verkkomateriaalina? Entä oheistapahtumat ja verkkoon tuotettu materiaali? Museothan ovat jo siirtyneet verkkoon ja yhä useamman aika menee verkkomateriaalin tuottamiseen tai sen päivittämiseen sosiaalisesta mediasta puhumattakaan. Se on tärkeää yleisötyötä, joka muokkaa toimintaympäristöämme suotuisaksi.

 

Mitataanko toiminnan monipuolisuus mitätöimällä museon kanta-asiakkaat eli keski-ikäiset naiset?

Yleisötyötä tekevänä humanistina en voi ymmärtää, että yleisötyö käsitetään suppeasti vain koululaisten tai erityisryhmien kanssa puuhasteluna. Missään tapauksessa en väheksy palvelujen tuottamista erityisryhmille ja ymmärrän hyvän tavoitteen, että erityisryhmät tulisivat huomioiduksi. Suurin hyöty saadaan panos tuotos –mielessä museon peruskävijöistä, niistä huomaamattomista keski-ikäisistä naisista, jotka pitävät kaikki kulttuurilaitokset pystyssä.

Jos yleisötyötä mitataan vain tapahtumien määrällä erityisryhmien kanssa, on se mielestäni yhtä epäolennaista kokonaisuuden kannalta, kuin jos kokoelmatyötä arvioitaisiin sen perusteella monelleko museolöydölle vuoden aikana löytyvät kontekstitiedot. Tämä on marginaalitoiminnan mittaamista, ei primäärityön.   

 kulttuuriluotsit innostavat käsitöihin

Yleisötyö on huomaamaton käyttöliittymä

Yleisötyön ja yleensä museotyön perusprinsiippejä on korostaa ihmisyyttä yhdistäviä tekijöitä eikä korostaa erottavia tekijöitä. Tämä ei tarkoita tasapäistämistä. Monilla museoilla on ollut erilaisia esteettömyysprojekteja jo kymmenen vuotta sitten ja erilaisuuden kohtaaminen on muuttunut arkirutiiniksi ja ammattitaidoksi. Sen pitää olla jo normi. Yleisötyötä on se, että museosta tehdään etukäteen niin hyvä käyttöliittymä erilaisille kävijöille, ettei sitä kukaan huomaa. Silloin jokainen voi tulla fyysiseen tai verkkomuseoon sellaisena kuin on ja milloin haluaa, tekemättä siitä spektaakkelia. Yleisötyön tavoite on silloin saavutettu. Totta kai kynnyksissä on vielä hiomista ja niitä hiotaan, mutta museoita myös siivotaan – sekin on normaalia arkirutiinia.

Meitä suomalaisia syntyy niin monessa maassa

Miksi tilastoida erikseen maahanmuuttajat museokävijöinä? Miksi heidät pitäisi erotella? Mistä voi päätellä kuka on maahanmuuttaja tai vieras kotonaan? Arviota ei voi perustaa ulkonäköön, kieleen tai ihonväriin. Miksei erotella myös vasenkätiset? Yleisötyön rajapinnassa kohdataan aina ihmisiä, ei vammaisia tai maahanmuuttajia. Museoilla on ollut jo tosi kauan erilaisia projekteja maahanmuuttajien kanssa. Normaalissa yhteiskunnassa ihmisten kanssa tehdään yhteistyötä, miksi museon pitäisi saada siitä sulka hattuun? Museossa käyntihän on normaalia kulttuurin kuluttamista.

Mikä tahansa liikeyritys olisi menestyvä, jos sen vakaa kanta-asiakaskunta on tyytyväinen sen palveluihin ja olisi vielä valmis maksamaan enemmän palveluistaan – museon tapauksessa pääsylipuista. Tämä tuli ilmi uusimmassa Museokävijä-tutkimuksessa. Museoille halutaan enemmän omia tuloja ja meillä on maksukykyinen asiakaskunta jo valmiina. Nyt tarvitsee vain pitää nämä maksukykyiset asiakkaat tyytyväisinä monipuolisilla palveluilla. He käyttävä ahkerasti museoiden palveluja ja raahaavat mukanaan myös ne vastahakoiset aviopuolisot sekä lastenlapset. Voiko museoilla olla parempia puolestapuhujia? Miksei museo saa papukaijamerkkejä näistä kanta-asiakkaista ja mikseivät nyt marginaaliin tilastoidut keski-ikäiset saa museosta papukaijamerkkejä?

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Moni tapahtuma on suunniteltu niin, että se sopii eri-ikäisille. Milloin työstään normaalin kaavan mukaan eläkkeelle jäänyt ihminen ikääntyy, joka ei voi osallistua nuorille suunnattuun rokkikonserttiin? Miksi uhrata kallista aikaa lokerointeihin ja tilastointeihin? Tarkoitushan on korostaa samanarvoisuutta, eikä eristää. Palvelut voidaan silti räätälöidä asiakkaiden mukaan. Se on palvelulaitoksen tarkoitus ja museot ovat sitä ja sitä varten saavat valtionosuutta.

Raija Manninen, museolehtori 

 

 

8 henkilöä tykkää

Kommentit

Yksi kommentti kirjoitukseen “VOS-asiaa: Näenkö vain tilastoharhoja?”

  1. Matti Taalas
    20.02.2014 @ 14:56

    Lehtori Manninen kiinnittää huomiota oleelliseen asiaan: Miten laatua voidaan seurata ja varmentaa kyselyillä. Ja miten saatu palaute on kerätty ja miten se ohjaa toimintaa. Jos Mannisen havainnot pitävät paikkansa on syytä huoleen rahanjakajien ammatillisesta osaamisesta ja ajantasalla olemisesta.

    Manninen kiinnittää huomiota museohenkilökunnan osaamiseen, jota ”kysely” rajoittaa määrittämällä ”alan ammatillisen koulutuksen” kapeasti.

    Manninen myös viittaa museoiden seinättömyyteen nyt ja tulevaisuudessa. ”kysely” pitää noita seiniä tiukasti suljettuna: ei edes huomioi yhteiskunnan muihin toimijoihin suuntautuvaa työtä, ei alan harrastajiin – faneihin – suuntautuvaa työtä tai avoimien verkkojen ylläpitoa. Sen sijaan se näyttää edellyttävän ’kyttäämistä’ tai kyselyä ”oletko vanhus, oletko vammainen, oletko sokea jne”. Itse en ainakaan halua, että minua lokeroidaan mihinkään moiseen luokkaan ja kannatan Mannisen ajatusta, että tarjonta on oltava ’rajatonta’ ja seurannan myös.
    Onko myös todella niin, että museon kokoamasta kiertävästä näyttelystä ei saa muuta merkintää kuin paikalliset kävijät? Miten se kannustaa niiden työtä vaativaan laatimiseen?

    Kiitos lehtori Manninen kun kiinnitit asiaan huomiota.