Museotyön arkea: Maria Peni

Kirjoitettu | 08.08.2017 | Kommentit poissa käytöstä

Suomen käsityön museon yhteydessä toimii Konservointikeskus, joka tarjoaa palveluitaan paitsi Jyväskylän museoille, myös muille toimijoille ja yksityishenkilöille valtakunnallisesti ja kansainvälisesti. Konservointikeskuksessa toimii myös tekstiilikonservaattori Maria Peni, joka osallistui myös Suomalainen kansallispuku -näyttelyn pukujen konservointiin.

Maria Peni Konservointikeskus

Tekstiilien konservointi vaatii kärsivällisyyttä, tarkkaa silmää ja vakaata kättä. Kuvassa Maria konservoi käsin kirjailtua silkkilippua 1800-luvulta.

Marian työnkuvaan kuuluu hyvin laajasti tekstiilien tutkiminen ja konservointityöt. Jokaiselle konservoitavalle esineelle tehdään konservointityön suunnitelma, kustannusarvio ja työvaiheittain etenevä raportti valokuvineen. Konservointia varten tekstiilin materiaalit, työtavat ja vauriot pitää kartoittaa. Tekstiilejä pestään, korjataan ja huolletaan ja samalla puhdistetaan ja korjataan tekstiilien yhteydessä olevat muut materiaalit. ”Työn alla ovat olleet niin pienet pitsikäsineet kuin suuret keskieurooppalaiset kuvakudoksetkin.  Ja kaikkea siltä väliltä”, Maria kuvaa työtään. Konservoinnissa tarvitaan myös erilaisia tukia, suojia ja työvälineitä, joiden kehittely ja valmistus kuuluvat myös konservaattorille – luovaa työtä siis monella tasolla! Asiakasneuvonta on myös osa konservaattorin työtä, kun Konservointikeskukselta kysellään vanhojen liinojen ja ryijyjen huolto-ohjeita.

Maria kiinnostui kankaista ja vaatteiden ompelusta jo pikkutyttönä. ”Äidillä oli vanha Hugin-merkkinen ompelukone ja sillä opettelin ompelemaan. Tulokset eivät vielä olleet kummoisia, mutta intoa riitti”, Maria naurahtaa. Vain hieman myöhemmin mukaan tulivat myös neulominen ja muiden käsitöiden tekeminen.

Melkein kolmekymmentä vuotta konservointialalla viihtynyt Maria kävi ensin vaatetusalan ja kaupallisen koulutuksen, mutta alan töitä ei oikein löytynyt, joten hän hivuttautui vähitellen museoalalle. Konservointialkoi kiinnostaa Mariaa jo alkuaikoina, kun erään museon intendentti tokaisi hänelle, että ”rupea konservaattoriksi”. ”Otin selvää alasta, mutta silloin ei vielä Suomessa ollut konservointikoulutusta. Museoiduin sitten moneksi vuodeksi ja työskentelin eri museoissa erilaisissa tehtävissä, kunnes tekstiilikonservointikoulutus Vantaalla alkoi vuonna 1987”, Maria kuvaa työuransa alkua. Kolmen vuoden koulutuksen jälkeen Maria sai työpaikan Konservointikeskuksesta ja sillä tiellä hän edelleen on.

Konservaattorin työ on monipuolista ja vaihtelevaa. Ei ole kahta samanlaista tekstiiliä, vaan jokaiselle on etsittävä juuri sille sopivat toimenpiteet. Käsityön lisäksi konservaattorin on hallittava muun muassa kulttuuri-, tekstiili- ja pukuhistoriaa sekä kemiaa ja kieliä. Konservointiin liittyy myös eettisiä periaatteita, joiden mukaan toimintaan. Konservoinnin tarkoituksena on esineellisen kulttuuriperinnön säilyttäminen sekä esineen/tekstiilin tekijän tai suunnittelijan alkuperäisen aikomuksen säilyttäminen. Konservointityö suunnitellaan ja toteutetaan niin, että nuo toteutuvat. Tämä vaatii kansallisten ja kansainvälisten kulttuuriomaisuuden suojelulle asetettujen säädösten ja asetusten noudattamista. Esimerkiksi tekstiiliin lisättävän materiaalin tulee olla helposti poistettavissa, eikä se saa pitkänkään ajan kuluessa vahingoittaa tekstiiliä. Tekstiilille tehtävät toimenpiteet eivät saa muuttaa tekstiilin ulkonäköä eikä mittoja. Tehdyt toimenpiteet dokumentoidaan ja valokuvataan tarkasti. (Lähde: Konservaattoriliiton sivut)

Tällä hetkellä Marialla on työn alla 1800-luvun alusta peräisin oleva kolmikolkkahattu. ”Sen materiaali on erikoista, hyvin hienokarvaista huopaa, ihan kuin vanhassa silinterihatussa”, Maria kuvailee. Hattu on aikojen saatossa kärsinyt, kulunut, murtunut ja litistynyt. ”Uudeksihan vanhaa esinettä ei koskaan saa, mutta puhdistuksen, kostutuksen, muotoilun ja korjauksen jälkeen siitä toivottavasti tulee alkuperäistä lähellä olevan näköinen ja muotoinen kokonaisuus.”  Hatun konservoinnin haastetta kasvattaa hatun materiaali. Huopa ei ole kaikkein helpommin käsiteltävää, joten sopivien konservoinnissa käytettävien materiaalien ja tekniikoiden valintaan pitää käyttää ylimääräistä huomiota.

Tekstiilien konservoitavuus ylipäänsä vaihtelee yksinkertaisesta hyvin haasteelliseen. ”Joskus puhdistettavaksi tulee tekstiilejä, joita ei voi pestä värien irtoamisen takia tai erilaisten materiaaliyhdistelmien takia.  Myös hyvin hauraiden ja pahoin vaurioituneiden tekstiilien käsittelytavan valinta aiheuttaa joskus harmaita hiuksia. Hyvin harvoin on kuitenkaan tarvinnut nostaa käsiä pystyyn ja todeta, että mitään ei voida tehdä”, Maria kuvailee.

Maria on viihtynyt työssään konservaattorina hyvin. Alun perin Konservointikeskus toimi Jyväskylän taide- ja tiedesäätiön alaisuudessa ja siirtyi vuonna 1995 osaksi Suomen käsityön museota. Suomen 100-vuotisjuhlavuosi on ollut yhtä työntäyteinen kuin muutkin vuodet. Suurimpina töinä tänä vuonna konservoinnissa onkin Ylivieskan tuhopoltosta selvinnyt messukasukka ja nyt työn alla oleva kolmikolkkahattu. Yleensä sekaan mahtuu aina myös jokunen yllätyskonservointi. ”Eniten tietysti odotan, että työt valmistuvat sujuvasti ja ajallaan”, Maria kuvailee odotuksiaan tältä vuodelta.

Marian mieleen on painunut muistoja museoalalta myös ennen Konservointikeskusta. Hauskin niistä liittyy kesätöiden päättymiseen Etelä-Pohjanmaan museossa, kun Maria sai läksiäislahjaksi kortin, jossa luki turkulaisittain lohduttavasti Älä ol´ yhtään hualissas, kyl rätei ja lumpui piisa!

Suomen juhliessa 100-vuotista taivaltaan, museossa on esillä Suomalainen kansallispuku -näyttely, joka on osa Suomi 100 –juhlavuoden virallista ohjelmaa. Juhlavuoden kunniaksi avaamme yleisölle hiukan enemmän museolaisten työelämää.

Teksti: Sari Koskinen

3 henkilöä tykkää

Kommentit

Comments are closed.