Ylivieskan kasukan konservointi Konservointikeskuksessa on alkanut

Kirjoitettu | 15.11.2017 | Ei kommentoitu

Ylivieskan kirkon tuhopoltosta säilynyt, mutta pahoin vaurioitunut kasukka konservoidaan Suomen käsityön museon Konservointikeskuksessa, jossa työn tekee tekstiilikonservaattori Leena Niiranen. Työ on aloitettu lokakuun puolivälissä ja tällä hetkellä kasukan etu- ja takakappaleet alkavat näyttää jo paljon paremmilta kuin heti palon jälkeen, jolloin kasukka oli likomärkä ja hyvin lohduttomassa kunnossa.

Heti Konservointikeskukseen saavuttuaan kasukka pakastettiin. Näin estettiin märän kasukan homehtuminen. Pakastettuna kasukka säilytettiin vakaassa tilassa niin kauan kunnes se sulatettiin konservointikäsittelyn työsuunnitelman tekemiseksi.

Sulatukse eri vaiheita.

Sulatuksen eri vaiheita.

Konservointi aloitettiin molempien kasukkakappaleiden varovaisella imuroinnilla. Kankaiden pinnalle oli kertynyt hiiltynyttä roskaa ja muuta palojätettä. Etukappaleen yläosassa oli vielä kiinni puisen vaatepuun jäänteet, jotka irrotettiin. Vitriinissä esillä olleen kasukan olkapäällä oli ollut näytteillä myös musta, samettinen kalkkiliina, joka oli myös pahoin palanut. Kalkkiliinasta on jäljellä metallilangoista valmistetun reunahapsunauhan sekä ristikuvion jäänteet. Samettikankaasta on jäljellä repaleinen mytty, joka on edelleen kiinni vaatepuun hiiltyneessä pinnassa. Kalkkiliinan irrottaminen vaatepuusta ja konservointikäsittely tehdään vasta tuonnempana.

Kasukan etukappale ja siinä kiinni oleva vaatepuu ja kalkkiliina.

Kasukan etukappale ja siinä kiinni oleva vaatepuu ja kalkkiliina.

Kasukan pinnan imurointi.

Kasukan pinnan imurointi.

Kasukan päällysmateriaali on mustaa silkkisamettia, jossa on ollut joko leikkosamettia tai samettibrokadia. Musta nukitus oli kulunut osittain pois jo ennen paloa, mutta samettikankaan pinta on tulipalossa vaurioitunut vielä lisää. Kankaassa on suuria poikittaisia repeämiä ja laskoksia, osa kankaasta on hiiltynyt mustaksi ja kovaksi.

Kasukan sisäpuolella on pellavakankainen vuori, joka on säilynyt lähes ehjänä, mutta on nokeentunut ja laskoksilla.

Kasukkakappaleet oikaistaan varovasti kostuttamalla, jolloin laskostunut kangas rentoutuu ja kangasta pystytään hyvin varovasti venyttämään ja pingottamaan suoremmaksi. Kostutukseen käytetään kosteuskammiota, jonka sisälle kosteutta lisätään kylmähöyrykostuttajalla. Kammion sisäilman suhteellista kosteutta tarkkaillaan kosteus- ja lämpömittarilla. Joihinkin kankaiden kohtiin tarvitaan vielä paikallisempaa kosteuskäsittelyä, joka tehdään kosteushauteen avulla. Kankaan pinnalle sijoitetaan hitaasti kostuttavaa materiaalia, jolla pyritään oikaisemaan kaikkein kovettuneimpia ja korkeille laskoksille jääneitä kohtia.

Kasukka kosteuskammiossa.

Kasukka kosteuskammiossa.

Takakappaleen kankaiden oikaisua kosteuskammiossa.

Takakappaleen kankaiden oikaisua kosteuskammiossa.

Kostutus- ja oikaisukäsittelyjen jälkeen on vuorossa sametin pinnan suojaaminen läpikuultavalla harsolla. Tästä kerrotaan myöhemmin, kun työ on edennyt siihen vaiheeseen.

Teksti: Anne Vesanto

3 henkilöä tykkää

Hurmaavat hatut

Kirjoitettu | 10.11.2017 | Ei kommentoitu

Suomen käsityön museon kokoelmiin kuuluu monenlaisia käsitöitä sekä joitakin teollisesti valmistettuja esineitä. Hattuhurma heräsi tänä syksynä esinekokoelmien valokuvauskohdetta valitessa. Etsimme kokoelmista esinekokonaisuuksia, joista puuttuu paljon tunnistuskuvia, ja valitsimme hatut. Hattuja ei ole liian paljon, joten ne ehdittäisiin kuvata valokuvausharjoittelijan harjoitteluaikana muiden kuvausprojektien lisäksi. Katukuvassa hatut ovat jääneet vähemmistöön erilaisten pipojen ollessa muotia. Kokoelmissa on päähineitä 1900-luvun alusta lähtien. Ja miten kauniita hattuja!

Olkihattu 0799/014 Kuvassa on keiteleläisen perheenemännän pyhähattu 1920 -luvulta.

Olkihattu 0799/014
Kuvassa on keiteleläisen perheenemännän pyhähattu 1920 -luvulta.

Kuvan hattu on keiteleläisen perheenemännän pyhähattu 1920 -luvulta. Hatun kupu on ommeltua olkinauhaa. Olkinauhaa on ommeltu yhteen kierros kierrokselta. Hatun lierin keskellä on kaunis paperinarusta nyplätty pitsi. Hatun sisällä on puuvillainen vuorikangas.

Digitoitaessa esinetietokantoja vain esineiden tiedot on siirretty tietokoneelle. Myöhemmin esineiden piirroskuvia digitoitiin eräässä projektissa, jolloin hatun sähköiseen esinekorttiin on liitetty piirroskuva, jotta nähdään millaiselta se näyttää. Esineiden luettelointi on vaikeaa, kun sanallisesti yritetään kuvailla miltä esine näyttää, mitä materiaaleja ja tekniikoita sen valmistuksessa on käytetty. Digikamera tuli kokoelmien käyttöön vasta ihan 1990-luvun lopussa, joten monista esineistä puuttuu valokuva. Valokuva kertoo paljon enemmän kuin sanallinen kuvailu, vaikka sanallista kuvailua ei voi korvata kuvalla.

Suomen käsityön museo tekee yhteistyötä erilaisten oppilaitoksien kanssa

Tänä syksynä Suomen käsityön museolla on ollut harjoittelussa valokuvauksen opiskelija Miisa Kaipainen Jyväskylän ammattiopistolta. Opiskelijan yhtenä projektina oli kuvata museon kokoelmien hattuja, joista puuttui esinekuva. Projektissa valokuvauksen opiskelija on saanut varmuutta esinekuvaukseen ja oppia museoesineiden käsittelyyn. Esinekokoelman kuvauksissa opiskelija on päässyt tutustumaan lähemmin museon kokoelmiin sekä kokemaan hattuhurmaa.

”Museoesineiden käsittely ja valokuvaus oli uutta ja erilaista verrattuna normikuvaukseen. Opiskeluissa ei ole paljon keskitytty esinekuvaukseen. Esinekuvia valokuvatessa pääsi myös kunnolla tutustumaan ledivalaistukseen”, Miisa kertoo.

Museokokoelmin saavutettavuuden helpottaminen päämääränä

Suomen käsityön museon kokoelmat ovat olleet saavutettavissa museon internetsivujen kautta vuosia, mutta palvelinongelma katkaisi tietojen selailun pari vuotta sitten. Esimerkiksi esineiden lahjoittajilla oli mahdollisuus tarkastella Suomen käsityön museon kokoelmia ja käsikirjaston kirjoja museon internetsivuilla. Nykyinen kokoelmienhallintaohjelma on tiensä päässä tietotekniikan muuttuessa ja kehittyessä. Uuden kokoelmanhallintaohjelman tullessa tulevaisuudessa kokoelmien saavutettavuusongelma korjaantuu ja kokoelmat ovat selailtavissa jälleen netin kautta. Museon kokoelmien selailumahdollisuus antaa tärkeää tietoa sitä etsiville opiskelijoille, tutkijoille ja museoammattilaisille. useon kokoelmien esittelysivu: www.craftmuseum.fi/kokoelmat.htm

 

Lippalakki 0163/002. Suomen lakkitehdas Oy:n valmistama lippalakki 1940-luvulta.

Lippalakki 0163/002.
Suomen lakkitehdas Oy:n valmistama lippalakki 1940-luvulta.

Kuvan lippalakki on on suomalaisen hatuvalmistuksen historiaa 1940-luvulta. Tamperelaisella tehtaalla ommeltiin erilaisia hattuja ja lakkeja 1970-luvulle asti. Tehdas oli alun perin perustettu Viipuriin 1917, josta se siirtyi Tampereelle. Lakin valmistuksessa on käytetty nahkaa ja puuvillakangasta sekä pellavaa. Lakki on auringon haalistama. Lippalakki on ilmeisesti ollut kovin pidetty maanviljelijän työhattu Vaaraslahdessa. Hattu on konservoitu lahjoitusvuotenaan 1984.

Lippis 0769/047. Käsin ommeltu lippis 1970-luvulta.

Lippis 0769/047.
Käsin ommeltu lippis 1970-luvulta.

Jyväskyläläisen kansakoulunopettajan ja soitonopettajan ompelema lippis on valmistettu 1970-luvulla. Käsin ommeltua samettikankaista lippistä koristavat keltaiset muodikkaat kukkaset. Kukat on ommeltu käsin. Lippa on iso ja taivutettava.

Osa Suomen käsityön museon valokuva-arkiston kuvista on siirretty nähtäväksi ja käytettäväksi museokaupan internetsivulle. Siellä on valikoiduista käsityöaiheisia valokuvia, jotka ovat vapaasti ladattavissa.

Finnaan (www.finna.fi) on kerätty useiden suomalaisten museoiden valokuvia ja esinekokoelmia katseltaviksi. Suomen käsityön museon kokoelmia pääsee selaamaan Finnasta tulevaisuudessa, kun uusi kokoelmienhallintaohjelma saadaan käyttöön ja museo liittyy Finnaan.

Suomen lakkitehtaalta löytyy valokuvia mm. Finnasta.

Teksti: Reija Teerimäki

Be the first to like.

Tervetuloa vapaaehtoistyöhön Suomen käsityön museoon!

Kirjoitettu | 07.11.2017 | Ei kommentoitu

kokoelmatyossa_jupun

Suomen käsityön museon vapaaehtoishaku on avautunut verkossa. Viime keväänä toimintaa pilotoitiin kokoelmatyössä ja nyt kun valmistelut syksyn osalta alkavat olla hyvällä tolalla, päästiin aloittamaan. Pohjatyönä on laadittu mm. esite, joka on jaossa ja ladattavissa myös verkosta.

Museon vapaaehtoisille saatiin oma nimi Museokumppanit. Nimen valintaan osallistettiin yleisöä sosiaalisessa mediassa ja sen jälkeen saatua aineistoa ja ehdotuksia pyöriteltiin, pohdittiin ja muovattiin vielä museon henkilökunnan työpajassa. Ajatuksena nimessä on mm. se, että museotyö yhdistää eri lähtökohdista tulevia ja eri rooleissa työskenteleviä ihmisiä toimimaan kumppaneina kulttuurin hyväksi.

Museokumppanin polusta kiinnostuneille internetissä on ilmoittautumislomake, jonka täytettyään henkilö saa viikon sisällä kutsun tapaamiseen museolla. Keskustelussa tarkentuvat molemmin puolin odotukset sekä toiveet ja käytännön asiat tarkentuvat.

Syksyn aikana henkilökunta on yhteisesti orientoitunut tulevaisuuden toimintakulttuuriin mm. muotoseikkojen osalta sekä visioon, jossa työyhteisöä rikastuttavat aktiiviset kulttuurityön harrastajat. Muotoseikkoja vapaaehtoisten rekrytoinnissa ovat erilaiset perehdytysmateriaalit kuten vapaaehtoistoiminnan periaatteiden läpikäynti, työpaikan pelisäännöt, erilaiset käytännöt työpaikalla sekä yleiset ja turvallisuutta koskevat ohjeet.

Museossa on jo ennestään totuttu projektikohtaisiin talkootöihin henkilökunnan kesken ja kasvava kiinnostus vapaaehtoistyöhön nähdään positiivisena mahdollisuutena molempien kannalta. Tulevaisuudessa vapaaehtoistoiminta tarjoaa kiinnostuneille mahdollisuuksia osallistua ja vaikuttaa sellaisiin tehtäviin, jotka koetaan itselle tärkeiksi ja merkityksellisiksi. Alussa painottuvat kokoelmatehtävät kuten digitointi ja esineiden säilytystukirakenteiden valmistus tai skannaus. Tehtävissä pääsee tutustumaan kokoelmien sisältöön lähemmin ja syvemmin kuin näyttelyissä. Samalla on tilaisuus tavata toisia museotyöstä kiinnostuneita sekä museoammatillista henkilökuntaa kulissien takana. Museon näkökulmasta vapaaehtoisen rooliin hakeutuvan motiivit ovat keskenään samanarvoisia taustasta riippumatta.

Museossa pyritään kestävän kehityksen ajatusta noudattaen lisäämään palveluiden saavutettavuutta ja hyvinvointia tasapuolisesti asuinpaikasta, sosiaalisesta tai taloudellisesta lähtökohdasta riippumatta.  Vapaaehtoistyötä ajatellen tämä tarkoittaa sitä, että verkon avulla saadaan tuotettua materiaalia, esimerkiksi kokoelmaesineiden ja kuvien tietoja haettavaksi tai niitä koskevaa lisätietoa jaettavaksi sekä muita julkaistuja aineistoja kiinnostuneille museon kotisivuilla www.craftmuseum.fi. Koska museotyö ja erityisesti kokoelmatyö on usein pikkutarkkaa ja huolellisuutta vaativaa ja työvaiheiltaan hidasta, vapaaehtoisten apuvoimia tarvitaan.

Vapaaehtoisen kokemus ja näkemys vapaaehtoistyöhön:

”Olen mukana vapaaehtoisena myös siksi, että pidän julkisia kulttuurilaitoksia yhteiskunnan aarteina, joiden haluan kukoistavan ja kehittyvän. Haaveilen ja toivon, että ne jatkossa vielä paljon nykyistä enemmän tarjoavat vapaaehtoisille ja kaikille kiinnostuneille uudenlaisia mahdollisuuksia harrastaa, perehtyä asioihin, olla mukana, vaikuttaa toimintaan ja tarjota kokemuksia ja tunnetta siitä, että ollaan merkityksellisessä vuorovaikutuksessa ja toimitaan”

Kiinnostuneet voivat ilmoittautua vapaaehtoisiksi osoitteessa www.lyyti.in/vapaaehtoiset. Ilmoittautuneisiin ollaan henkilökohtaisesti yhteydessä ja sovitaan aika kasvokkain tapaamista varten, jonka jälkeen vapaaehtoisiin ollaan säännöllisesti yhteydessä ja sovitaan mahdollisista tulevista tehtävistä Museokumppanina. Myös muusta kuin kokoelmatyöstä kiinnostuneet vapaaehtoiset voivat ilmoittautua museolle jo tässä vaiheessa.

Lisää infoa vapaaehtoistyöstä Jyväskylässä saa myös Vapaaehtoiseksi! –messuilta 30.11.2017 klo 13:00 – 18:00 Kansalaistoimintakeskus Matarassa (osoite: Matarankatu 6, Jyväskylä). Paikalla on myös museon henkilökuntaa jututettavana aiheesta.

Tervetuloa mukaan!

teksti: Marjo Ahonen

2 henkilöä tykkää

Museotyön arkea: Mi Point Lay

Kirjoitettu | 31.10.2017 | 1 kommentti

Näyttelytilojen pitää olla viihtyisät ja siistit, jotta asiakkaan on helppo keskittyä esillä oleviin näyttelyihin ja rentoutua käsityön parissa. Museon siisteydestä niin näyttelytiloissa kuin toimiston puolella vastaa Mi Point Lay.

dav

Alun perin Burmasta Suomeen kotiutunut Mi Point aloitti Suomen käsityön museossa vuonna 2008, ensin sijaisena ja myöhemmin vakituisena. Erityisen lähellä Mi Pointin sydäntä on museon viherkasvien hoito. Todellisen viherpeukalon omaavana hän saa toimiston kasvit kukoistamaan.

Mi Point kertoo pitävänsä työstään siistijänä ja siitä, että siistimistyötä rytmittää myös työskentely yhteistyössä muun henkilökunnan kanssa. Kun museoon tulee vieraita, on kattaus ja tarjoilu yleensä Mi Pointin vastuulla, samoin hän avustaa muissa valmisteluissa tarpeen mukaan.

Mukavimmaksi osaksi työelämään Mi Point mainitsee henkilökunnan yhteiset matkat ja tilaisuudet. Niissä pääsee vapaammin seurustelemaan työtovereiden kanssa kuin kiireisten työpäivien aikana.

Suomen juhliessa 100-vuotista taivaltaan, museossa on esillä Suomalainen kansallispuku -näyttely, joka on osa Suomi 100 –juhlavuoden virallista ohjelmaa. Juhlavuoden kunniaksi avaamme yleisölle hiukan enemmän museolaisten työelämää.

Teksti: Sari Koskinen

1 henkilö tykkää

Museotyö harjoittelijan silmien kautta

Kirjoitettu | 27.10.2017 | Ei kommentoitu

Tein Suomen käsityön museolla kuusiviikkoisen harjoittelun syys-lokakuussa liittyen historian ja etnologian opintoihini Humboldtin yliopistolla Berliinissä. Halusin tulla Suomeen tutustumaan opintoihini liittyvään alaan, sillä olen viimeiset seitsemän vuotta asunut Berliinissä, ja minua kiinnosti kovasti, millaista työelämä on Suomessa. Olen syntyperäinen jyväskyläläinen ja siksi tiesin käsityön museosta.

Ennen harjoittelua pohdin esimerkiksi millainen rooli käsitöillä on suomalaisten elämässä ja kuinka museo tuo tätä esille, keille kaikille museon palvelut ovat saavutettavissa ja ketkä ovat kiinnostuneita käsityön museosta? Minulla ei ollut mitään aiempaa kokemusta museoalasta, ja olikin hyvin kiinnostavaa nähdä, millainen organisaatio museota pyörittää ja miten.

Harjoitteluni aikana pääsin osallistumaan moniin käsityön museon eri osa-alueisiin. Ensimmäisillä viikoilla tutustuin kokoelma- ja arkistotyöhön. Oli kiinnostavaa oppia esineiden hankintaprosessista ja säilytyksestä. Olin yllättynyt kuinka laajat kokoelmat ja arkisto käsityönmuseolla ovat. Ne sisältävät esineitä, vaatteita, valokuvia ja tekstiä arjesta sekä juhlasta, Suomessa kun on tehty hyvin pitkälle monet asiat itse käsityönä ennen kuin maa modernisoitui ja nykyaikanakin käsityöperinne jatkuu esimerkiksi taiteessa sekä käsityöammattilaisten työssä. Vierailin myös museoon kuuluvassa kokoelmakeskuksessa sekä Konservointikeskuksessa, nämä ovat paikkoja, joissa pääasiassa tekstiilejä, kuten vaatteita, säilytetään ja konservoidaan. Oli hienoa nähdä, millä tavoin esineet saadaan säilymään ja kuinka niitä säilytetään tulevaisuutta varten.

Harjoitteluni aikana pääsin valmistelemaan moniin työpajoihin, koululaisvierailuihin sekä tapahtumiin ja osallistumaan niihin, nämä kaikki ovat museolla monenlaista yleisöä saavuttavia tilaisuuksia. Oli mielenkiintoista olla osana koko prosessinkaarta tapahtuman suunnittelusta sen toteutumiseen.

Käsityön museon erityispiirre on se, että se toimii hyvin osallistavasti, kuka tahansa kun voi kokeilla käsillä tekemistä museon vaihtuvissa työpajoissa tai avoimessa pajassa. On hienoa, että museolla on hyvät tilat ja niin paljon materiaalia, kuten käsityötarvikkeita, pajatoiminnan järjestämistä varten museon vierailijoille. Berliinissä edes kouluilla ei ole aina tarjota askartelutarvikkeita lapsille.

Parasta harjoittelussani oli sen monipuolisuus, pääsin tutustumaan museoon kokonaisuutena, ja kuinka sen työntekijät toimivat osana sitä eri osaamisalueillaan. Myös suomalainen työpaikkakulttuuri oli mukava kokea, täällä on paljon matalahierarkkisempi työympäristö kuin Saksassa, ja töitä tehdään rennommalla otteella.

Olen saanut paljon uutta tietoa siitä, kuinka museo toimii tiedon tallentajana ja välittäjänä, ja kuinka suomalainen käsityöperinne jatkuu museon toiminnan kautta. Kysymyksiini vastattiin, minut otettiin hyvin osaksi työyhteisöä ja pääsin tekemään vaihtuvia tehtäviä eri museon toimipisteissä. Kuuden viikon harjoittelusta jäi paljon mieleen tulevaisuutta varten ja intoa opiskeluun, jotta pääsee jossain vaiheessa myös työelämään, ehkä museoon!

 Teksti: Siiri Häkkinen

Siiri suoritti harjoittelunsa Suomen käsityön museossa 4.9.-13.10.2017.

1 henkilö tykkää

Museotyön arkea: Anne Vesanto

Kirjoitettu | 03.10.2017 | Ei kommentoitu

Suomen käsityön museon yhteydessä toimii Konservointikeskus, jonka toimintaan kuuluu paitsi tekstiilien konservointi myös asiakaskyselyihin vastaaminen. Melko usealla meistä on kaappimme kätköissä perinnöksi saatuja, käsintehtyjä tekstiilejä ja ryijyjä, joiden hoito-ohjeet on vuosien aikana joko hävinneet tai unohtuneet. Uusien neuvojen saamiseksi yhteyden voi ottaa Konservointikeskukseen, jossa kyselyysi saattaa vastata johtava konservaattori Anne Vesanto.

Anne vastaa Konservointikeskuksen toiminnasta ja toimintavalmiudesta, hoitaa yhteyksiä asiakkaisiin ja huolehtii tekstiilikonservointitilauksista. Pääasiallisesti Annen työpäivä kuluu nykyään toimistopöydän ääressä, erilaisten lausuntojen ja konsultointien, neuvonnan ja ennaltaehkäisevän konservoinnin parissa, mutta hän tekee edelleen tarpeen mukaan myös tekstiilikonservointityötä.

Joskus työvälineenä on neulan ja langan sijaan pienenpieni sivellin ja tippa vehnätärkkiä. Kuva: Maria Peni.

Joskus työvälineenä on neulan ja langan sijaan pienenpieni sivellin ja tippa vehnätärkkiä. Kuva: Maria Peni.

Konservointikeskus tekee työtä niin paikallisesti, valtakunnallisesti kuin kansainvälisestikin, joten asiakaskontakti voi löytyä mistä päin Suomen tahansa. Anne käy luennoimassa ja kouluttamassa museologiaan, tekstiilikonservointiin ja ennaltaehkäisevään konservointiin liittyen eri puolilla Suomea. ”Konservointikeskuksella on myös kansainväliset konservointialan verkostot”, Anne kuvailee, mikä on tärkeää erityisalalla toimiessa.

Konservointikeskuksella on meneillään normaali hyörinä, mikä tarkoittaa useaa yhtäaikaista projektia.

”Konservointikeskuksessa on meneillään normaali hyörinä. Konservoitavina on tällä nimenomaisella hetkellä kaksi suuritöistä asiakastilausta, joiden tekemiseen kuluu muutama sata työtuntia kumpaiseenkin”, Anne kuvailee Konservointikeskuksen tämän hetkistä työtilannetta. ”Konservoinnin kustannusarvioita kirjoitetaan parhaillaan kolmesta ryijystä ja yhdestä täkänästä, joiden omistajat ovat eri puolilta Suomea. Lisäksi Suomen käsityön museossa esillä olevan suuren kansallispukunäyttelyn ja siihen liittyvien oheisohjelmien jälkihoitoakin on meneillään, sillä Konservointikeskuksessa huolletaan nyt puhtaaksi Suomen kansallispukukeskuksen järjestämissä pukunäytöksissä olleita pukuja ja niiden osia”, hän jatkaa. Konservointikeskuksen sivuille on koottu ohjeita arvotekstiilien huoltoon kysytyimpien kysymysten pohjalta.

Konservoinnissa työhön erikoistutaan ja syvennytään mahdollisimman pitkälle ja syvälle. Tämä tekee konservoinnista alana paitsi mielenkiintoista myös haastavaa. Jyväskylässä tämä osaaminen on linkitetty osaksi museoalaa, mutta konservaattoreita toimii myös yksityisyrittäjinä. ”Esineelliseen kulttuuriperintöön ja sen säilyttämiseen liittyen konservaattoreilla on historiallista perspektiiviä huikeimmillaan muutamien tuhansien vuosien taa”, Anne kuvailee konservaattorien osaamista. Konservaattorin työ ei rajoitu vain esineiden käsittelyyn, vaan sisältää laajasti myös ennaltaehkäisevää konservointia ja esineen tulevaisuuden pohtimista: ”Olemme koko ajan tekemisissä ympäristöolosuhteiden ja niiden vaikutuksien hallinnan kanssa, joten käsiteltävät asiat liittyvät rakennus- ja säilytysmateriaaleihin, sisäilmasto-olosuhteisiin, valoon sekä esineiden käsittelyyn niiden eri elämänvaiheissa.” Ammattitaidon ylläpitäminen edellyttääkin konservointialan kansainvälisen tutkimuksen seuraamista.

Erityisimmäksi Annen mieleen tältä vuodelta nousee Ylivieskan kirkkopalosta selviytynyt kasukka vuodelta 1683. Tuhopolton jäljiltä hiiltynyt, hopealangoin kirjottu samettinen messukasukka sai lisävaurioita sammutusvesistä. ”Tämän yli 300 vuotta vanhan supersankarin konservointi tehdään Konservointikeskuksessa”, Anne kertoo.

Suomen juhliessa 100-vuotista taivaltaan, museossa on esillä Suomalainen kansallispuku -näyttely, joka on osa Suomi 100 –juhlavuoden virallista ohjelmaa. Juhlavuoden kunniaksi avaamme yleisölle hiukan enemmän museolaisten työelämää.

Teksti: Sari Koskinen

1 henkilö tykkää

Rakkaudella käytetyt tykkimyssyt

Kirjoitettu | 02.10.2017 | Ei kommentoitu

Suomen käsityön museon kokoelmissa on kaksi rakkaudella käytettyä tykkimyssyä. Tykkimyssyt ovat aikuisten naisten päähineitä ja kuuluvat länsisuomalaisiin kansallispukukokonaisuuksiin. Molemmat tykkimyssyt ovat tyyliltään Vehkalahden ja Virolahden seudulle tyypillisiä. Lisää tietoa Virolahden kansallispuvusta löytyy Kansallispuvut.fi -sivustolta, jossa esitellään suomalaisia kansallispukuja. Tykkimyssyt ovat päätyneet museon kokoelmiin jo 1800- ja 1900-luvun vaihteessa, ja ovat näin museokokoelman ensimmäisiä esineitä.

Museon ykköskokoelman kokoaminen aloitettiin jo 1800-luvun lopulla
Käsityömuseo ehdotettiin perustettavaksi Helsinkiin vuonna 1888 museoksi, jossa esiteltäisiin pysyvästi kotiteollisuutta. Käsitöitä museon kokoelmiin alettiin kerätä määrärahojen turvin ympäri Suomen ja vertailevaa aineistoa kerättiin ulkomailta. Museon kokoelmien tehtävänä oli markkinoida käsityötaitoa ja tuotteiden tekijöitä, sekä olla mallikokoelmana käsityöläisille.

Kotimaassa ennen 1930-lukua kerättyä käsityötä kutsutaan museon ykköskokoelmaksi eli perustaksi, jolle Suomen käsityön museo rakentui. Vertailevaa aineistoa hankittiin mm. Pohjoismaista, Venäjältä sekä Pariisin maailmannäyttelyistä vuosina 1889 ja 1900. Nimensä vaihtaneen Valtion kotiteollisuusmuseon kokoelmat pakattiin varastoihin 50 vuodeksi. Suomen Kotiteollisuusmuseo avattiin uudelleen Jyväskylässä vuonna 1983.

Rakkaudella rakennetut ja käytetyt tykkimyssyt
Tykkimyssyille muodon antaa kovitettu koppaosa. Se on valmistettu liisteröimällä paperikerroksia ruispuuron avulla. Koppaosa on päällystetty kuosiin kudotulla silkkinauhalla. Päällinen on ommeltu kahdesta nauhasta. Punaiseen tykkimyssyyn on lisäksi kirjottu laakapistoin valkoisia ruusuja sekä värikkäitä kukkaryhmiä. Tykkimyssyn reuna on huoliteltu punaisella silkkinauhalla. Tykkimyssyyn kuuluu myös iso punainen silkkinauhasta solmittu rusetti, josta roikkuu pitkät nauhat taakse selkään. Silkkinauha on jo niin haurastunutta, ettei sitä pysty käsittelemään, sillä silkki murenee pieniksi palasiksi haurastuessaan. Tykkimyssyn vuorikangas on painokangasta.

Punaisen tykkimyssyn koppaosa on päällystetty kuosiin kudotulla silkkinauhalla.

Punaisen tykkimyssyn koppaosa on päällystetty kuosiin kudotulla silkkinauhalla.

Keltaisen tykkimyssyn kuviointi muodostuu kankaan sidoksesta. Tykkimyssyn päällinen on ommeltu/koottu neljästä silkkinauhasta. Samoista nauhoista on solmittu myös iso rusetti. Rusetin pitkät nauhat ulottuvat pitkälle selkään. Tykkimyssyn reuna on huoliteltu vihertävällä silkkinauhalla. Tykkimyssyn vuorikangas on painokangasta. Tykkimyssyä käytettäessä hiukset sidotaan nutturalle ja itse myssy sidotaan hiusnutturan ympärille pellavalangoista punotuilla nyöreillä.

Silkkinauhoista sidotun rusetin pitkät nauhat ulottuvat pitkälle selkään.

Silkkinauhoista sidotun rusetin pitkät nauhat ulottuvat pitkälle selkään.

 

Esineen tarina pääosassa
Museon alkuvuosina, museotyössä esineistä ei kerätty tarkkoja tietoja, joten tykkimyssyistä ei löydy valmistajan tai käyttäjän tietoja. Nykyään museotyössä painotetaan esineen tarinaa, tietoja esineen valmistuksesta, materiaaleista ja käytöstä. Samoin kerätään tietoja esineen valmistajasta, hänen oma tarinansa. Suomen käsityön museossa kerätään myös muistoja, kuten kansallispukujen käytöstä ja koulukäsitöistä.

Lisätietoja Suomen käsityön museon historiasta: www.craftmuseum.fi/esitteet/museon_historia.pdf

Vanhojen tekstiilien hoito-ohjeita löytyy Konservointikeskuksen internetsivuilta.

Suomen käsityön museon päänäyttely, Suomalainen kansallispuku, on avoinna 3.12. saakka.

 

Teksti: Reija Teerimäki

Lähteet: Käsityö kunniaan – nostalgiaa ja nykyaikaa. 1998

5 henkilöä tykkää

Museotyön arkea: Simo Kotilainen

Kirjoitettu | 20.09.2017 | Ei kommentoitu

Museoveneen ruorissa luovii pitkän uran käsitöiden ja museoalan parissa tehnyt museonjohtaja Simo Kotilainen.

Melko pian opinnot Jyväskylän yliopistossa aloitettuaan Simo pääsi kesätöihin Keski-Suomen museon lipunmyyntiin. Kesän muuttuessa syksyyn Simolle ei kuitenkaan käynyt kuin kesäkissalle, vaan hän siirtyi Keski-Suomen museossa enemmän museoammatillisempiin töihin ja päätyi ennen pitkää kokoelma-amanuenssiksi, edelleen Keski-Suomen museolla. Opintojaan hän täydensi työelämän ohessa. Siirtyessään vuonna 1997 Suomen käsityön museolle Simo pysyi kokoelmatyöskentelyn parissa ja siirtyi 2000-luvun alkuvuosina ensin vt. museonjohtajaksi ja sitten pysyvästi museonjohtajaksi. Kokoelmatyöskentely on edelleen hänen sydäntään lähellä.

Tällä hetkelläkin osa museonjohtajan työarjesta kuluu kokoelmiin liittyvissä töissä, tosin vähän enemmän teoreettisella tasolla ja vähemmän sormet esineiden pinnalla. ”Tällä hetkellä työn alla on uuden kokoelmajärjestelmän hankinta ja sen aiheuttamat toimenpiteet”, Simo kertoo.

Paperiton toimisto ei ole aivan paperiton edelleenkään, kuten museonjohtajan työhuoneesta voi päätellä.

Paperiton toimisto ei ole aivan paperiton edelleenkään, kuten museonjohtajan työhuoneesta voi päätellä.

 

Simo kuvailee työnsä mielenkiintoisimmaksi puoleksi sen vaihtelevuuden. Hallinnollisen puolen vastapainona toimii museotoiminnan käytännön työt tekniikasta varastoihin ja näyttelyiden rakentamiseen. Haastavimmaksi Simo kuvailee museon taloudessa tasapainoilun tarpeiden ja todellisuuden välillä sekä aina vastaantulevien säästöjen etsintä. Vaikka kulttuuria arvostetaan tärkeäksi osaksi kunnan palveluita, arvostus ei aina käänny isoiksi talousluvuiksi. ”Monta vuotta on mennyt erilaisia selvityksiä tehdessä ja säästöjä etsiessä. Toivottavasti nyt jatkossa rauhallisempaa.”

Vaihtuva näyttelyn Skärgårdssmak. Käsityötä Suomen ja Ruotsin saaristosta- rakentaminen. Vuonna 2006 esiteltiin näyttelyssä Suomen ja Ruotsin saaristoalueen käsitöitä. Tallennuskuvia seinälle naulaamassa ovat Marjo Kolu (oik.), Simo Kotilainen ja Anneli Hemmilä-Nurmi.

Vaihtuva näyttelyn Skärgårdssmak. Käsityötä Suomen ja Ruotsin saaristosta- rakentaminen. Vuonna 2006 esiteltiin näyttelyssä Suomen ja Ruotsin saaristoalueen käsitöitä. Tallennuskuvia seinälle naulaamassa ovat Marjo Kolu (oik.), Simo Kotilainen ja Anneli Hemmilä-Nurmi.

 

Museoiden toimintakulttuuri on vuosien varrella elänyt ja muuttanut suuntaansa. Simo muistelee, että menneinä aikoina kulkeminen oli museoissa vapaampaa: ”Vasta museoon tulleena opiskelijana yllättävän pitkä taksimatka Jyväskylästä Kemiin museopäiville yhdessä silloisen Keski-Suomen museonjohtajan kanssa oli mieleen jäävä kokemus.”

Keski-Suomi muotoilee avajaiset 9.1.2008. Näyttelyn avasi kauppa- ja teollisuusministeri Mauri Pekkarinen. Puhumassa keskellä museonjohtaja Simo Kotilainen.

Keski-Suomi muotoilee avajaiset 9.1.2008. Näyttelyn avasi kauppa- ja teollisuusministeri Mauri Pekkarinen. Puhumassa keskellä museonjohtaja Simo Kotilainen.

 

Suomen juhliessa 100-vuotista taivaltaan, museossa on esillä Suomalainen kansallispuku -näyttely, joka on osa Suomi 100 –juhlavuoden virallista ohjelmaa. Juhlavuoden kunniaksi avaamme yleisölle hiukan enemmän museolaisten työelämää.

 

Teksti: Sari Koskinen

1 henkilö tykkää

Vapaaehtoistyössä toteutuu vastavuoroisuus

Kirjoitettu | 07.09.2017 | Ei kommentoitu

Kevättalvella 2017 vapaaehtoiset käsityön ystävät ja kulttuuriperinteen vaalijat kokoontuivat joka toinen viikko Suomen käsityön museon konservointikeskukseen valmistamaan museon henkilökunnan kanssa kokoelman vaatteille pukupusseja pitkäaikaissäilytystä varten.

Kevättalvella 2017 vapaaehtoiset käsityön ystävät ja kulttuuriperinteen vaalijat kokoontuivat joka toinen viikko Suomen käsityön museon konservointikeskukseen valmistamaan museon henkilökunnan kanssa kokoelman vaatteille pukupusseja pitkäaikaissäilytystä varten.

Nyt kun kesä mennyt on, syksy saapuu ja on aika käynnistää tuore vapaaehtoisohjelma Suomen käsityön museossa.  Jo keväällä tiedotettiin myönnetystä hankerahasta ja asia herätti kiinnostusta välittömästi.

Visiona käsityön museon suunnitelmassa on luoda verkosto, jonka avulla vapaaehtoisten arvokasta työpanosta, tietoa ja taitoa voitaisi jouhevasti kysyä vahvistukseksi erilaisiin museon työnkuviin ja tehtäviin. Pohjois-Englannissa Yorkin kaupungissa sijaitseva Yorkshire Museum ja vapaaehtoistyön ohjelma siellä toimii tässä esikuvana. Myös meillä käsityön museossa on tavoitteena vakiinnuttaa ohjelma osaksi normaalia toimintaa.

Projektin aloitus vaatii järjestelyjä museon sisällä. Vapaaehtoisten ja museon keskinäinen hallittu yhteistyö tarvitsee koordinointia molempien tarpeiden kohtaamiseksi ja erityisesti, jos toimintaa laajenee toivotusti. Toivotaan, että vapaaehtoisten kiinnostus museotyöhön muodostuisi monipuoliseksi ja toisaalta, että heidän aktiivisuuteensa pystytään vastaamaan museon tarjoamilla, toimintaan kulloinkin lisäresursseja kaipaavilla tehtävillä. Hankkeen tavoitteita varten tehtävään on nimetty koordinaattori, jonka työtä tukee museon sisäinen ohjausryhmä. Siinä vaiheessa, kun hihoja aletaan yhdessä kääriä, kunkin vastuualueen vakituinen henkilökunta perehdyttää ja ohjaa vapaaehtoisen oman tehtäväkenttänsä sisältöihin.

Koska hanke aloitetaan kokoelma- ja tallennustiimissä, katsottiin luontevaksi, että koordinointia hoitaa kokoelmatyön vastuuhenkilö eli allekirjoittanut. Omia töitäni jakamaan kokoelmatyöhön on syksyksi saatu palkattua museon pitkän linjan projektihenkilö tp. amanuenssi Reija Teerimäki, jonka puoleen voi kääntyä asioissa, jotka koskevat esineiden lahjoitusta, tallennusta ja pitkäaikaissäilytystä.

iime kevään ja kesän aikana tehtyihin vapaaehtoisohjelman tiedusteluihin ja yhteydenottoihin on luvattu vastauksia heti alkusyksystä. Museon blogissa kerrotaan jatkossa muillekin kiinnostuneille, missä mennään ja mitä ohjelmalle kuuluu. Syksyn aikana asiasta tiedotetaan myös median eri kanavissa. Ensimmäisiä konkreettisia asioita on laatia vapaaehtoisten rekrytointiin väline, jolla kiinnostuneet voivat ilmaista toiveensa siitä, millainen museotyö heitä kiinnostaisi. Vastauksissa on mahdollisuus nyt jo jatkoa ajatellen kertoa muistakin kuin kokoelma- ja tallennustyön tehtävistä. Joku pitää asiakaspalvelusta eri muodoissaan, toinen itse käsitöiden tekemisestä kuten ompelusta ja rakentamisesta, kolmas tuntee kameran tai tietokoneen itselleen sopivimmaksi työvälineeksi. Museon henkilökunta tahollaan pohtii, mihin työtehtäviin lisäresurssi olisi tarpeen ja arvokasta ja millä aikataululla. Aloitus tehdään kuitenkin hallitusti ja rajatusti, jotta jatkon kehittämistyötyössä pysyisivät langat käsissä. Syksyllä aloitetaan esinekokoelmien tekstiilinäytteiden digitointia.

Mitä sitten museo tarjoaa vastineeksi alan harrastajille, vapaaehtoisille työntekijöille tiedon, taidon, ajan ja energian lahjoittamisesta käsityökulttuurin hyväksi? Aktiivisimmat museoasiakkaat saavat tilaisuuden tutustua museotyöhön kulissien takana ja samalla mahdollisuuden seurata läheltä, kuinka museotyötä tehdään – olla osa sitä. Nuoret ja opiskelijat voivat tarvita kokemusta, jota he myöhemmin hyödyntävät cv:ssä. Verkostoituminen, samanhenkisten ystävien löytäminen ja kielitaidon parantaminen saattavat motivoida esimerkiksi paikkakunnalle muuton jälkeen.

Viime vuosien yhteistyö Jyväskylän kaupungin vapaaehtoisten kulttuuriluotsien kanssa on ollut monella tavalla antoisaa. Luotsit ovat osallistuneet käsityön museon yleisötyöhön, näyttelyn suunnitteluun ja viimeisimpänä kevään 2017 kokoelma- ja tallennustyön pilotointiin. On hienoa, että juuri kun käsityöalan toimijoilta on leikattu resursseja koulutuksesta ja harrastustoiminnasta, aktiiviset osallistujat ovat ilmaisseet innostuksensa ja tukensa, jopa kantansa yhteistä asiaa kohtaan. Kuten monilla muillakin aloilla, museotyö on ryhmätyötä ja yhdessä tekeminen iso osa työssä viihtymistä. Yhdessä tekeminen itselle merkittävässä asiassa on tärkeimpiä vapaaehtoistyön motiiveja.

Marjo Ahonen

Lisätiedot: marjo.ahonen@jkl.fi 050 5662187

 

12 henkilöä tykkää

Museotyön arkea: Marjo Ahonen

Kirjoitettu | 05.09.2017 | 1 kommentti

Museon perustana on aina kokoelmatoiminta, jossa keskitytään museon oman erityisalan tallentamiseen, kokoelmien ylläpitoon ja kartuttamiseen sekä tietenkin tiedon jakamiseen. Suomen käsityön museon kokoelmista vastaa kokoelma-amanuenssi Marjo Ahonen. Marjon työtehtäviin kuuluu luonnollisesti museon esinekokoelmien kartuttaminen ja suomalaisen käsityökulttuurin perinteiden ja nykyilmiöiden dokumentointi, tallennus ja tutkiminen.

Suomen käsityön museo kokoelmat kokoelmatoiminta Marjo Ahonen

Museon kokoelmat karttuvat pääosin lahjoitusten avulla ja Marjo tekee tallennusmatkoja myös asiakkaiden kotiin. Kuvassa hän on tallennusmatkalla Loimaalla, kokoelmiin esineitä lahjoittavan asiakkaan kotona, tallentamassa tietoja museon kokoelmia varten.

Marjolle oli jo varhain selvää, että hän haluaa suuntautua tavalla tai toisella kulttuurialalle. Musiikin harrastaminen, kansantanssit ja lastenkulttuuri olivat elämässä läsnä jo nuorena aikuisena. Kiinnostus etnologiaan ja museotyöhön puhkesi kukkaan Korpilahden Alkio-opiston kulttuurituotannon opintoja tehdessä. Marjo aloittikin etnologian opiskelun Jyväskylän yliopistossa, mutta opiskelun alkuvuosina huomio keskittyi enemmän vasta perustettuun perheeseen lapsineen. Kolmannen lapsen jälkeen työelämä alkoi kuitenkin jo häämöttää toiveissa. ”Satuin tiedustelemaan asiaa käsityön museolta sopivasti, kun kokoelmatyöhön haettiin projektityöntekijää. Kotiäitivuosien jälkeen viihdyin hyvin esineluetteloinnissa, joka työnkuvassani mahdollisti keskittymisen yhteen asiaan ja tulos karttui konkreettisena aikaansaannoksena. Tiedon sähköinen tallentaminen oli myös uutta sitten harjoittelija-aikojen. Ensimmäisiä digikuvia otettiin käsityön museossa tuolloin eli 1990-luvun lopulla. Siihen asti tieto ja esineiden tunnistukseen tarkoitetut kuvat tehtiin käsin kirjoittaen ja piirtäen”, Marjo kuvailee kotiutumistaan Suomen käsityön museolle ja kokoelmatyön pariin.

Marjon normaalia päivätyötä rytmittää asiakasyhteydenotot ja niistä esiin nousevat asiat. Marjon asiakaskunta on laaja – esinelahjoittajia, verkkosivujen käyttäjiä, opiskelijoita ja tutkijoita sekä tietenkin oman museon ja muiden museoiden henkilökunta. ”Suurin osa arkityöstä menee tietokoneen äärellä tietokantaohjelmistoon tietoa tuottaen ja aiemmin tallennettua hyödyntäen. Konkreettisten esineiden kanssa toimin mm. niitä lahjoitettaessa tai ostettaessa, tietoa niistä kirjatessa ja tallentaessa, pitkäaikaissäilytystiloissa ja ajoittain näyttelyiden yhteydessä. Tämä kuten muukin museotyö on onneksi myös ryhmätyötä,” Marjo kertoo. Käsityön museossa kokoelmatyössä toimii tiimi Marjon mukana. Myös valtakunnallisesti tallennus- ja kokoelmatyötä museoissa tehdään yhteistyön merkeissä pooleiksi ryhmittyneissä verkoissa.

Perustyönsä lisäksi Marjo osallistuu museon yhteisiin projekteihin. Juuri nyt ollaan kunnolla polkaisemassa käyntiin hanketta vapaaehtoistyöstä museon kokoelmatyön parissa, johon saatiin hankerahoitus Museoviraston innovatiivisten hankkeiden avustuksista keväällä 2017. Alkuvuodesta yhteistyötä kokeiltiin jo kulttuuriluotsien kanssa, kun he ompelivat kokoelmien tarpeita varten pukupusseja. ”Tavallaan nyt alkava osallistamishanke on jatkoa museon aikaisempiin hankkeisiin, mutta nyt keskitytään uudella tavalla vapaaehtoistyön laajentamiseen ja syventämiseen niin sanotusti kulissien taakse. Hankkeen tavoitteena on kehittää vapaaehtoistyötä osin aikaisempien, osin Englannista saatujen kokemusten pohjalta siten, että aktiiviset kulttuuriharrastajat saisivat tilaisuuden osallistua museotyöhön ja toisaalta tämä työ kohdistettaisi museon lisäresursseja tarvitsevaan toimintaan. Ulkomailta saatu esimerkki on rohkaisevaa, samoin kuin ajankohtaisuus ja innokkuus muualla Suomessa ja kotikaupungissa Jyväskylässä. Haluamme saada aikaan mallin, jossa vapaaehtoiset voivat osallistua museotyön eri osa-alueisiin aikaisempaa monipuolisemmin, mutta aluksi projektissa keskitytään kokoelmatoimintaan,” Marjo avaa tulevan projektin tavoitteita.

Kokoelmista vastaaminen on kokonaisvaltaista työtä, joka rakentuu ideointitasolta esineistön valintaan, sisällön tutkimiseen ja mahdollisen näyttelyn toteuttamiseen. Yhdessä toteutettavat projektit, kuten kokoelmanäyttelyt ovat Marjosta työn mielenkiintoisempia juttuja: ”Pitkäjänteisesti tehty työ tuntuu silloin merkitykselliseltä, kun yhteinen päämäärä konkretisoituu palvelutuotteeksi.” Kokoelmatyön haasteena taas on aikaa vievyys. Työvaiheita on useita, esineitä runsaasti ja lisää olisi koko ajan tarjolla, joten valintaa joudutaan tekemään. ”Valintakriteereitä mietitään silloin vähän isommalla joukolla. Ikävintä on kieltäytyä vastaanottamasta sellaista esineistöä, jolla lahjoittajalle on tunnearvoa, mutta liian vähän taustatietoa sen historiasta”, Marjo kuvailee kokoelman kartuttamisen prosessia.

Suomen käsityön museo kokoelmatoiminta rajaus Marjo Ahonen

Jo olemassa olevaa kokoelmaa pitää aika ajoin järjestää uudelleen ja analysoida. Kuvassa Marjo järjestelee pitkäaikaissäilytyksen tiloissa olevaa museokokoelmaa.

Marjolla onkin henkilökohtaista kokemusta museoiden vapaaehtoistoiminnasta, sillä hän oli kolme kuukautta työvaihdossa Yorkissa, Englannissa. ”Eräänlainen huippuhetki osui vuoteen 2015, kun pitkään ajatuksissa kytenyt toive ulkomaan työvaihdosta toteutui. Jyväskylän kaupunki tarjoaa vuosittain kahdelle työntekijälle mahdollisuuden hakea oman alansa työvaihtoon 1-3 kuukaudeksi ja tuolloin palaset loksahtivat kohdalleen minun kohdallani. Maaliskuun alusta toukokuun loppuun 2015 työskentelin Pohjois-Englannissa tutustuen kokoelma- ja vapaaehtoistyöhön Yorkshiren museossa. Lähtemättömän vaikutuksen mukavan ja avuliaan työyhteisön lisäksi tekivät keskiaikainen Yorkin kaupunki itsessään, mutta myös saarivaltion pohjoisosien luonto ja merenranta-alueet, joissa matkailin viikonloppuvapailla,” Marjo muistelee työvaihtoaan.

Suomen juhliessa 100-vuotista taivaltaan, museossa on esillä Suomalainen kansallispuku -näyttely, joka on osa Suomi 100 –juhlavuoden virallista ohjelmaa. Juhlavuoden kunniaksi avaamme yleisölle hiukan enemmän museolaisten työelämää.

Teksti: Sari Koskinen

Be the first to like.
eteenpäin »