Näyttelyiden taustavoimat: Laura Korhonen

Kirjoitettu | 21.03.2017 | Ei kommentoitu

Kukapa tietäisi tulla museon näyttelyihin, mikäli niistä ei kerrottaisi maailmalle. Amanuenssi Laura Korhonen vastaakin siitä, että näyttelyt löytävät tiensä niin median kun kävijän muistiin.

dav

Laura Korhonen työhuoneessaan. Kuva: Sari Koskinen

Tällä hetkellä näyttelysuunnittelussa on meneillään Lauran kohdalla näyttelyn tiedotuksen ja markkinoinnin suunnittelua. ”Pukeutuminen on ollut ja on olennainen osa taistelussa suomalaista kylmää ilmastoa vastaan. On kiinnostavaa miettiä, miten siitä voisi kertoa yleisölle,” Laura kuvailee.

Äidinmaidossa käsityökiinnostuksen imenyt Laura, on ollut aina kiinnostunut käsillä tekemisestä. Pienenä tyttönä hän ompeli mm. nukenvaatteita, mutta nykyään lähinnä remontoi kotia ja korjaa vaatteita tai rikkimenneitä tavaroita. ”On kiva kuulla, kun poikani toteaa ”äiti, eikös tämän voikin vielä korjata”,” Laura kertoo.

Laura lähti opiskelemaan taidehistoriaa Jyväskylän yliopistoon, koska hän halusi opiskella itseään kiinnostavia aiheita, humanismia, kieliä, kulttuuria ja taidetta. Pikku hiljaa museoiden veto kasvoi ja Laura teki kaikki kesätyönsä museoissa. ”Erikoisin paikka oli Päämajamuseo Mikkelissä, missä olisi riittänyt lipunmyynti ja satunnainen opastus ryhmille, mutta halusin opastaa jokaisen kävijän, koska halusin kontaktoida kaikkien kanssa ja kertoa tarinoita Päämajasta. Opettelin siis kunniamerkit, kaulusmerkit, Suomen sodat ja marsalkan hevosten nimet.  Sosiaalisuus sekä kiinnostus ihmisiin ja tarinoihin on haitannut myöhemminkin elämääni. Kun se yhdistetään museoinnostukseen, on tuloksena suorastaan ympäristöhaitta,” Laura naureskelee.

Laura kertoo olevansa hyvin ulospäin suuntautunut ja siksi päätyikin tiedotukseen ja markkinointiin työurallaan. ”En kerta kaikkiaan pysty istumaan luettelointihuoneessa varttia kauempaa, en ainakaan hiljaa. Arvostan ihmisiä, jotka pysyvät rauhallisina huoneissaan useita tunteja, luetteloimassa, hoitamassa kokoelmia ja arkistoa tai käsittelemässä valokuvia ja dokumentteja erilaisilla tietokoneohjelmilla!” hän huudahtaa. Museoalassa hauskimmaksi hän kertoo tarinoiden kertomisen eri välinein. Laura kokee mielekkääksi olla pienenä toimijana mukana välittämässä eteenpäin suomalaista kulttuuriperintöä.

Tulevalta Suomalainen kansallispuku -näyttelyltä Laura odottaa eniten juuri pukujen näkemistä. Käsintehdyssä puvussa on runsain mitoin upeita yksityiskohtia sekä hehkuvia värejä ja materiaaleja, joista yhdessä syntyy näyttävä kokonaisuus. Näyttelyssä pääseekin ihastelemaan sitä suomalaista taitoa ja osaamista ja oppii arvostamaan kaikkia niitä tunteja, joita puvun valmistamiseen tarvitaan. Hän toivookin, että osaa kertoa yleisölle millaisia aarteita ja tarinoita puvuista on koottu tulevaan näyttelyyn. ”Usein juuri puhuttelevien lauseiden tai pointtien keksiminen ja muotoileminen yleisölle on vaikeinta ja hauskinta yhtäaikaa”, kuvailee Laura työnkuvaansa.

Itse hän kokee, että kansallispukujen käyttäminen on koko kehossa tuntuvaa meditaatiota. ”Puku on niin painava ja erilainen farkkuihin tai verkkareihin verrattuna, että sitä on kannettava arvokkaasti. Kun kansallispukuun pukeutuu, voi käyttää koko kehoaan, tuntea sen joka solullaan. Suorastaan kehomeditaatiota. Tunnen itseni erittäin naiselliseksi ja seksikkääksi se yllä.  Ei ole turha sanonta, että ”puku tekee miehen”. Se tekee naisenkin,” Laura avaa ajatustaan.

Hauskimmat sattumukset Laura muistaa käyneen ennen Suomen käsityön museon uraansa. ”Kerran ihmettelin, kun pieni poika kuiskutteli ja nauroi äidilleen jotakin kesken opastuksen, minua osoitellen. Älysin, että kesähousujen löysähkö vetskari oli valunut auki, mutta koetin olla kuin en olisi huomannut pojan ilveilyä. Liikehdin sulavasti näyttelypömpelin takaa samalla toisella kädellä harhautusliikettä tehden, pyysin ryhmää tarkastelemaan jotakin yksityiskohtaa ja toisella kädellä vedin vetskarin kiinni huomaamattomasti sadasosasekunnissa. Pojan ilme oli näkemisen arvoinen. Niitä kesähousuja en enää käyttänyt töissä”, Laura nauraa.

Suomen juhliessa 100-vuotista taivaltaan, valmistautuu museo Suomalainen kansallispuku –näyttelyyn, joka on osa Suomi 100 –juhlavuoden virallista ohjelmaa. Juhlavuoden kunniaksi avaamme yleisölle hiukan enemmän museolaisten työelämää ja mikäpä sen paremmin mahdollistaisi kuin henkilökunnan esittely osana Suomalainen kansallispuku –näyttelyn suunnittelua ja rakentamista. Näyttelyn toteuttaminen vaatii usean, ehkä monen mielestä yllättävänkin monen, henkilön panostuksen.

 

Teksti: Sari Koskinen

Be the first to like.

Näyttelyiden taustavoimat: Mikko Oikari

Kirjoitettu | 07.03.2017 | Ei kommentoitu

Esiin astelee tänään museon intendentti Mikko Oikari, jota on osaltaan kiittäminen museon upeista näyttelykokonaisuuksista. Mikon työnkuvaa kuuluu kaikkea laidasta laitaan, mikä vaan on näyttelyn toteuttamisen kannalta oleellista. Hän on myös yksi museon tekniikkataikureista, joka saa museon median pörräämään.

Mikko oli mukana pystyttämässä Pinnalla-näyttelyä myös muualle Suomeen.

Mikko oli mukana pystyttämässä Pinnalla-näyttelyä myös muualle Suomeen.

Mikko päätyi museoalalle muutaman mutkan kautta. Hän oli kesätöissä pienessä kotiseutumuseossa ja omien sanojensa mukaan hakeutui yliopistoon opiskelemaan museoaineita koska ”ei paremmasta tiennyt”. Valmistuminen lama-aikaan kuitenkin ajoi kaupallisten opintojen pariin ja Mikko työskentelikin metallialalla teollisuuslasereiden ja vesisuihkuleikkauksen maailmassa melkein viisi vuotta. ”Kun Suomen käsityön museossa avautui oman alan työpaikka, vaimoni kehotti minua hakemaan sitä. No, vaimoa pitää totella ja hyvinhän asiassa kävi silläkin kertaa,” naureskelee Mikko.

Juuri nyt työn alla Mikolla ja näyttelytiimillä on Suomalainen kansallispuku –näyttelyn tarinarakennus ja se kuinka tarina välitetään yleisölle eri kävijäryhmät huomioiden. Pohdinnassa on, minkälaisia kanavia, välineitä tai rakenteita siihen tarvitaan ja kuinka ne toteutetaan. Suomi 100 –juhlavuoden näyttelystä halutaan tehdä hyvin erilainen kuin museon muut aiemmat näyttelyt. ”Meitä onnisti, kun Jyväskylän kaupunginteatterin lavastajakonkari Karmo Mende lupautui suunnittelemaan näyttelyn arkkitehtuurin. Hänellä on tosi raikkaita ja elämyksellisiä ideoita näyttelyn toteutukseen,” Oikari lupailee.

Mikko tunnustautuu noviisiksi kansallispukujen parissa, mutta huokaisee helpotuksesta siinä, että näyttelyn sisällöntuottajat ovat asiassaan Suomen huippuja. Tulevalta näyttelyltä hän toivoo, että kävijät aistisivat näyttelystä sen suuren ammattitaidon ja tietämyksen, mikä tekijöillä on, vaikka esille tuleva informaatio on tiivistä ja yksinkertaistettua, jäävuoren huippua. Eniten hän odottaa uudelta näyttelyltä värikkyyttä, runsautta, helppoutta sekä kevyttä ja iloista tunnelmaa. Kansallispukujen käyttö Suomessa on melko vähäistä ja puvun hankintaa arastellaan. Varsinkin nuoremman ikäpolven parissa yhteyttä kansallispukuun ja sen käyttöön ei oikein löydy. Oikari toivookin, että näyttelyn kävijät innostuisivat uudelleen kansallispukujen käytöstä tai jopa hankkimaan sellaisen itselleen. ” Olisi hienoa olla osasyyllinen suuren kansallispukubuumin syntyyn.”

Puvuista koostuvan näyttelyn toteuttaminen ei aina ole kuitenkaan helppoa. Syksystä 2015 asti vireillä ollut kansallispuvuille sopivien mallinukkien etsiminen ja hankkiminen osoittautui paljon isommaksi ja pitemmäksi prosessiksi kuin alun perin kaavailtiin. Projekti jatkuu osin edelleen. Kansallispuku aiheena on myös niin laaja, että siitä tekisi useammankin näyttelyn keskittyen aina eri osa-alueisiin, joten aiheen rajaus yhteen näyttelyyn ja epäoleellisen karsiminen on teettänyt ja teettää edelleen töitä.

Keskusteluja käydään myös näyttelyn välittämästä sanomasta. Tällä hetkellä kansallispukujen käyttäjien keskuudessa keskustellaan paljon muun muassa pukujen sekakäytöstä. Eli eri alueiden kansallispukujen osia yhdistellään vapaasti keskenään. Mikko itse henkilökohtaisesti kannattaa pukujen tai niiden osien käyttöä vaikka ihan arjessa eläessä. Suomen käsityön museon ja Suomen kansallispukukeskuksen tehtävä on kuitenkin tallettaa, tutkia ja esitellä kansallispukutietoutta ja siksi näyttelyssä tullaan esittelemään kansallispukuneuvoston tarkistamia kansallispukuja ja niiden valmistukseen liittyviä erikoistekniikoita.

Mikä niissä kansallispuvuissa sitten oikein viehättää? ”Kansallispuvut ovat vähän kuin madonreikä aika-avaruudessa. Ne yllä aistii, miltä on tuntunut liikkua juhla-asussa 1800-luvulla. Samoin pukujen värikkyys ja niihin liittyvä sanaton viestintä viehättävät minua. Puvut kertovat käyttäjänsä sukujuurista, arvomaailmasta ja jopa varallisuudesta, jolla sinänsä ei tänä päivänä enää onneksi ole merkitystä, ” Mikko maalailee. Puvuissa näkyy myös valmistukseen käytetty taito, aika ja aidot materiaalit. Mikko haluaisi vähän harata kansallispuvuissa vaadittua käsin ompelua vastaan kun ompelukoneetkin on keksitty. Oikari tietää astelevansa aiheessa vaarallisilla vesillä ja tietää saavansa kyllä perustelut käsin ompelun puolesta kollegoiltansa aina tarvittaessa.

Mikko muistaa myös menneiltä vuosilta yhden kansallispukuaiheisen sattumuksenkin. ”Minun piti pukea ylleni Askolan miehen puku. Pitkä sarkatakki oli kuuma ja farkkuihin tottuneena säämiskähousut olivat löysät väärästä kohtaa ja tiukat samoin oudosta paikasta. Se vielä menetteli, mutta päivän mittaan yllättävän moni asiakas hiplasi reisiäni. Nuorta miestä tuo punastutti, mutta nyt vuosien jälkeen päivää muistelee lämmöllä, muttei vielä kuitenkaan kaipauksella,” Mikko muistelee.

Suomen juhliessa 100-vuotista taivaltaan, valmistautuu museo Suomalainen kansallispuku –näyttelyyn, joka on osa Suomi 100 –juhlavuoden virallista ohjelmaa. Juhlavuoden kunniaksi avaamme yleisölle hiukan enemmän museolaisten työelämää ja mikäpä sen paremmin mahdollistaisi kuin henkilökunnan esittely osana Suomalainen kansallispuku –näyttelyn suunnittelua ja rakentamista. Näyttelyn toteuttaminen vaatii usean, ehkä monen mielestä yllättävänkin monen, henkilön panostuksen.

 

Teksti: Sari Koskinen

1 henkilö tykkää

Miten niitä sileitä pellavaliinoja oikein tehdään?

Kirjoitettu | 23.02.2017 | Ei kommentoitu

Dora Jung -näyttelyn avauduttua museon infosta tultiin kyselemään, miten ihmeessä kolmannen kerroksen pellavaliinat on saatu niin sileiksi. Ei kai silittämällä kuitenkaan?

No, minäpä kerron. Yli kahdeksankymmenen isohkon pellavaliinan oikaisun jälkeen voin tehdä sen kohtalaisen syvällä rintaäänellä.

Pellavaliinoja ei museoissa silitetä tai mankeloida. Silitysrauta haurastuttaa herkkiä kuituja ja mankelointi aiheuttaa pahimmillaan pysyviä vaurioita taitteisiin.

Tästä lähdettiin: nämä liinat eivät ole ihan paraatikunnossa. Kuva: Mikko Oikari

Tästä lähdettiin: nämä liinat eivät ole ihan paraatikunnossa. Kuva: Mikko Oikari

Tarvitaan vain vettä, imupaperia, lasilevyjä, painoja ja niin iso teräsallas, että pellavaliina sopii sinne levitettynä. Harvalla kun kotioloissa on teräsaltaita, niin saman asian ajaa mikä tahansa vedenkestävä sileä taso tai muovilla päällystetty taso. Museoissa käytetään Melinex- (tai Mylar-)muovia, joka on polyesteriä.

Ensin liina kastellaan läpikotaisin. Liina levitetään terästasolle märkänä lankasuoraan ja kulmat oiotaan. Damastiliinojen upea kiilto pääsee oikeuksiinsa, kun liina laitetaan tasolle oikea puoli alaspäin. Jos kankaassa on kirjontaa, kangas kannattaa laittaa tasolle nurja puoli alaspäin (testaa värinpitävyys ennen kastelua!). Liinan reunat peitetään imupaperiliuskoilla ja niiden päälle asetetaan lasilevyt ja painot. Kulmien kanssa kannattaa tässä vaiheessa olla erityisen tarkkana! Vesi imeytetään liinasta pesusienellä kohtisuoraan painelemalla ja/tai froteepyyhkeillä. Lopuksi kannattaa tarkistaa, että liinaan ei ole jäänyt ilmakuplia – ne näkyvät valmiissa liinassa ikävästi kupruina.

Onneksi kaikkea ei tarvinnut tehdä yksin, vaan poliitikot kävivät parina päivänä auttamassa. Kaupunginvaltuuston jäsen Tuija Mäkinen oikomassa Dora Jungin suunnittelemaa Timmer-liinaa.Kuva: Pirkko Jokela

Onneksi kaikkea ei tarvinnut tehdä yksin, vaan poliitikot kävivät parina päivänä auttamassa. Kaupunginvaltuuston jäsen Tuija Mäkinen oikomassa Dora Jungin suunnittelemaa Timmer-liinaa. Kuva: Pirkko Jokela

 

Dora Jungin suunnittelema Perhonen-liina oiottuna kuivumassa teräsaltaassa. Kuva: Anne Vesanto

Dora Jungin suunnittelema Perhonen-liina oiottuna kuivumassa teräsaltaassa. Kuva: Anne Vesanto

Liinan annetaan kuivua rauhassa itsekseen. Painot, lasilevyt ja imupaperit poistetaan ja voilà – sinulla on hohtavan kiiltävä, rapsakan uudentuntuinen pellavaliina! Upean sileää lopputulosta ei kannata nyt pilata taittelemalla, vaan liina kääritään huolellisesti oikea puoli ylöspäin riittävän leveän pahvirullan päälle puuvillanauhoilla kiinnitettynä odottelemaan seuraavaa juhlatilaisuutta.

Oiottuja liinoja odottamassa kuljetusta Konservointikeskuksesta näyttelyyn. Kuva: Pirkko Jokela

Oiottuja liinoja odottamassa kuljetusta Konservointikeskuksesta näyttelyyn. Kuva: Pirkko Jokela

Pienet liinat on helppo oikaista vaikkapa tiskipöydän teräslevyllä. Toinen – työläämpi, – vaihtoehto on pingottaa ne nuppineulojen avulla muovilla päällystetyllä pehmeälle levylle. Konservointikeskuksessa käytetään halltex-levyjä.

Dora Jungin Ruusu-tabletin oikaisu nuppineuloilla pingottamalla. Kuva: Anne Vesanto

Dora Jungin Ruusu-tabletin oikaisu nuppineuloilla pingottamalla. Kuva: Anne Vesanto

Dora Jungin Tampellalle suunnittelemia pellavaliinoja paraatikunnossa. Kuva: Anne Vesanto

Dora Jungin Tampellalle suunnittelemia pellavaliinoja paraatikunnossa. Kuva: Anne Vesanto

Lisätietoa vanhojen pellavaliinojen säilytyksestä ja hoidosta löytyy Konservointikeskuksen sivuilta.

Pitkiä pellavia!

 

Teksti: Pirkko Jokela. 

Pirkko toimi projektityöntekijänä Konservointikeskuksessa 22.8.2016-17.2.2017

3 henkilöä tykkää

Näyttelyiden taustavoimat: Taina Kangas

Kirjoitettu | 21.02.2017 | Ei kommentoitu

Esiin astuu kansallispukukonsulttimme Taina Kangas, joka on Suomen kansallispukukeskuksen toinen puolikas.

Taina Kangas pukee tottuneesti kansallispukuja mallinukkien päälle. Tässäon vuorossa Sääksmäen puvun pukeminen Paula - hyvän kahvin lähettiläs Sääksmäen puvussa -näyttelyyn.

Taina Kangas pukee tottuneesti kansallispukuja mallinukkien päälle. Tässäon vuorossa Sääksmäen puvun pukeminen Paula – hyvän kahvin lähettiläs Sääksmäen puvussa -näyttelyyn.

Taina on imeytynyt käsitöiden pariin jo kotona. Valmistuttuaan Wetterhoffilta hän jäi työskentelemään Wetterhoffin ammattiompelimoon ja hurahti kansallispukuihin. Ennen kuin huomasikaan, hän päätyi itsenäiseksi kansallispukujen valmistajaksi ja kurssiopettajaksi ja viimein kansallispukukonsultiksi Suomen kansallispukukeskukseen, joka toimii Suomen käsityön museon yhteydessä.

Mitä kansallispukukonsultti oikein tekee, kysyy varmaan moni? Tainan työnkuva on hyvin moninainen alkaen kansallispukuneuvonnasta niin henkilökohtaisesti kuin sähköpostitse ja puhelimitse, aina tiedottamiseen asti. Isona osana kansallispukukonsultin työnkuvaa ovat erilaiset koulutukset – kansallispukukurssien opettajille, pukujen valmistajille ja pukujen myyjille sekä luonnollisesti myös alalle aikoville, koska uutta verta alalle tarvitaan. Ei taida olla sellaista kysymystä kansallispuvuista, etteikö konsultiltamme siihen vastausta löytyisi. Yksi Tainan tärkeimmistä tehtävistä onkin pukututkimus sekä pukutarkistusten ja uusien pukumallien kokoamisprojektien hoitaminen. Taina toimii myös kansallispukuraadin sihteerinä.

Tainaa voi nähdä myös luennoimassa ja opastamassa kansallispuvuista erilaisissa tilaisuuksissa meillä ja Pohjoismaissa. Vuosittain häntä pääsee tapaamaan muun muassa Folklandia-risteilyllä ja Kaustisten kansanmusiikkijuhlilla. Taina taitaakin olla talomme yksi liikkuvimpia työntekijöitä. Pohjoismainen kansallispukututkimuksen yhteistyö on hyvin vireää, mikä on ihan luonnollista kun huomioidaan kuinka pukuperinteissäkin lainataan helposti muilta alueilta. Kolmen vuoden välein järjestetään Pohjoismainen kansallispukuseminaari, jossa Suomen kansallispukukeskuskin on mukana. Viimeksi seminaari järjestettiin Norjan Fagernesissa ja seuraava seminaari pidetään Tanskassa.

Suomalainen kansallispuku –näyttelyssä Taina on ollut omalta osaltaan mukana suunnittelemassa kokonaisuutta aina sisällöistä toteutukseen ja oheistapahtumiin. Ja kevään mittaan tietenkin ihan näyttelyä rakentamassa. Siinä sivussa hänellä on kuitenkin työn alla myös rutkasti muita tehtäviä. Nyt kiireellisempänä mielessä on Kansallispukuraadin kokous tällä viikolla ja erityisesti siellä käsiteltävät erilaiset pukutarkistushankkeet. Tainan mielestä yksi hänen työnsä rikkauksista on uusiin ihmisiin tutustuminen, mikä toteutuu varsinkin koulutuksia järjestäessä. ”On taas hienoa huomata, miten uudet ihmiset innostuvat aiheesta ja saan jakaa tietojani eteenpäin,” Taina kuvailee.

Se mikä Tainaa erityisesti kansallispuvuissa kiehtoo, on vaihdellut uran eri vaiheiden mukaan. Uransa alkupuolella työtavat ja materiaalit olivat kiinnostavinta. Sai ommella erilaisia reikäompeleita ja kirjontoja, opetella vetopoimutuksien tekoa, säämiskän ompelua, tykkimyssyn tekoa, kansallispuvun teon perustoimintoja siis. Myöhemmässä vaiheessa, kun Taina alkoi valmistamaan mallipukuja, hän innostui enemmän työohjeista ja kaavojen sarjonnasta. Ne kun eroavat kovasti tavallisesta pukuompelusta. Samoin miesten pukujen kaavoitukset olivat jotain uutta ja haasteellista.

Nykyään Taina keskittyy mieluiten pukututkimukseen ja pukutarkistuksiin sekä uusien pukumallien kokoamisprojekteihin. Uusia pukujen kokoamisprojekteja on meneillään ainakin Johanneksen puvun, Saarijärven ja Rauman seudun pukujen kanssa.

Kun on noin syvällä kansallispukujen maailmassa, niin onko näyttelyn toteuttamisessa enää haasteita jäljellä? ”Tässä vaiheessa varmaan päällimmäisenä haasteena on näyttelyn toteutuksen aikataulukysymykset sekä yhteisohjelman kokoaminen Karjalan Liiton järjestämien Karjalaisten kesäjuhlien kanssa,” miettii Taina.

Suomen juhliessa 100-vuotista taivaltaan, valmistautuu museo Suomalainen kansallispuku –näyttelyyn, joka on osa Suomi 100 –juhlavuoden virallista ohjelmaa. Juhlavuoden kunniaksi avaamme yleisölle hiukan enemmän museolaisten työelämää ja mikäpä sen paremmin mahdollistaisi kuin henkilökunnan esittely osana Suomalainen kansallispuku –näyttelyn suunnittelua ja rakentamista. Näyttelyn toteuttaminen vaatii usean, ehkä monen mielestä yllättävänkin monen, henkilön panostuksen.

Teksti: Sari Koskinen

3 henkilöä tykkää

Tilkkutyö Kaaos

Kirjoitettu | 17.02.2017 | Ei kommentoitu

Kaaos, Marja Dölling-Aronen, 2001. Kuva: Anneli Hemmilä-Nurmi

Kaaos, Marja Dölling-Aronen, 2001. Kuva: Anneli Hemmilä-Nurmi

Kuukauden kokoelmanosto on ulkosuomalaisen käsityöharrastajan vuonna 2001 suunnittelema ja valmistama tilkkutyö, jonka hän lahjoitti Suomen käsityön museolle joululomamatkallaan Suomessa viime vuonna. Teoksen nimi on Kaaos ja se on syntynyt kilpailutehtävästä suunnitella tilkkutyö teemasta vapaus. Vapautta symboloi Peppi Pitkätossu, kaaosta kuusikulmion sovittaminen neliöön, jossa Peppi¬-hahmot toistuvat säännönmukaisesti.

Lahjoituksen yhteydessä Sveitsissä asuvaa Marjaa pyydettiin kertomaan tilkkutyön tarina ja suhteestaan käsityöharrastukseen.

Marja on tehnyt käsitöitä suuresta innostuksesta koko elämänsä. Hän syntyi Helsingissä 1930-luvun alkupuolella vaatturimestari- ja ompelijavanhempien perheeseen. Ensimmäiset muistot itse tehdyistä käsitöistä ovat patalapun virkkaamisen opettelusta 4 -vuotiaana tai junamatkalta koulusta kotiin 8-vuotiaana, kun lähellä istuvien mielenkiinto kohdistui hänen nukenvaateneuleeseensa. Tyttökoulun ajoilta ovat hyvät muistot onnistuneista ja säntillisistä paikkausharjoituksista, geometrisesta muodosta, kulmien tekemisestä ja napinreikäharjoituksista.

Sotien jälkeen Marja inspiroitui uusista, saatavilla olevista käsityötarvikkeista ja julkaisuista. Tuolloin sai koko perhe joulupaketit, jotka sisälsivät suuritöisistä neuleita kuten paitoja tai kirjokintaita. Mary Oljen ohjeista tehdyt sormikkaat ovat jääneet mieleen, koska veli oli kehunut niitä kuin koneella tehdyiksi. Oma pyrkimys konejälkeen kumpusi isän työylpeydestä. Isä ei suvainnut itseltään ”rupista” työn jälkeä.

Ylioppilastutkinnon jälkeen ajankäytön vapaus innosti Marjan useille kursseille uusien tekniikoiden pariin. Ei ollut televisiota ja mikä oli sen ihanampaa kuin kuunnella radiota ja kutoa tai kirjoa. ”Sehän on selvää, että kotiapulaisen hemmottelema tytär ei perheessä juuri muuta osaa kuin tehdä käsitöitä.” Vaatturimestari-isä tosin ei opettanut kuin pukujen silittämisen. Vaikka intoa tyttärellä olisi ollut ammattioppiin jossain Helsingin pukuateljeista, isä ei sitä sallinut.

Avioliitto ja perheen perustaminen veivät ulkomaille. ”Käsityöharrastukseeni sopi mainiosti, että sain kaksi tytärtä.” Saksassa ja Sveitsissä ilmestyi lehtiä, jossa julkaistiin kauniita naisten ja tyttöjen vaatteiden kuvia, ohjeita ja kaavoja. Niiden avulla oli mahdollista oppia ompelun niksit ja oikeat työtavat. ”Sain tunteen, että osasin ommella myös vaatteita.”

Tilkkutyöharrastustaan Marja kuvaa moniulotteisesti: ”Tilkkutyöt ovat kiinnostaneet minua aina. Se on mielestäni kaunista, säännönmukaista ja huolellisuutta vaativaa. Se tuo mieleen kodin lämmön ja onkin lähtenyt alkuunsa ajatuksesta, että pienimmätkin tilkut saadaan käyttöön, että mitään ei tuhlattaisi.”

”Isäni äiti oli tehnyt lapsuuden kotiini tilkkutäkin. Se oli aika paksu ja painava. Sodan aikana silittelin sen palasia ja kuvittelin, miten kauniin mekon tuosta ja tuostakin palasta saisi. Peitto joutui joskus kuluneena kaatopaikalle eikä sitä osattu historiallisena kappaleena perheessämme arvostaa.”

”1980-luvulla alkoi maailmalla levitä innostus tilkkutöihin. Amerikassa se kuului lähes jokapäiväiseen elämään ja siksi kai juuri siellä kehitettiin leikkuri, viivain ja alusta tilkkujen leikkaamisen nopeuttamiseen ja kankaiden painatus ja valmistus melkein vyöryi Eurooppaan. Taloudellinen tilanne oli silloin hyvä ja tilkkutyö oli kuin lahja naisille, jotka usein ehkä hiukan turhautuneinakin miettivät elämänsä sisältöä. Kaiken helppouden ja kauneuden lisäksi pari miestaiteilijaa keksi nostaa “sängynpeiton seinälle” ja niin tilkkutöistä tuli enemmän “taidetta” kuin mitä olivat siihen saakka olleet naisten käsityöt. Tähän innostukseen oli helppo heittäytyä.”

”Syntyi tilkkuyhdistyksiä ja alan erikoisliikkeet järjestivät kursseja. Oli suuria ja pieniä kilpailuja, samoin näyttelyitä, joihin matkustettiin. Julkaistiin lehtiä ja kirjoja, joissa opetettiin teoriaa, kerrottiin tilkkutyön historiasta ja useat taiteilijat tekivät kirjoja, joissa he opettivat töidensä tekemistä. Kirjat olivat tosi hyviä, kauniit, selvät kuvat, tarkat mitat ja ompelutapa oli esillä.”

”Aika pian huomasin, että on pitkäveteistä tehdä valmiita malleja, vaikkakin jotkut oli pakko tehdä, koska ne olivat niin tavattoman kauniita. Vähitellen opin katsomaan värejä ja paremmin yhdistelemään niitä. Mielestäni tulos on aina kaunis, kun ompelee muutaman kankaan kauniisti yhteen ja sen sitten sijoittaa sopivaan ympäristöön. Kun olin jonkin aikaa käynyt kursseja, oppinut monta työskentelytapaa, nähnyt näyttelyt ja kuullut esitelmät, ajattelin, että kenties voisin yrittää ottaa osaa kilpailuun Ranskassa Elsassissa. Elsassin tilkkupäivät ovat oiva esimerkki tilkkuharrastuksen leviämisestä. Alue on entistä kaivosaluetta, varsinkin hopeakaivoksia on siellä ollut paljon. Sinne oli myös paennut sveitsiläisen pappi Ammannin perustama (1693) uskontoryhmä, joita johtajansa mukaan nimitettiin ammanilaisiksi ja joka myöhemmin Amerikassa muodostui Amishiksi. Elsassista heitä nimittäin muutti 1870 lähtien Pennsylvaniaan eläen siellä vanhoillisena lahkona. He käyttävät perinteistä tilkkutyötekniikkaa ja heidän käyttämänsä värit ovat hiukan sameat, mutta kauniit, harmoniset ja jotenkin surulliset. Nykyisin Elsassin tilkkupäivät kestävät keskiviikosta sunnuntaihin ja tuhansia tilkuista kiinnostuneita tulee paikalle vuosittain syyskuun puolivälin tienoilla.”

”2000-luvun vaihteessa tilkkuilijoille järjestetyt kilpailut olivat varsin suosittuja. Esim. Husqvarna halusi edistää ompelukonemyyntiä tällä tavoin. Myös Suomen Finnquiltin kilpailuihin olen osallistunut ja voittanutkin.”

”Kun vuonna 2001 oli aiheena Vapaus niin itselleni oli selvää, että sinne tekisin Peppi Pitkätossun. Nuorena ajattelin, että Peppi oli maailman vapain ihminen. En nähnyt häntä anarkistina, vaan reippaana ja iloisena oikeuksiensa puolustajana. Mietin omakohtaisesti, voisinko tuntea sanoin ja mihin liiallinen vapaus johtaisi.”

”Suomessa käydessäni Lahden kirjastossa oli käteeni sananmukaisesti pudonnut Jimmy Bayerin suuri kirja symmetriasta ja kävin sen perusteellisesti läpi kesän aikana ja syksyllä sitten ostin oman kirjan. Näytin kirjan tilkkukerhomme ydinjoukolle ja niin kävin sen vielä heidän kanssaan läpi ja siinä syntyi ajatus tesselaatiosta, monesta Pepistä ja sen aiheuttamasta kaaoksesta. (Tesselaatio, mosaiikkia muistuttava, kuviot yhdessä oleva geometrinen ornamentti.) En uskonut osaavani sitä piirtää, mutta aivan sattumalta kokeilin heti oikeaa mittaa ja Pepin olemus tuli jotakuinkin tyydyttävästi esiin. Kaaosta symbolisoi kuusikulmion mahtuminen neliöön.”

Yksityiskohta tilkkutyöstä. Kuva: Anneli Hemmilä-Nurmi.

Yksityiskohta tilkkutyöstä. Kuva: Anneli Hemmilä-Nurmi.

”Työ ei saanut palkintoa, mutta hyväksyttiin kiertämään maailmaa. Mekin saimme kutsun Pariisin pormestarilta siellä pidettävän näyttelyn avajaisiin. Sinne menimme tietysti, emmehän joka päivä saa kutsua näin korkealta taholta.”

“lnspiraatio on melkein liian suuri sana kohdallani, mutta jos haluan jotain tehdä, täytyy sillä olla yhteys johonkin mieleiseen asiaan ja siitä sitten tulee joku idea, jos on tullakseen. Joskus oli vaikeaa olla kurssilla, kun idea ei lainkaan puhutellut. En keksinyt mitään ja silloin tunsin olevani huono. Parhaat puoleni ovat ehkä siinä, että yritän perehtyä asiaan kaikin mahdollisin tavoin ja siinä, että yritän saada työn jäljen mahdollisimman hyväksi.”

”Suomessa ehkä huomaa suuremman eron koulutettujen taiteilijoiden ja tavallisten harrastajien töissä kuin Sveitsissä. Samalla innolla kuitenkin kaikkialla yhdessä harrastetaan. Itse teen työtä aika hitaasti. Suunnittelu jo vie paljon aikaa, yritän sitä muuttaa mahdollisimman vähän ja ensimmäinen idea on usein paras.”

”Suomalaisuuteni paistaa varmaan kaikkialla läpi. Ja haluankin niin. Varsin suuri lahja oli Suomen kaksoiskansalaisuuslaki, jolla sain takaisin 1950-luvulla menettämäni Suomen kansalaisuuden. Eläkkeelle lähdön jälkeen aloin käyttää suomalaista nimeäni enemmän ja enemmän. Sveitsiläisessä passissani se on joka tapauksessa kirjoitettu kaksoisnimenä. Ainoastaan suomenkielellä osaan ilmaista tunteitani. Suomalaisena on helppo olla maailmalla.”

Marja Dölling-Aronen lahjoitti tilkkutyön Suomen käsityön museolle joulukuussa 2016.

Marja Dölling-Aronen lahjoitti tilkkutyön Suomen käsityön museolle joulukuussa 2016.


Marjo Ahonen

6 henkilöä tykkää

Näyttelyiden taustavoimat: Sari Perhonen-Pirttiniemi

Kirjoitettu | 07.02.2017 | 2 kommenttia

Tällä kertaa esittelyvuorossa on tp. amanuenssin Sari Perhonen-Pirttiniemi, jonka työpanos on liittynyt olennaisesti kansallispukunäyttelyn toteuttamiseen ja Suomen kansallispukukeskuksen esinekokoelmien luettelointiin.

Sari Perhonen-Pirttiniemi esittely luettelointia Jyväskylän kunnanvaltuuston jäsen Pauliina Holmille Kutsu poliitikko -museoon päivänä marraskuussa 2016.

Sari Perhonen-Pirttiniemi esitteli luettelointia Jyväskylän kunnanvaltuuston jäsen Pauliina Holmille Kutsu poliitikko -museoon päivänä marraskuussa 2016.

Alun perin Suomen kotiteollisuusmuseoon (nykyisin Suomen käsityön museo) harjoittelijaksi tulleen Sarin juuret ovat käsi- ja taideteollisuusalalla. Kotiseutumuseon harjoitteluaikojen myötä hän päätyi töihin Suomen kansallispukukeskukseen. ”Olen välillä ollut töissä muulla alalla ja nyt niin sanotusti palannut juurilleni eli käsitöitten pariin”, Sari kertoo.

Sarin osuus Suomalainen kansallispuku –näyttelyyn on kestänyt pari viimeistä vuotta, tosin muutamassa eri pätkässä. Tutkimuksellinen luettelointi on se osuus, mikä vähiten näkyy yleisölle. Perhonen-Pirttiniemi on luetteloinut Suomen Kansallispukuneuvoston mallipukukokoelmaa, joka on osa kansallispukukeskuksen esinekokoelmia. Luetteloinnissa puvut tarkistetaan ja käydään läpi, kuvataan ja syötetään esinekokoelmissa käytettävään tietokantaan. Mallipukukokoelmassa olevat kansallispuvut luetteloidaan sekä pukukokonaisuutena, että pukukokonaisuuteen kuuluvina yksittäisinä puvun osina. Pukukokonaisuuden luettelointi tarkoittaa esimerkiksi taustatietojen syöttämistä puvun historiasta ja valmistuksesta, yksittäistä puvun osaa luetteloidessa huomio kiinnitetään materiaaleihin mittoihin, väreihin ja yksityiskohtiin, kuten nappeihin ja nyöreihin. Kaikki kuvaillaan sanallisesti tietokantaan tukemaan valokuvia. Lisäksi kokonaisuudelle ja puvun yksittäisille osille annetaan kokoelmatunnusnumero. Luetteloinnin ohessa pukujen kunto tarkistetaan ja ne puvun osat, jotka vaativat huoltoa ennen näyttelyä, siirretään konservointikeskukseen jatkotoimenpiteitä varten.

Kansallispukukokoelmaa läpikäydessä syntyy luonnollisesti laaja kuva kansallispuvuista ja niiden syntyhistoriasta, kuten alueellisista eroista ja niiden sitoutumisesta muuhun pukuhistoriaan. Sarin mielestä mielenkiintoisista kansallispuvuissa ovat taskut. Ne on koottu useista pienistä, erilaisista kangastilkuista, koristeltu mahdollisesti peilinpaloilla, helmillä, kirjailuilla. Taskujen vaihtelevat muodot, materiaalit, värit ja koot ovat hauskoja ja kiehtovia yksityiskohtia pukukokonaisuuksissa.

Sukeltaminen kansallispukuihin näin syvällisesti lisäsi valinnan tuskaa, kun pukuja valittiin näyttelyyn. Sari on kuitenkin luottavasisin mielin siitä, että näyttelyn pukurunsaus tulee ilahduttamaan kävijöitä väriloistollaan ja kauneudellaan. Hän toivookin, että tulevan näyttelyn komeat kansallispuvut kertovat näyttelyvieraille suomalaisen pukuhistorian runsaudesta ja kauneudesta. Erityisesti Sari kehottaa kävijöitä kiinnittämään huomiota pukujen kauniisiin yksityiskohtiin ja taidokkaisiin käsityötekniikoihin. Hän toivoo, että kävijät kokevat – Sari ohella – näyttelyn olevan hieno tapa juhlistaa 100-vuotiasta Suomea.

Välillä Sari irtaantui pukujen syövereistä myös näyttelyiden puolelle. Kerran YLE:n toimittaja ja kuvaajat olivat kansallispukukeskuksessa tekemässä juttua Nukke Pukunen -näyttelystä Pikku Kakkoseen. Haastattelun ja koululaisyhmien kuvaamisen lisäksi ohjelmaan piti saada vielä yleiskuvaa näyttelystä. Niinpä toimittaja ja kuvaajat keksivät, että Sari kävelisi toimittajan kanssa  näyttelyssä ympäriinsä, jotta materiaalia saataisiin kuvattua. ”Tilanne oli hieman koominen, sillä meidän piti näyttää siltä, että keskustelimme näyttelystä, vaikka todellisuudessa toimittaja ohjaili minua kävelemään ja katsomaan tiettyyn suuntaan, pysähtymään, osoittamaan vitriinissä olevia nukkeja yms. ja minä kyselin häneltä neuvoja, että osaisin tehdä liikkeet oikein. Telkkarissa se onneksi näytti kuitenkin aidolta näyttelynesittely –tilanteelta,” nauraa Sari.

Tiesitkö, että kansallispukujen kirjoon pääsee tutustumaan myös netissä? Osoitteessa www.kansallispuvut.fi voit selailla eri alueiden pukuja ja tutustua kansallispukujen erityissanastoon.

Suomen juhliessa 100-vuotista taivaltaan, valmistautuu museo Suomalainen kansallispuku –näyttelyyn, joka on osa Suomi 100 –juhlavuoden virallista ohjelmaa. Juhlavuoden kunniaksi avaamme yleisölle hiukan enemmän museolaisten työelämää ja mikäpä sen paremmin mahdollistaisi kuin henkilökunnan esittely osana Suomalainen kansallispuku –näyttelyn suunnittelua ja rakentamista. Näyttelyn toteuttaminen vaatii usean, ehkä monen mielestä yllättävänkin monen, henkilön panostuksen.

Teksti: Sari Koskinen

1 henkilö tykkää

Näyttelyiden taustavoimat: Marja Liisa Väisänen

Kirjoitettu | 25.01.2017 | Ei kommentoitu

Suomen juhliessa 100-vuotista taivaltaan, valmistautuu museo Suomalainen kansallispuku –näyttelyyn, joka on osa Suomi 100 –juhlavuoden virallista ohjelmaa. Juhlavuoden kunniaksi ajattelimme avata yleisölle hiukan enemmän museolaisten työelämää ja mikäpä sen paremmin mahdollistaisi kuin henkilökunnan esittelyn osana Suomalainen kansallispuku –näyttelyn suunnittelua ja rakentamista. Näyttelyn toteuttaminen vaatii usean, ehkä monen mielestä yllättävänkin monen, henkilön panostuksen.

Pitkin vuotta esittelemme koko museon henkilökunnan, joten kannattaa seurata museon blogia.

Ensimmäisenä nostetaan esille Suomen kansallispukukeskuksen amanuenssi, toinen Suomalainen kansallispuku –näyttelyn eteenpäin vievistä voimista, Marja Liisa Väisänen.

ml-kuva

Marja Liisa toimi pukunäytöksen kuuluttajana Kansallispuvun juhlapäivässä vuonna 2015.

Marja Liisa on ollut mukana Suomen kansallispukukeskuksen toiminnassa sen alkulähteiltä saakka. Opiskellessaan Jyväskylän yliopistossa, hän teki monenlaisia töitä Suomen käsityön museolla. Kun kipinä Suomen kansallispukukeskuksen perustamiseen syttyi, siirtyi hän tekemään töitään sinne. Marja Liisa ehti tehdä monipuolisesti erilaisia toimenkuvia ”kansiksessa”, kuten Suomen kansallispukukeskuksesta puhutaan, ennen kuin hänet vakinaistettiin vuonna 2003. Kansallispukujen esikuvat 1700- ja 1800-luvulla käytetyt kansan juhlavaatteet ja niihin liittyvät historia, ihanteet ja uskomukset, ovat Väisäsen mielestä valtavan mielenkiintoisia ja siirtyvät tähän päivään kansallispukujen kautta.

Tällä hetkellä Marja Liisa suunnittelee käsikirjoitusta Suomalainen kansallispuku –näyttelyyn yhdessä muun työryhmän kanssa. Tämä pitää sisällään kokouksia näyttelyarkkitehdin kanssa esillepanon suunnittelussa, näyttelyyn tulevien pukujen valintaa ja niiden huoltoon laittaminen. Näyttelyt, joissa on paljon vaatteita ja pukuja esillä, vaativat luonnollisesti myös nukkeja, joiden päälle puvut puetaan. Kansallispukunäyttelyä varten tilattiin paljon uusia mallinukkeja, joiden valintaan käytettiin tarkkaa harkintaa. Myös näyttelyyn liittyvä oheisohjelma pitää suunnitella jo nyt yhdessä museolehtorin kanssa, samoin näyttelyn markkinointia pohditaan yhdessä tiedottajien kanssa. Tätä näyttelyä edeltää iso pukukokoelman luettelointityö, johon liittyy myös kansallispukujen valmistamiseen liittyvien tekniikoiden tallennustyötä, jossa Marja Liisa on myös mukana.

”Odotan sitä, että näyttely tarjoaisi kaikille kävijöille jotakin, olit sitten kansallispukuharrastaja, valmistuksen ammattilainen tai ihan muuten vain kansallispuvuista kiinnostunut ja mikä parasta, et ollenkaan asiasta kiinnostunut. Toivon, että mahdollisimman moni halukas pääsisi tutustumaan näyttelyyn ja saisimme yhä useampia ihmisiä kiinnostumaan kansallispuvuista”, kuvailee Marja Liisa odotuksiaan tulevalta näyttelyltä.

Marja Liisan mukaan vaikeinta kansallispukunäyttelyn tekemisessä on valinnat. Kansallispuvuista ei voi kertoa kaikkea yhden näyttelyn avulla, eikä kaikkia pukuja saada mahtumaan esille. ”Ikävä kyllä jokainen kävijä ei voi löytää sitä omaa kansallispukuaan näyttelystä. Mutta runsaasti pukuja tulee esille, sen voin luvata.”

Kansallispukujen parissa tehdään paljon yhteistyötä Pohjoismaiden kesken. Suomen kansallispukukeskuksen henkilökunta matkustelee tarpeen mukaan tapaamiseen Ruotsiin, Norjaan tai Tanskaan. Niinpä ruotsin kielestä on hurjasti hyötyä, mutta aina kommelluksiltakaan ei vältytä: ”Olimme Norjassa Pohjoismaisessa kansallispukuseminaarissa. Keskustelukielenä siellä on ruotsi ja ennen kuin viikon aikana tottuu puhumaan edes kohtalaista ruotsia, niin alkuviikkoon mahtuu aina monia kömmähdyksiä, kuten ”Tack” ja ”Grattis” saattavat mennä sekaisin.”

 

Teksti: Sari Koskinen

2 henkilöä tykkää

”Nenäliina – aina tervetullut”

Kirjoitettu | 20.01.2017 | Ei kommentoitu

Kangasnenäliinan historiaa ja olemusta Omin käsin -lehdestä (ja vähän muutenkin)

Suomen käsityön museossa oli vuoden 2016 päänäyttelynä Virkki-käsityömuseon tekemän suuren kokoelmalahjoituksen esineistöstä tuotettu Omin käsin -näyttely, joka esitteli Omin käsin -lehdessä julkaistua materiaalia, ajankuvaa ja esineistöä.

Lehti ilmestyi vuosina 1938-1972 ja sen päätoimittajana oli käsityöneuvos Tyyne-Kerttu Virkki. Omin käsin -lehti oli hyvä käsityölehti omana aikanaan. Se hoiti huolella valistustyötään ehdottoman varmana omasta maustaan. Tyyne-Kerttu Virkin näkemyksellisyys, oma ammattitaito, hyvä vainu ja ideointikokemus näkyvät lehdessä niin, että Omin käsin -lehti oli kekseliäs ja paneutuva sota-ajan suurtenkin vaikeuksien keskellä. Lehdessä julkaistiin runsaasti kaikenlaisia opettavaisia ohjeita. Joitakin asioita oli tarkoitettu aloittelijoille ja tumpeloille yksityiskohtaisin ohjein. Joitain voivat taitavat käsityöihmiset tehdä pelkästään katsomalla kuvista, joissa näytettiin yksityiskohtia tekstiileistä. Lehti oli voimakkaasti ajassa kiinni, kehityksen ja muutoksen huomaa artikkeleissa.

Nenäliina on mukana 32 kertaa Omin käsin -lehden ohjeissa ja artikkeleissa vuosina 1938-1970. Nenäliinan melko lyhyesti esitetty historia julkaistiin lehdessä 4/1959, kun nenäliinojen teko-ohjeita oli julkaistu jo 20 vuoden ajan. Artikkelin kirjoittajana oli käsityönopettaja Aira Kilpiä ja lähteinä oli kolme teosta: History of the Handkerchief, tohtori Frank H. Vizetelly, 1945 (kirja irlantilaisesta pellavasta). 1800-luvun pukuhistoria, saksalainen kulttuurihistorioitsija Max von Boehn, 1909. Suomen kansanpukujen historia, U.T.Sirelius, 1915.

Nenäliinan historiaa

Nenäliinan historiaa Lähi-idässä ja länsimaissa on jäljitetty aikaan pari tuhatta vuotta ennen ajanlaskumme alkua, Kiinassa käyttöhistoriasta on tietoja vielä tuota varhaisemmiltakin ajanjaksoilta. Ylhäisön käyttämänä suurikokoisena ja suuriarvoisena hienostelutekstiilinä nenäliina on mukana pukeutumisen historiassa aina 1400-luvulta 1900-luvun alkuun. Silkkisiä ja pellavaisia nenäliinoja koristeltiin leveillä pitseillä, kullalla, hopealla ja helmillä niin, että niiden omistajien rikkaus tuli selväksi kaikille.

1800-luvulla nenäliinalla ja viuhkalla oli omat käyttötapansa, joilla pystyttiin viestittämään ihastuksille tai vihastuksille sanattomasti aikeista ja toiveista. 1900-luvun alkaessa nenäliinojen pitsit ovat aikaisempaa vaatimattomampia, vain kapeita reunapitsejä ja nenäliina oli jo kaikkien käytössä. Nenäliina oli sekä pukeutumisen koriste että tarpeellinen hygieniavaruste.

Suomalaisten nenäliina on ollut nästyyki ja nestuukki, yleensä pitsillä, kirjonnalla tai revinnäisellä koristettu. Kuviot ovat olleet geometrisia, joskus kasviaiheisia. Nenäliina on ollut morsiusnenäliina, sulhaslahja ja häälahja. U.T.Sirelius kirjoittaa: ”Miehet ja naiset käyttivät kirkkomatkoilla hien pyyhkimiseen pientä nenäliinan kokoista liinaa. Miehet pitivät sitä hatussaan, mutta naiset hameen kauluksen alla tai virsikirjan ympärillä.” Kaksi kaunista esimerkkiä nenäliinan käytöstä on kuvannut muun muassa Arvid Liljelund ja Albert Edelfelt.

Omin käsin –lehden nenäliinaohjeet

Sota-aikana 1939-1945 Omin käsin –lehden nenäliinaohjeiden teksteissä todetaan, että naisihmisellä ei suinkaan ole joutoaikaa rupatteluun, vaan vaikka vieraisillakin ollaan, niin samalla virkataan nenäliinoihin reunapitsejä. Materiaalipulan takia otetaan kuluneesta nenäliinasta virkkauslanka talteen uutta pitsiä varten. Lehdessä annetaan nenäliinojen halpoja ja helppoja koristeluohjeita: värilankojen pujottaminen, tiploja tikkipistoilla, reikiä sukkapuikoilla. Valmistetaan käsitöitä, jotka ovat sota-ajan henkeen sopivia, ei pröystäilyä vaan suomalaisittain vaatimatonta. Varovaisesti todetaan, että sodasta toivottavasti palaavalle miehelle voidaan jo tehdä nenäliina odottamaan. Elämän juhlatilaisuuksiin tullaan kuitenkin tarvitsemaan valkoinen nenäliina, jonka koristamiseksi on suunniteltu miehille sopivia, tyyliteltyjä nykyaikaisia nimikointikirjainmalleja.

1940-luvun lopun materiaalipulassa lehden ohjeet antavat ideoita nenäliinakankaiden etsintään. Vaatteiden uusiokäyttöön tarvitaan mielikuvitusta ja taitoa. Lehti myös vakuuttaa, että lukijakunta omistaa muotoaistia, kätevyyttä, kärsivällisyyttä – joillakin on jopa erikoisen kehittynyt maku ja taiteellinen pätevyys. Näin ollen laatutaju ja varma aisti ohjaavat käsitöiden tekemisessä aina hyvään suuntaan. Niinkin pienen tekstiilin kuin nenäliinan tekemiseen saa käyttää tarvittaessa paljon työtunteja, jotta se varmasti sopisi kyllin viehättävästi siihen tilaisuuteen, jossa sitä käytetään.

Nenäliinoja varten on tarvittu nenäliinasäilö. Niitä on kautta aikain valmistettu kauniisti kirjotuista kankaista, mutta sotavuosien kiireiselle naiselle annettiin ohjeita myös siitä, miten minkä tahansa sopivan pahvilaatikon pystyy päällystämään kankaalla ja nopeasti koristelemaan sieväksi. Tällaisen nenäliinasäilön saattoi antaa vaikka joululahjaksi.

Tulee 1950-luku ja elämä helpottuu. Kauppoihin on saatu jo kahvia, mutta myös ohuita pellavakankaita ja pellavabatistia. Markkinoille tulee taas runsaasti kangaslaatuja, kaikilla oma nimensä ja käyttötarkoituksensa: puuvillakangas MADEPOLAM, hollantilainen puuvillakangas NAINSOOK, ohuehko värjätty puuvillakangas JAPANETTI …

Nenäliinan välttämättömyys

Omin käsin -lehden ohjeista voi koota kangasnenäliinan eri käyttötavat ja tarkoitukset. Nenäliinaa tarvittiin paitsi henkilökohtaiseen hygieniaan, myös siistiin ja huoliteltuun pukeutumiseen. Todettiin, että nykyaikana eli 1940-50 -luvuilla nenäliina oli arkinen, aivan välttämätön asun lisä. Nenäliinoja oli eritasoisia, yksi arkeen, toinen vierailuun ja juhlaan ja taitavalla käsityön tekijällä saattoi juhlanenäliina olla varsinainen mestarinäyte.

Naisen elämänvirrassa tulivat vuorollaan tanssiaiset, häät, kaste. Nenäliinaan liittyy näistä tapahtumista muistoja, toiveita, romantiikkaa. Nenäliinaa säilytetään ehkä muistona, mutta sitä käytetään myös korun korvikkeena ja lisänä, jopa esittelyesineenä. Valkoisen nenäliinan tuli olla hohtavan valkoinen ja aina nenäliinan tuli olla hyvin silitetty.

Ompeluseuroja emännöivällä oli sievän tarjoiluesiliinan taskusta pilkottamassa yhtä sievä nenäliina.

Omin käsin -lehti keskittyy naisten elämään, naisten tarpeisiin. Nenäliina edusti naisellista somaa. ”Mielihyvää tuntee, kun voi vierailu- tai iltalaukkuun laittaa puhtaan, kauniin nenäliinan.” Nenäliinat olivat myös aina tervetulleita lahjoja ystävättärelle: viehättävä lahja, siro, sievästi koristeltu. Ja hauskaa oli tietysti sekin, jos nenäliinan oli itse saanut lahjaksi, sillä ”Kauniita, käsintehtyjä ei voi tuntea omistavansa liikaa”. Nenäliinat olivat jotain naisen omaa, ne edustivat elämänhallintaa ja vaikeinakin aikoina asiat olivat kunnossa edes joltain osin, kun pystyi huolehtimaan tällaisesta asunsa yksityiskohdasta.

Miesten nenäliinojen teko-ohjeita ei anneta, heidän nenäliinansa ovat liian arkisia eikä niiden tekemiseen tarvita kuin sopiva kangas ja konepäärmäys. Miesten kankainen nenäliina on kuitenkin ollut pitkäikäisempi kuin naisten. Näinäkin päivinä saattaa ainakin jo hieman vanhempien miesten housuntaskusta ilmaantua kangasnenäliina nenää pyyhkimään. Ja kulmat solmuun sitomalla saadaan isosta nenäliinasta juuri päälaen kokoinen kevyt hellehattu. Kuvataiteilija ja kirjailija Hannu Väisänen käyttää nenäliinapäähinettä kotipyhimyksensä kaljun suojana, kuten hän kertoi Antiikki & Design -lehden numerossa 3/2016.

Hellepäähineen saa luotua helposti neljällä solmulla

Hellepäähineen saa luotua helposti neljällä solmulla

Äiti huolehtii myös lapselle mieluisat nenäliinat, joiden ohjeissa luetellaan lapsen nenäliinan olevan halpa ja nopeatekoinen, iloisen värinen, sopiva kokoinen, sievästi ommeltu ja tuntomerkkinä voi olla oma väri, kukka, eläin tai kirjain. Tällaisen sievästi ommellun nenäliinan lapsi muistaa mielellään ottaa mukaansa ja käyttää tarvittaessa eikä nenäliinaa varmaankaan kadota kovin helposti.

”Nenäliinojako tekisimme?” Kun lapsi mankuu, ettei ole mitään tekemistä, laittaa äiti pienen ompelutyön vireille. Omin käsin –lehden ompeluohjeissa luotetaan siihen, että kouluikäinen ompelee itsekin opittuaan käyttämään neulaa. Työ on pieni, nopea, ei tarvitse pitkäjänteisyyttä. Ompelupistojen lisäksi lapsi oppii siisteyttä ja säästäväisyyttä ja huomaa osaavansa tehdä hyödyllistä. Lapsen käsitöihin tarkoitetuissa ohjeissa huolehditaan vielä siitä, että jos päärme kiinnitetään koristeellisin pistoin, käännetään päärme lapsen työssä oikealle työskentelyn helpottamiseksi.

Lapsen nenäliinan tuntomerkkinä voi olla oma väri, kukka, eläin tai kirjain.

Nenäliinojen antiikkiarvo

1800-luvulta ja mahdollisesti sitä varhaisemmiltakin ajoilta periytyviä nenäliinoja saatetaan säilyttää sukupolvelta toiselle periytyvinä aarteina. Omin käsin –lehti huomauttaa, että liinoilla on antiikkiarvo, ne edustavat kulttuurikotien perittyä käsityötaidetta. Nenäliinat eivät ole arkisia käyttöesineitä, vaan kuin perhehopeat kohottamassa kodin arvokkuutta ja yhdistämässä sukupolvea toiseen.

Omin käsin –lehdessä puolustettiin voimakkaasti naisten käsitöiden valmistusta ja perustelut olivat joskus hyvin jyrkkiä. Naisten töistä mainitaan, että arvotekstiileiksi tehtyjä hienoja nenäliinoja käytetään ja säilytetään pitkään – niihin uhrattu työmäärä tulee ymmärrettäväksi, kun käsitetään niiden tekemiseen tarvittu ammattitaito, hyvä maku ja luova kyky. Miesten töistä ei kehuja herunut: ”Miehet puhuvat usein hukkaan heitetystä naisenergiasta käsitöitä katsellessaan… naiset käytännöllisinä ja todellisuuden tajuavina ovat harvemmin erehtyneet kuin miehet, joitten käsialaa esim. puhdetyöt sodan aikana edustivat.”

Suuri nenäliinakilpailu 1951

Maailma muuttuu ja nenäliinakin alkaa muuttua. 1950-luvulla Omin käsin –lehden nenäliinaohjeissa korostetaan jo hygieenisyyttä ja esteettisyyttä rinta rinnan. Nenäliinakäsityötä on ajateltava taloudellisuuden kannalta, on saatava vastinetta rahoille oikealla tavalla, lukijoilla ei pidä olla tolkuttomien muotivirtausten perässä ryntäilyä. Itse tekeminen alkaa kuitenkin olla jo vähän vanhanaikaista, koska nenäliinan voi ostaa kaupasta vähällä rahalla.

Lehti järjestää lukijoilleen nenäliinakilpailun. Kilpailuohjeissa haetaan siistejä, kauniita ja miellyttäviä käyttöesineitä. Nyt nenäliina palvelee ennen kaikkea hyötytarkoitusta, vain pieneltä osalta se on enää säilyttänyt koristeluonteensa. Kilpailutöiden vaihtoehtoina oli naisten nenäliina, miesten tai lasten nenäliina ja morsius- eli juhlanenäliina.

Nenäliinakilpailun arvostelutekstit julkaistaan lehdessä. Ne sisältävät suoraa ja kärkevääkin tekstiä, tiukkaa arvostelua. Osa kilpailutöistä oli ”heti havaittu liian köykäisiksi”. Kilpailussa jaettiin kolme ensimmäistä palkintoa arvioinneilla: ”Naisellisen kevyt ja huoliteltu naisen juhlanenäliina. Miesten nenäliinan viimeistely on erittäin huoliteltu ja hyvin suoritettu. Naisten arkinenäliina, joka on jokanaisen toivenenäliina, kaikessa yksinkertaisuudessaan erittäin hienostunut ja tyylikäs”.

Nenäliinakilpailuun osallistuneita arvosteltiin välillä kovinkin sanoin.

Jaettiin myös kolme kunniamainintaa ja kuvateksteissä saatiin taas lukea työsuoritusten arvioinnit: ”Oikealla Meeri. Hienostunutta tyyliä ja työ voidaan tuskin suorittaa paremmin kuin tässä on tehty… Vasemmalla Jukka. Tällä miehen nenäliinalla on tulevaisuutta. Uutena se tosin on jäykkä, mutta muutaman pesun jälkeen sopivan taipuisa tehtäväänsä. Kotikutoinen, loimi ohutta kiiltolankaa ja kude pellavaa. Kunniamaininta Mikko Okari. Keskellä Ritva, tytön nenäliina… Kulman somisteeksi olisi riittänyt nimen ohella tipu ja kukka. Täten olisi säästetty aikaa ja tulos olisi onnistuneempi…”

”Oikealla Meeri. Hienostunutta tyyliä ja työ voidaan tuskin suorittaa paremmin kuin tässä on tehty… Vasemmalla Jukka. Tällä miehen nenäliinalla on tulevaisuutta. Uutena se tosin on jäykkä, mutta muutaman pesun jälkeen sopivan taipuisa tehtäväänsä. Kotikutoinen, loimi ohutta kiiltolankaa ja kude pellavaa. Kunniamaininta Mikko Okari. Keskellä Ritva, tytön ne-näliina… Kulman somisteeksi olisi riittänyt nimen ohella tipu ja kukka. Täten olisi säästetty aikaa ja tulos olisi onnistuneempi…”

Maailmalta 1955-59

Ulkomaanmatkailu oli alkanut 50-luvulla. Käsityöstä löytyi myös toimittajalle syy työmatkailuun ja matkamuistoina ostettuja käsitöitä esiteltiin innoittamaan lukijoiden omaa suunnittelua.

Lehden artikkeleissa oli terveisiä Meksikosta ja muistakin maista. Käsityötaidon ihailua herättivät esimerkiksi sveitsiläiset nenäliinat, mutta artikkelissa jouduttiin jo toteamaan, että sitä mukaa kun taitajat vähenevät, jäljellä olevista kukin erikoistuu johonkin vaikeaan tekniikkaan ja malliin ja tekee huippulaatua sitten siinä. Näin muutamat taitajat vielä pystyvät tekemään nenäliinoja ansiotyönä. Hienoimmat kirjontatyöt kuitenkin myydään kalliiseen hintaan Pariisissa, kotimaassa Sveitsissä ei kellään ole enää edes varaa ostaa näitä huipputuotteita. Hienolla työllä ei enää ole samaa merkitystä kuin ennen kodin ja elämän somistamisessa.

Omin käsin –lehden numerossa 3/1958 on artikkeli Brysselin maailmannäyttelystä.

Maailmannäyttelyt ovat yleismaailmallisia kaupallisia messuja, joita on järjestetty muutamien vuosien välein vuodesta 1851 lähtien ja Suomellakin on ollut niissä osasto alkuajoista lähtien. Suomen käsi- ja taideteollisuustuotteet ovat myös menestyneet maailmannäyttelyissä. Artikkelissa esitetään moite Suomen osaston järjestäjille. Käyttökelpoisia, pienikokoisia matkamuistoesineitä oli ostettavissa muilta osastoilta, Suomen osastolla ei myyty mitään. Miksei ole kotiteollisia vientituotteita, joiksi sopisivat esim. raumalaiset ja orimattilalaiset nenäliinapitsit vastineina Sveitsin ja Brysselin pitseille?

Numerossa 3/1959 tehdään muistelumatkaa Karjalaan, josta esitellään karjalaista reikäompelua, artikkelin kuvituksena on nästyyki Käkisalmelta vuodelta 1801. Tyyne-Kerttu Virkki halusi ylläpitää ja tuoda esille hänelle lapsuudestaan ja nuoruudestaan rakasta karjalaista käsityöperinnettä, siitä muodostui suuri osa hänen elämäntyötään ja sittemmin perustetun Virkki-käsityömuseon kokoelmia. Reikäommel on vanha, perinteinen työtapa, mutta ”Tekniikka sopii siirrettäväksi nykyaikaan ja voimakkaisiin väreihin rikkomatta reikäompeleitten kansanomaista alkuperää”.

Loppuhuipennus 1970-luvulle

Kun 1950-luku päättyy, esitellään Omin käsin –lehdessä  4/1959 Helsingin käsityöopettaja-opiston nenäliinatöitä, joissa on esimerkkejä erilaisista reunahuolitteluista. Kangasnenäliina on jo menettänyt merkityksensä tarpeellisena, arkisena hygieniavälineenä, nyt siitä on selvästikin tullut käsityön eri tekniikoiden harjoittelutyö ja ammattilaisten taidonnäyte. Ammattiin opiskelevat ovat todella saaneet paneutua aiheeseen, hurmioitua millintarkassa ompelutyössään, jossa yksityiskohtia pystyy pipertämään loputtomiin. Nenäliina on nopeasti tai hitaasti valmistuva, helposti käsiteltävä pieni tekstiiliteos. Nenäliinojen maailma on muuttunut pienoistaideteosten maailmaksi.

1960-luvun alkaessa nenäliinaohjeet eivät enää ole ollenkaan tärkeitä. Numerossa 4/60 on vain maininta nenäliinasta vanhojen pukujen esittelyn yhteydessä, kun nenäliina edustaa vanhaa, hienoa käsityötaitoa. Numerossa 1/61 esitellään nenäliinan serkku kasteliina kastepuvun teko-ohjeen yhteydessä. Numerossa 4/61 esitellään nenäliinoja, jotka on tehty Helsingin Käsityönopettajaopistossa: erityistä on pyöreät kulmat, muodikas kokovalkoisuus, valkokirjonta, korko-ompelu, Richelieu-pitsikulma. ”Kauniisti sommitellun ja hyvin tehdyn työn arvokas leima.”

Vuonna 1962 tulee yllätys. Frivolité eli käpyilty pitsi jälleen muodissa, samalla kun pyöreät kuvio-osat muotia kaikessa mahdollisessa muussakin. Nenäliinat reunustetaan pitsipyörylöistä koostuvilla frivolité-pitseillä ja numerossa 3/1962 on pitsinteko-ohjeen otsikkona ”Turhuutta: Me naisethan tunnemme ihmeellistä mielenkiintoa monenmoiseen turhuuteen, joten yhden lisää voisimme omaksua varta vasten oikein opettamalla.” Frivolité-sana on ranskaa ja merkitsee turhuutta.

Kangasnenäliinan merkitys hiipuu, se on enää harvakseltaan näkyvä juhlatekstiili. Omin käsin –lehdessä viimeinen pieni maininta on numerossa 3/1970, kun esitellään yhdellä kuvalla Tammisaaren käsityöseminaarissa (ruotsinkieliset käsityönopettajat) valmistettu juhlanenäliina, jossa nyplätty reunapitsi.

Paperinenäliina

1920-luvulla valmistettiin ensimmäiset paperinenäliinat USA:ssa, Suomessa G.A.Serlachius aloitti paperinenäliinojen valmistuksen 1930-luvulla. Nyt paperinenäliinoista on jo tullut normi. Kankaisten nenäliinojen pino siirtyy perintönä joitakin sukupolvia, kun niitä ei tarvita enää missään, mutta poiskaan ei voi heittää isoäidin ja äidin tekemiä.

 

Anne Vesanto, johtava konservaattori

Konservointikeskus

 

Kirjoituksen kuvat ovat kaikki Omin käsin -lehdestä huolella Anneli Hemmilä-Nurmen skannaamia. 

 

 

 

1 henkilö tykkää

Kirjosarvipeura

Kirjoitettu | 17.01.2017 | Ei kommentoitu

”Kirjosarvipeura kertoo keväänkaipuusta keskellä sydäntalvea. Lumenvalkean eläimen sopusointuinen ja ikään kuin äänetön olemus on saanut vaikutteita näkemistäni unikuvista ja siten edustaa minulle itselleni alitajuntaa.” Kuva: Mikko Kupari 2017.

”Kirjosarvipeura kertoo keväänkaipuusta keskellä sydäntalvea. Lumenvalkean eläimen sopusointuinen ja ikään kuin äänetön olemus on saanut vaikutteita näkemistäni unikuvista ja siten edustaa minulle itselleni alitajuntaa.” Kuva: Mikko Kupari 2017.

Vuoden ensimmäinen kokoelmanosto on mosaiikkityö Kirjosarvipeura (2016). Kyseessä on tilausteos mosaiikkitaiteilija Maria Kuparin (s. 1984) Ikkunagallerianäyttelyn  yhteydestä Suomen käsityön museossa 7.9.-13.11.2016.

Museon yhtenä tehtävänä on tallentaa ajankohtaisia käsityön ilmiöitä. Kirjosarvipeuran hankintaan yhdistettiin dokumentointia haastattelemalla, valokuvaamalla ja videoimalla Maria Kuparia työnsä äärellä Taitokeskus Aiviassa.

Kuva: Anneli Hemmilä-Nurmi, 2016. Ks. tästä video Maria Kupari tekee mosaiikkitöitä (2:42). Kuvaus ja editointi: Ronan Browne, 2016. .

Kuva: Anneli Hemmilä-Nurmi, 2016.
Ks. tästä video Maria Kupari tekee mosaiikkitöitä (2:42). Kuvaus ja editointi: Ronan Browne, 2016. 

Maria Kupari on syntynyt Vesangassa ja asuu nykyisin Jyväskylässä. Hän kerää käytettyä posliinia työstääkseen siitä uusia mosaiikkiesineitä. Rikottu posliini kiehtoo häntä materiaalina eniten siitä löytyvien muotojen, värien ja valon heijastusten vuoksi. Kierrätysmateriaalin käyttöön ei ensisijaisesti liity maailmanpelastussuunnitelmaa, vaikka hylättyjen astioiden kierrätyksessä toteutuu samalla kestävän kehityksen ajatus.

Mosaiikkityön etuihin Maria Kupari lukee vaivattomuuden. Kalliita työvälineitä ei tarvita. Alkuun pääsee helposti pelkillä mosaiikkisaksilla, joita saa ostaa rautakaupoista. Maria Kupari käy kirpputoreilla viikoittain etsimässä materiaalia uusiin töihin. Kuva: Anneli Hemmilä-Nurmi, 2016.

Mosaiikkityön etuihin Maria Kupari lukee vaivattomuuden. Kalliita työvälineitä ei tarvita. Alkuun pääsee helposti pelkillä mosaiikkisaksilla, joita saa ostaa rautakaupoista. Maria Kupari käy kirpputoreilla viikoittain etsimässä materiaalia uusiin töihin. Kuva: Anneli Hemmilä-Nurmi, 2016.

Sirpaleiksi lohkotuista ja leikatuista osista rakentuu uusi ja ehjä kokonaisuus muotoon sahatulle vanerille, johon palat liimataan ja lopuksi saumataan. Kuva: Anneli Hemmilä-Nurmi, 2016.

Sirpaleiksi lohkotuista ja leikatuista osista rakentuu uusi ja ehjä kokonaisuus muotoon sahatulle vanerille, johon palat liimataan ja lopuksi saumataan. Kuva: Anneli Hemmilä-Nurmi, 2016.

Kuva: Anneli Hemmilä-Nurmi, 2016.

Kuva: Anneli Hemmilä-Nurmi, 2016.

Esinekokoelmaan saatiin samaan aikaan Kirjosarvipeuran kanssa tekijän lahjoituksena toinenkin mosaiikkityö Viisas pöllö vuodelta 2015.

”Viisas pöllö on voimaeläimen kaltainen kuva, joka Kirjosarvipeuran tavoin katsoo kaivaten kevättä kohti. Työssä näkyy viehtymykseni symmetriaan ja unenomaisiin aiheisiin.”

”Viisas pöllö on voimaeläimen kaltainen kuva, joka Kirjosarvipeuran tavoin katsoo kaivaten kevättä kohti. Työssä näkyy viehtymykseni symmetriaan ja unenomaisiin aiheisiin.”

Maria Kupari aloitti mosaiikkityöt kukka-aiheilla, mutta kuvaa mielellään myös kasvoja. Ensimmäisiä henkilökuvia olivat valtion päämiehet Kekkonen ja Mannerheim ja pian sen jälkeen syntyivät omakuva, lapsi ja mies. Kuva Maria Kuparin Pala palalta –Ikkunagallerianäyttelystä Suomen käsityön museossa. Kuva: Anneli Hemmilä-Nurmi, 2016.

Maria Kupari aloitti mosaiikkityöt kukka-aiheilla, mutta kuvaa mielellään myös kasvoja. Ensimmäisiä henkilökuvia olivat valtion päämiehet Kekkonen ja Mannerheim ja pian sen jälkeen syntyivät omakuva, lapsi ja mies. Kuva Maria Kuparin Pala palalta –Ikkunagallerianäyttelystä Suomen käsityön museossa. Kuva: Anneli Hemmilä-Nurmi, 2016.

Marjo Ahonen

 

 

 

 

 

4 henkilöä tykkää

Jouluarpajaisten päävoitto!

Kirjoitettu | 16.12.2016 | Ei kommentoitu

20380000Kuukauden kokoelmanostona esitellään ajankohtaisuutensa vuoksi Suomen käsityön museon kokoelmasta Elämänpuu-ryijy, jonka suunnitteli ja valmisti ilmeisesti 1920-luvulla aikakauden modernin hengen mukaisesti nuori tekstiilitaiteilija Dora Jung.

Suomen Käsityön Ystävät oli 1900-luvun alkuvuosilta alkaen järjestänyt laittia-, seinä, penkki- ja rekiryijyn suunnittelukilpailuja ja 1920-luvulla kilpailun aiheena oli ns. harvaryijy. Tuosta kilpailusta sai alkunsa moderni ryijysommitelu. (Päikki Priha, Rakkaat Ystävät, Suomen Käsityön Ystävät 120 vuotta, 1999.) Ei tiedetä varmuudella, onko Dora Jung suunnitellut kyseisen harvaryijyn tuohon kilpailuun, mutta muistitiedon mukaan ensimmäinen omistaja sai ryijyn Suomen Käsityön Ystävien järjestämien jouluarpajaisten päävoittona noihin aikoihin. Arpajaiset olivat yksi Suomen Käsityön Ystävien varainhankintamuoto. Ryijyn voittanut henkilö olikin halunnut tukea Ystävien toimintaa ja ostanut useita arpoja, joista yhdellä voitto tuli. Ryijyn korkeus on 237cm ja leveys 120cm. Se oli aluksi käytössä jugend-tyylisessä talossa, korkeassa tilassa aulaportaikon seinällä. Myöhemmin ryijy kulki perintönä suvussa.

Dora Jung (1906-1980) opiskeli Taideteollisessa korkeakoulussa vuosina 1929-1932. Hän uudisti kankaankudonnan tekniikan tavalla, jolla oli mahdollista saada aikaan tarkkoja kuvioita ja yksityiskohtia.

Jung perusti oman kutomon Helsinkiin 1932 ja työskenteli siellä ohjaten ja seuraten henkilökohtaisesti ammattikutojien työtä.

Jung perusti oman kutomon Helsinkiin 1932 ja työskenteli siellä ohjaten ja seuraten henkilökohtaisesti ammattikutojien työtä.

Marita Mattson työssään harnesk-puiden ääressä Dora Jungin kutomossa Helsingissä.

Ammattikutoja Marita Mattson työssään harnesk-puiden ääressä Dora Jungin kutomossa Helsingissä.

Dora Jung kehitti kankaankudonnan tekniikkaa. Erityisvalmisteisilla ns. harnesk-puilla oli mahdollista valmistaa kudonnaisiin herkkiä kuva-aiheita. Kyseisiä kangaspuita Jungin kutomon käyttöön valmistettiin viidet. Kutomon toiminta päättyi vuonna 1980. Yhdet kutomon kangaspuista Dora Jung lahjoitti pitkäaikaiselle ammattikutojalle Marita Mattsonille. Hän käytti niitä eläkevuosiinsa asti, jonka jälkeen ne siirtyivät Suomen Käsityön Ystävien omistukseen. Nykyisin Dora Jungin kutomossa käytössä olleet kangaspuut kuuluvat Suomen käsityön kokoelmaan.

Vihreä perhonen 1970-luvulta

Vihreä perhonen 1970-luvulta

Dora Jungin suunnittelemia ja Marita Mattssonin valmistamia pellavadamasteja ja kuvaku-doksia voi nähdä 7.1. – 5.3.2017 Suomen käsityön museon vaihtuvassa näyttelyssä Dora Jung – Pellavan kuvittaja.

Suomen käsityön museon henkilökuntaa rakentamassa kokoelman harnesk-puita pian avattavaa näyttelyä varten.

Suomen käsityön museon henkilökuntaa rakentamassa kokoelman harnesk-puita pian avattavaa näyttelyä varten.

Isoissa, erikoisvalmisteisissa kangaspuissa on lukematon määrä erikokoisia osia. Niiden kokoaminen vaatii taitoa, kokemusta ja aikaa.

Isoissa, erikoisvalmisteisissa kangaspuissa on lukematon määrä erikokoisia osia. Niiden kokoaminen vaatii taitoa, kokemusta ja aikaa.

Tänä vuonna Dora Jungin syntymästä on kulunut 110 vuotta. Aiheesta on kirjoitettu ja tekstiileistä kuva-aineistoa julkaistu juhlablogissa.

Elämänpuu-ryijy oli esillä Suomen käsityön museossa Ryijykuume! -näyttelyssä 29.9.-2.12.2007.

Marjo Ahonen

5 henkilöä tykkää
eteenpäin »