Makea valinta: Kakkutaiteilija Emma Iivanainen
Kirjoitettu | 12.04.2013 | Ei kommentoitu
Vuosittain Taidon päivän 14.4. tienoilla Suomen käsityön museo julkistaa Vuoden käsityöläisen. Valinnalla halutaan nostaa esille perinteisestä ajattelusta poikkeavia ammattikäsityöläisiä ja herättää keskustelua siitä, mitä kaikkea käsityö onkaan. Sata vuotta sitten käsityöläisyys oli paljon laajempi käsitys kuin nyt, esimerkiksi parturit ja sokerileipurit laskettiin käsityöläisiin.
Valinta on aina valinta
Tuo otsikko kuulostaa Matti Nykäsen lauseelta. Mutta joku valitaan ja joku jää valitsematta.
Museotyön kannalta onkin haastavaa löytää joka vuosi uusi näkökulma tai käsityönala, joka nostetaan esille. Sopivan alan ja ehdokkaan löytämiseen tarvitaan monia henkilöitä ja museon ulkopuolisia kontakteja, jotta ajankohtainen ilmiö huomataan. On kuunneltava hiljaisia signaaleja.
Tänäkään vuonna valintaprosessi ei ollut mutkaton, koska on otettava huomioon myös muut käsityökentän toimijat, esimerkiksi keitä Taito Group nostaa esille. Valinta oli menossa ihan toisaalle, kun ilmeni että samaa alaa nostetaan esille muutoinkin.
Lopullisen sysäyksen kakkujen suuntaan antoi museolla kulttuurituottaja harjoittelijana ollut unkarilainen Bella Lerch. Hän vinkkasi, että kakut voisi olla tämän vuoden juttu.
Vaikuttamista vai mielivaltaa
Museon valinnat voivat tuntua myös mielivallalta. Valinnalle on oltava perustelut museon sisällä, käsityökentälle ja yleisölle. Tähän mennessä museo on valinnut viisi vuoden käsityöläistä ja valinnoista on tullut paheksuvaakin palautetta. Valintoja tehdään kieli keskellä suuta. Tänä vuonna niitä tehtiin vesi kielellä, koska odotettiin Emma Iivanaisen kakkuja maisteltavaksi.
Syötävän hyvää
Valinnassa on myös otettava huomioon, miten valitun käsityöläisen kädenjälki esitellään vuoden ajan museon perusnäyttelyn vitriinissä. Ihan mitä tahansa sinne ei voi laittaa, jotteivät muut esillä olevat kokoelmaesineet tuhoudu. Museokokoelmia suojellaan tuhoutumiselta ennaltaehkäisemällä erilaisia riskitekijöitä. Esineitä voivat vahingoittaa mm. vääränlainen kosteus, lämpötila, valaistus kuin myös väärä käsittelytapa tai tuhohyönteiset.
Vitriinissä esillä olevat Emman kakut ovat sisältä styroksia ja ulkokuoreltaan syötäviä. Kakkujen kuorrutukset ja taidokkaat kukkakoristeet ovat sokerimassaa. Tuhohyönteisten varalta meidän oli laitettava ansat näkyville vitriiniin, jotta voimme heti yllättää luvatta kakkuja syömään tulleet tuhohyönteiset. Lentäviä hyönteisiä varten ansoja ripustetaan katosta, lattianra-jassa sijaitsevat sokerin ja tärkkelyspitoisten materiaalien houkuttelemat muurahais- ja sokeritoukka-ansat. Yleensä museoon tulevat esineet pakastetaan tuhoeläinten torjumiseksi.
Nyt on käsityön juhlavuosi ja juhlissa tarvitaan aina kakkuja, joten yhteistyö Emman kanssa jatkuu. Odotettavissa on käsityön juhlavuodelle oma nimikkokakku. Käykää ihailemassa museon perusnäyttelyssä taidokkaita kakkuja sekä Painted By Cakes –blogissa
Lisätietoja:
Kakkutaitelija Emma Iivanaisesta
http://www.käsityöelämässä.fi/kakkutaiteilija-emma-iivanainen-on-suomen-kasityon-museon-valitsema-vuoden-kasityolainen-2013/
Suomen käsityön museon valitsemista käsityöläisistä:
http://www.craftmuseum.fi/esitteet/vuoden_kasityolainen.htm
Raija Manninen, museolehtori
Tagit: käsityöläinen > museotyö > tuhohyönteinen > Vuoden käsityöläinen
Kansallispuku barbille -työpaja 23.3.2013
Kirjoitettu | 26.03.2013 | Kommentit poissa käytöstä
Työpajan ohjaajana toimi Ina Nordberg, kansallispukukeskuksen Taina Kangas kuuntelee.
Lauantaina 23.3. kokoontui kahdeksan innokasta osallistujaa työpajaan, jossa valmistettiin barbille Suomen ruotsinkielisen alueen kansallispuku. Osallistujissa oli sekä nukenvalmistajia että vähemmän käsitöitä tehneitä. Opettajaksi oli saapunut Vaasasta ompelija ja vaatetussuunnittelija Ina Nordberg. Ina oli tuonut mukanaan aidot materiaalit ja osallistujat saivat valita seitsemästä erilaisesta puvusta mieleisensä valmistettavan.
Näin lyhyeksi hiukset leikattiin. Barbin pukeminen aloitettiin päähineen pitsistä.
Jokainen osallistuja oli tuonut oman barbinsa mukanaan. Mukana oli myös 1960-luvun retro-barbi. Työpajan alussa koettiin hieman draaman hetkiä, kun ensimmäisenä tehtävänä olikin barbin hiusten leikkaaminen ihan lyhyeksi. Siihen eivät ihan kaikki kyenneet ja Inalla olikin onneksi mukanaan pari vanhaa barbia, jotka häneltä sai ostaa. Ja siinä vaiheessa, kun barbi saa upean tykkimyssyn päähänsä, niin ketään ei enää varmasti harmita hiusten leikkaaminen.
Vaihe vaiheelta ja vaatekappale vaatekappaleelta barbi sai kansallispukua ylleen. Välillä ommeltiin käsin ja välillä huristeltiin ompelukoneella ja joka välissä käytiin silittämässä. Hame sai valtavan kauniin rypytyksen vyötärölle. Paidat koristeltiin pienen pienillä kirjailuilla. Osallistujat eivät ehtineet saada koko pukua valmiiksi tuossa kahdeksassa tunnissa. Kaikki taisivat kuitenkin saada valmiiksi sukat, pitsin päähän, hameen sekä aloitella jo paidan valmistusta. Kurssilaiset saivat kaikki loput materiaalit ja hyvät ohjeet Inalta mukaansa kotona jatkamista varten.
Sovimme kurssilaisten kanssa, että he lähettäisivät valmiista nukesta kuvan meille. Laitamme sitten niitä kuvia blogiin. Koettakaa malttaa!
Kokoelmahankintaa ja nykydokumentointia
Kirjoitettu | 08.03.2013 | 1 kommentti
Liisa Hietasen Tiistai-ilta (Siwa) –teos 2009 päätettiin hankkia vuonna 2013 kartuttamaan Suomen käsityön museon esinekokoelmaa tallennusohjelman sekä meneillään olevan Käsityö elämässä –juhlavuoden teemoihin yhteensopivana.
Työnsä taustasta Liisa Hietanen kertoo: ”Siwa teoksessa halusin kuvata erään tiistai-illan ostoskassin sisällön kautta. En halunnut ohjailla valintoja teoksen sisällön suhteen, joten pyysin ystävääni käymään kaupassa ja tuomaan ostokset minulle. Siitä sain lähtökohdan työlle. Alun perin ajatus syntyi juuri tästä, kaverin kauppakassista eteisen lattialla. Se jäi hykerryttämään. Juuri niin haluan teoksen myös esille, nurkkaan lattian rajaan. Tämä on aiheuttanut myös hauskoja tilanteita, kun näyttelyn järjestäjät ja valvojat ovat vuorotellen olleet aikeissa siivota roskat pois. Se on se nopein reaktio, kun näkee muovipussin gallerian nurkassa lojumassa. Aika moni on pitänyt teosta jotenkin liikuttavana. Ihan kuin kassin omistaja yksinäisine tiistai-iltoineen olisi jotenkin läsnä.” 
Teoshankinta liittyy myös jo useita vuosia jatkuneeseen museon ja Jyväskylän yliopiston väliseen yhteistyöhön, jossa museologian perusopintojen opiskelijat voivat suorittaa nykydokumentointiharjoituksen museon tarjoamista aiheista. Anne Immonen ja Tiina Mikkelsson haastattelivat ja kuvasivat Liisa Hietasta hänen työhuoneellaan Tampereella tammikuussa 2012.Liisa Hietanen on syntynyt Lohjalla 1981. Hän on opiskellut 2000-luvun alussa ensin käsityötekniikoita Ikaalisten käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksessa, muotoilua Lahden muotoiluinstituutissa vuosina 2003-2007 ja valmistunut kuvataiteilijaksi Tampereen ammattikorkeakoulusta vuonna 2012. Hän asuu ja työskentelee Hämeenkyrössä. Teoksissaan Hietanen käsittelee banaaleja arkipäivän aiheita virkaten ja neuloen. Niitä on ollut esillä näyttelyissä vuodesta 2009 alkaen.
Liisa Hietanen luonnehtii töitään toteaviksi ja yhteiskuntaa dokumentoiviksi. Koska teokset kumpuavat hänen omasta kokemuspiiristään, jättää hän mielellään tulkinnan katsojan omaksi kokemukseksi. Häntä itseään kiinnostavat ihmisten väliset sosiaaliset rajat, esimerkiksi ihmishahmoja kuvaavissa töissä sekä tuotemerkit kuten Siwa-teos, joka kertoo ihmisten valinnoista ja ympäristöstä. Virkkauksen Liisa Hietanen näkee veistotekniikkana muiden tekniikoiden rinnalla. Hänestä toteutustapa on makuasia, ei niinkään arvostuskysymys: hänelle ei ole tarpeellista vertailla näitä kuvataiteen tai tekstiilitaiteen kentällä käytettäviä käsityömenetelmiä. Käsityö ja taide merkitsevät hänelle itselleen kahta eri asiaa, käsityö konkreettista tekniikkaa ja taide itseilmaisua. Hän luonnehtii taiteilijan työn etuja ja haasteita saman kolikon eri puolina: työ on itsenäistä, vaikka samalla yksinäistä, vapaata ja toisaalta taloudellisesti epävarmaa.
Marjo Ahonen-Kolu, kokoelma-amanuenssi
Komisarion viimeinen tervehdys Espanjasta
Kirjoitettu | 19.10.2012 | Kommentit poissa käytöstä
Madrid perjantaina 19.10.2012 (04:30)
Minä olen täällä komisario. Se on kuulemma näyttelyn kuraattorin titteli näillä nurkilla. Tämä päivä meni nyt jo niin myöhään, että kommentoin vain ihan pääpiirteittäin päivää ja kuulumisia.
Heti aamulla olin jo kahdeksan jälkeen museossa ja Paco oli yllättäen parin messuhessun kanssa valmiina valojen laittoon. Kerroin illalla vaiheeseen jääneet pari ongelmaa tulkin välityksellä ja kaikki toiveeni toteutuivat tunnissa. Siivosin kaikki loput työkalut pakkiin ja siirsimme museon henkilökunnan kanssa kaiken ylimääräisen tiloista. Näyttely valmistui klo 10.45 ja ryntäsin hotelliin vaihtamaan vaatteita. Kävin pikasuihkussa ja ryntäsin pankkiautomaatin kautta takaisin museolle yhtä hikisenä kuin lähtiessäkin, mutta nyt oli lisäksi villapuku yllä.
Pressi alkoi klo 12 ja jo etukäteen meitä olitiin varoitelut museon, suurlähteystön ja instituutin puolesta, että koskaan ei voi tietää, mitkä mediat tulevat paikalle. No, tämähän on meille tuttua Suomessakin. Yllättäen paikalle saapui viisi toimittajaa kuvaajien kanssa ja paikalliset toimijat olivat tosi tyytyväisiä, kun Espanjan päälehti oli paikalla. Riitan kanssa vastailimme kiperiin kysymyksiin englanniksi minkä ehdimme. Esimerkiksi, mitä suomaiset voisivat opettaa espanjalaisille ympäristömyötäisestä muotoilusta… Paloma (siis se henkilö, jota aiemmin kutsuin erheellisesti Paolaksi) otti toimittajat napakasti hoteisiin ja kierrätti näyttelyn Riitan englannista espanjaan kääntäen. No, taas tämä juttu venyy… Hyppään iltapäivään.
Eli klo 14 suulähetystön auto tuli hakemaan meitä museolta ja ajeli noin puolisen tuntia mutkitellen ja vei meidät Suomen suurlähettilään virka-asuntoon. Paikalla olivat museon johtaja Sofia, Luisa ja Venla instituutista ja Espanjan kulttuuri- yms. ministeriön edustaja eli Anton ja me loput suomalaiset.Vieraat olivatkin kaikki tuttuja ihmisiä viikon varrelta suurlähettilästä lukuunottamatta. Tällä kertaa pidin varani enkä kätellyt ovella hovimestaria, kuten Kroatian suurlähetystössä takavuosina pääsi käymään. Tervetuliaismaljojen jälkeen Riitta piti ansioikkaan puheen ja ojensi tuliaisensa suurlähettiläälle (Markku) sekä museon johtajalle Sofialle. Minä päätin puheosion kertomalla museomme Suomessa ainutlaatuisesta kansallispukukuviosta ja lahjoitin suurlähetystölle Holstin Leenan uutuuskirjan. Samalla vihjaisin, että vuonna 2017 museo saattaa nostaa kansallispuvut framille isommasti. Se oli kaikkien mielestä oivallinen juttu. Kerroin vielä Tuomisen Anun näyttelystä museossamme ja sen myös ympäristömyötäisestä lähtökohdasta. Annoin Antonille Anun kirjan enkkuteksteillä ja hän vaikutti oikeasti innostuneelta siitä. Anu ja kirja kuulemma edustavat sen suuntaista kehitystä, mitä hänen ministeriönsä on toivonut Espanjan suunnalle. Vihjaisin Antonille ja suurlähettiläälle, että museomme esittelee myös kansainvälisiä näyttelyitä ja että espanjalaisen näyttely esittely meillä voisi olla hieno tilaisuus kulttuurivaihtoon. Tätä pidettiin loistavana ajatuksena ja kun myöhemmin käännätin Antonin käyntikortin, kävi ilmi, että hän on johtaja kulttuuri- yms. ministeriössä ja hänen vastuualueenaan on juurikin näyttelytoiminta. Ja taas juttu venyy. Kerron joskus toiste ateriasta. Se oli paras mitä olen aikoihin syönyt ja tunnelma oli mukavan rento.
Sitten kiiruhdimme takaisin museolle, jossa Riittaa piti haastatella televisiokameroille ministeriön kustantamaa televisio-ohjelmaa varten. Anton vihjaisi, että ohjaaja on eräs parhaimpia alallaan. No, eipä hän kai mikään Almodovar ollut, mutta tehokkaasti hän homman hoiti. Se tosin oli yllätys, että minä jouduin tilanteeseen mukaan ja että haastattelu tehtiin englanniksi, vaikka Luisa oli paikalla tulkkina. Näin siitä kuulemma tuli tehokkaampi ja parempi. Kun kuulimme kysymykset hetkeä ennen kuvausta, teki mieli hypätä toisen kerroksen kaiteen yli. Kysymykset olivat alussa niin vaikeita, ettei Luisa ymmärtänyt niitä espanjaksi emmekä me Riitan kanssa oikein suomeksikaan. No, ehkä Riitta kuitenkin ymmärsi. Sovimme, että hoidamme vastailun keskustelemalla, jolloin toinen komppaa toista. Ja niinhan se hoidettiin puolessa tunnissa alta pois. Korostimme kaikissa mahdollisissa välissä ympäristyömyötäisyyttä, taidetoimikuntia ja Jyväskylän kaupunkia. Eihän se ihan hirveää Riitan kanssa ollut, mutta toivon kuitenkin, etten ikinä elämässäni joudu sitä silmissäni näkemään. Siis sitä videota. Samaa kertoi myöhemmin myös Sofia, jota samoin haastateltiin ohjelmaa varten. Ja sitten hyppään taas avajaisiin…
Ne alkoivat lähes puoli tuntia myöhässä, osittain kuvaavan filmiryhmän vuoksi, osittain mielenosoitusruuhkaan juuttuneen suurlähettilään vuoksi. Paikalla oli mielestäni vajaat sata ihmistä. Käsittääkseni Antonin pomo lausui tervetuliaissanat ja Sofia puhui melko pitkään espanjaksi, samoin suurlähettiläs. Sitten Riitta piti todella hyvän avajaispuheen englanniksi ja siinä avajaiset sitten olivatkin. Me suomalaiset vähän odotimme viinitarjoilua, mutta nähtävästi se ei ole täällä tapana tai sitten taloudellisisita seikoista johtuen siitä oli luovuttu. Sama kohtalo saattaa koittaa tulevaisuudessa meidänkin näyttelyillemme. Näyttelystä oli tehty pienehkö, mutta tyylikäs katalogi, joita nappasin mukaani siinä esiteltäville tekijöille sekä muutaman museolle. Museon väen ennakkoajatuksista huolimatta Vihreän sävyjä -lehden näin yllättävän monen kädessä ja kotiin viemisenä. Näyttely on kuudessa tilassa ja lähes jokaiseen niistä teimme lehdistä houkuttelevan kasan ja espanjaksi kyltin viereen, jotta on enkkutekstiä luvassa ja saa viedä kotiin. Avajaiset loppuivat melko lyhyeen ja museon henkilökuntaa valui kadun toiselle puolelle baariin ja me suomalaiset perässä. Simo oli lähettänyt meilissä tervehdyksensä avajaisiin ja se käännettiin siellä maan kielelle ja varsinkin johtajatar Sofia oli kovin otettu viestistä. Ei siellä isosti kilistelty, mutta istuimme siellä melko pitkään ja lopulta kävimme vielä irkkubaarissa hotellini läheisyydessä.
Nähdäkseni näyttely sai todella hyvän vastaanoton Madridissa. Museon henkilökunta suolsi ylisanoja, samoin instituutin väki sekä Anton ministeriöstä ja jopa suurlähettiläskin kehui näyttelyä harvinaisen onnistuneeksi. Hän yrittää miettiä, kuinka sitä voisi hyödyntää ja kenties yhä kierrättääkin vielä tulevaisuudessa. Omasta mielestäni näyttelylle on käynyt samoin, kuin muutamille muillekin kiertäville näyttelyillemme, jotka ovat jalostuneet ja kristalloituneet uusien näyttelypaikkojen myötä. Pienistä puutteista huolimatta, pidän tästä kattauksesta tähän astisista eniten. Minulla on yhä hieman hämillinen olo, siitä kaikesta postitiivisesta huomiosta, minkä näyttely on täällä saanut. Taitaa olla, että olemme aallonharjalla tämän ympäristömyötäisen näyttelymme kanssa. Ainakin täällä Espanjassa.
Kone lähtee kohta. Taidan torkahtaa tunnin.
Mikko
m.
Loppusuora häämöttää
Kirjoitettu | 18.10.2012 | Kommentit poissa käytöstä
Madrid torstaina 18.10.2012 (02:30)
Tänään oli näyttelyn loppurutistuspäivä. Kävelin taas hieman eri reittiä töihin ja poikkesin Prado-museon pihassa, jotta voin edes sanoa nähneeni sen. Aikataulut ovat niin tiukkoja, etten ole ehtinyt tutustumaan edes isäntämuseon näyttelyihin. Samoin on jäänyt kaikki shoppailu väliin. No, ostin sentään jatkojohtoja näyttelyyn.
Tänään aloittelin työpäivän totuttuun aikaan ja pystyttelin loppuja näyttelytasoja. Jo aamusta odottelin, että Paco tulisi asentamaan valoja näyttelyyn. Näin olimme sopineet varajohtaja Paloman (huono kuuloni tai ymmärrykseni nimesi hänet aiemmin Paolaksi, sori…) kanssa jo edellisenä päivänä. Venla oli päivän flunssan kourissa ja apuun tuli instituutin puolelta Anna (Anna Kolmonen). Tänään näyttelyä tuli rakentamaan myös Riitta Etelä-Savon taidetoimikunnasta ystävättärensä Christinen kanssa. Eli tehokas suomalainen työtiimi kantoi rakenteita ja esineitä huoneesta toiseen ja sitten taas takaisin lähtöruutuun. Lopulta toimiva kokonaisuus löytyi. Mutta Pacoa ei vain kuulunut…
Museoväestä sen verran, että museossa on keltapaitaisia vartioita, joita mielestäni on parikin samassa työvuorossa. Heillä on vähän kenraalimaiset asut ja paljon prenikoita rinnoilla ja jopa olkapäilläkin kimmeltää. Heidän tehtävänään on vastata museon turvallisuudesta huolehtia ovien avaamisesta museon aukioloaikojen ulkopuolella. Siis museon henkilökuntakaan ei pääse talosta ulos ennen kuin he ovat painaneet soittokelloa, joka herättää kuolleetkin. Se kutsuu keltapaidan paikalle avainnipun kera ja hän ropeltaa ison puuoven auki. Sisäänpääsyynkin tarvitaan soittokellon painallus. Nappula on tosin lähes kahden metrin korkeudella ja ovelasti oven listassa kulman takan piilossa.
Sitten on toinen ryhmä tärkeän näköisiä virkailijoita, joilla on tummat puvut päällä ja nimilaput rintapielissä. Oikeastaan en tiedä, mitä he tekevät. Tai en siis ole ainakaan nähnyt heidän tekevän mitään. Joskus he ovat käyneet näyttelysalien ovilla ja ovat olleet kovin huolestuneen näköisiä. Tänään Paloma tuli kertomaan, että museon vartiakunta on kovin huolissaan näyttelyn turvallisuudesta ja varmisteli, että tulevathan kaikki esineet vitriineihin. Minä vähän ihmettelin, että mikäs tässä, kun on noin pelottava leegio kaikkia rosmoja vastassa ja että ainakaan Suomessa meillä ei ole ollut ongelmia varkaiden suhteen. Paloma kuitenkin selitti, että nyt ei ollakaan Suomessa. Jos Espanjassa tulee esim. moottoripyörällä töihin, pitää joissain paikoissa ottaa satula mukaan työpaikalle, jos aikoo käyttää sitä kotimatkallakin. Sovimme, että käymme tänään näyttelyn esineistön läpi ja mietimme tapauskohtaisesti turvallisuusriskit.
Kovasti puuhakkaan oloinen ryhmä on ehkä lähinnä meidän museomestarin toimenkuvan omaavat henkilöt. He kulkevat omanoloisissa vaatteissa ja heidän kauttaan voi löytää tarvittaessa puun palasia ja he jopa kiipeävät auliisti tikkaille esim. valaisima kiinnittämään. Minulle on jäänyt epäselväksi, kantaako tämä henkilöstö museoesineitä vai ainoastaan tuoleja ja kalusteita yms. ei-museo-tavaraa. Oikeasti tavaroiden kantamisessakin on tarkka hierarkia täällä. Mutta Paco ei kuulu tähänkään ryhmään. Hänellä ja kollegoillaan on siniset työhaalarit ja he tekevät lähinnä teknisiä asioita. Tänään pyysin heitä hommaamaan pari puutikkua, joilla saimme alaslasketusta katosta siirrettyä kattovalisimia roikkumaan vähän lähemmäksi seinää. Ystävällinen ei-haalarimies löysi nopsasti sopivat puut, joihin hän alkoi nävertää jollain ruuvimeisselin ja poran risteytyksellä johdolle reikää. En kestänyt katsoa sitä, vaan tyrkkäsin meidän akkukoneen hänen käteensä. Jo vain reikää syntyi nopsasti. Sitten haalariosasto aloitti valaistuskiskon adaptereidn asentamisen. Pacon johdolla hommaa oli tekemässä välillä kaksi välillä kolmekin miestä. Jossain vaiheessa kuului räsähdys ja sitten oli pitkään ihan hiljaista. Kävin katsomassa ja totesin, että vesselit olivat halkaisseet yhden puutikuista ja oletin, että olivat uutta noutamassa. Ehkä puolen tunnin kuluttua se ei-haalaripukuinen toi uutta tikkua ja kysyi kävisikö se rikkoutuneen tilalle. Kävihän se, mutta haalariosasto oli kadonnut jonnekin. Noin tunnin kuluttua pyysin Annaa espanjantaitoisena kysymään, mihin tyypit olivat häipyneet. Anna löysi heidät jostain notkumassa kahvilla ja he lupasivat tulla pian. No, kahvittelu on toki perisuomalaisillekin mukavaa töissä. Meillä hommat seisoivat aika pahasti niiden lamppujen takia ja Anna lähti puolen tunnin kuluttua uudelleen hakemaan haalareita. Lopulta he tulivat ja virittivät lamput kymmenessä minuutissa paikoilleen. Mutta vieläkään Paco ei ehtinyt säätämään näyttelyvalaistusta. Näyttelyä puuhaillessani mietin, että meidän museossamme on teknistä henkilökuntaa tasan yksi henkilö, Jussi. Toisaalta meillä on kameravalvonta ja murtosuojaus talossa ja Jussin ei tarvitse vartioida tiloja, hoitaa kiinteistöä tai ilmastointia. Meillä nuo asiat on automatisoitu tai ulkoistettu. Maassa maan tavalla.
Myöhään iltapäivällä näin Paloman ja kysyin, miten ihmeessä ehdimme samaan valot näyttelyyn, kun Pacoa ei näy eikä kuulu. Kävi ilmi, että hän ei enää ollutkaan talossa ja homma jatkuisi huommenna aamulla. Meillä on huominen tosi kiireinen, joten silloin ei valoja enää säädetä. Kysyin, voisinko minä hoitaa valojen asentamisen ja Paloma vastasi epävarmasti, että kenties ja katosi selvittämään asiaa. Hän palasi jossain vaiheessa ja kertoi, että hän oli tehnyt aika paljon töitä, jotta oli saanut kiinni sen haalarimiehen, jonka taskussa oli sen peltikaapin avain, jonne oli museon lamput ja varapolttimot lukittu. Näyttelytilat oli edellisessä näyttelyssä valaistu seinänpesijöillä, joten joduin koluamaan kaikki katot ja komerot lampuista ja testailemaan toimisiko joku niistä. Kolme tuntia siinä vierähti, mutta nyt näyttelyssä on valaistus tehtynä ja katossa hieman sekalainen seurakunta lamppuja. Tiedän kyllä, että ei meiltäkään aina ihan helposti löydy ehjiä lamppuja tarvittavaa määrää. On tosi hyvä aina välillä tehdä hommia vieraassa ympäristössä, niin vähän oivaltaa, millaista muiden on rakentaa näyttelyitä meidän museossamme ja etsia lamppuja ja puutikkuja kissojen ja koirien kanssa.
Mutta näyttelyn saimme tänä iltana melkolailla valmiiksi joskus puolen kahdentoista maissa. Huomenna on näyttelyn pressi klo 12. Suurlähetystön Eva toi meille rakentajille kutsut käteen suurlähettilään huomiselle lounaalle, josta olinkin jo kuullut huhuja. Pian sen jälkeen on jokin tv-ryhmä tulossa kuvaamaan näyttelyä. Klo 19 alkavat suuret avajaiset, joissa lienee puhettakin luvassa. Hienoa, että Riitta on mukana ja hoitaa pr-hommia. Tuossa rakentamisessa on ollut minulle ihan tarpeeksi puuhaa.
Mikko
Kuulumisia Madridista
Kirjoitettu | 17.10.2012 | Kommentit poissa käytöstä
Madrid keskiviikkona 17.10.2012 (1:05)
Aamulla kävelin hieman eri reittiä museolle ja myöhästyin muutaman minuutin yhdeksästä. Siellä oli jo odottamassa suulähetystöstä Anna (Anna Kakkonen), joka auttoi aamupäivän ajan pahvisia näyttelyrakenteita pystytellen ja teoslappuja fiksaillen. Paikalle saapui hieman myöhässä myös toinen Anna (Anna Ykkönen) Hämeen taidetoimikunnasta. Hänen oli vaikea löytää museosta, koska se maastoutui niin hyvin hallintokorttelin muihin rakennuksiin. Hommiin saapui myös Venla flunssasta huolimatta.
Tässä maamerkkejäni työmatkan varrelta. Lienee jokin hallintokorttelin ministeriöistä.
Kävimme Annan kanssa läpi näyttelytilat ja esittelin ehdotukseni näyttelyn sijoittumisesta tiloihin. Samalla museon varajohtaja eli Paola toi konservaattorin paikalle, joka aloitti teosten kuntotarkastuksen. Pari pientä juttua huomasin ja nappasin niistä kuvat. Pitää myöhemmin tsekata, onko Anne ne jo havainnut vai ovatko uutta perua. Samalla poikkeamalla Paola vei taas kerran rikkoutuneen puutarhatyökalun konservaattoreiden liimattavaksi. Se oli rikki jo Suometa lähtiessään.
Koko aamupäivä meni näyttelysuunnitelmaa hioen ja vähitellen pääsimme jo ripustuspuuhiinkin. Iltapäivän aluksi paikalle saapui suurlähetystöstä Karoliina, joka joutui tiipiin sisälle köyttämään irroitetut kepit paikoilleen. Hän suoriutui hommasta hämmästyttävän nopeasti ja pääsi silittämään torsojen päälle tulevia asuja.
Ripustuksen aikana on käynyt ilmi, että vanhan rakennuksen sähköt ovat juuri sellaiset kuin vanhassa talossa kuuluukin olla. Eli vähän harvakseltaan ja aina väärissä paikoissa. Laskin, että tarvitsemme museolta lainaan vajaat kymmenen jatkojohtoa. Pyysin Christinaa etsimään niitä ja hän etsi melkoisen kauan ja sai tulokseksi yhden johdon, jota ei tosin voi antaa lainaksi niin pitkäksi aikaa. Venla selvitti, missä on lähin kiinalaisten kauppa. Niissä kuulemma saa aina halvalla jatkojohtoja. Käväisimme Annan ja Venlan kanssa nopealla lounaalla ja samalla reissulla menimme myös rautakauppaan vain huomataksemme, että se oli kiinni lounaan ajan.
Koko loppupäivän teimme tiiviisti näyttelyä. Meillä ei oikeastaan olisi ollut lupa ruuvata tai naulata juttuja seiniin, mutta eihän sellaiseta näyttelystä tule minkään näköinen. Siispä annoin paukkua ja ruuvinväännin lauloi eikä kukaan tullut ainakaan vielä valittamaan. Näyttelyn pari vällyä piti ripustaa kahdelle tangolle osittain toistensa päälle. Haponkestävä teräslanka tuntui vähän painavan toista vällyä, joten pyysin Christiinaa etsimään meille pienen pätkän silikoniputkea. Se osoittautukin hankalaksi toiveeksi, joten kun olimme lähdössä sinne kiinalaisten kauppaan, lupasimme kysäistä sieltä esim. jotain läpinäkyvää sähköjohtoa, josta voisi ottaa eristeen tarkoitukseemme. Kiinalaisten jatkojohdot eivät olleetkaan ihan hirveän halpoja ainakaan Suomen mittapuussa. Johdot kuitenkin ostimme ja kuinka ollakaan, siellä oli myös tarkoitukseen sopivaa kirkasta letkua. Ostin sitä kokonaisen metrin, koska se maksoi vain euron ja päätin lahjoittaa loput museolle seuraavaa tarvetta varten.
Paikalliset museomestarit (Anton ja Paco) kiinnittivät näyttelyn mainoksen museon seinään ikkunasyvennykseen.
Vähitellen väki väheni ja talo hiljeni. Vartija kävivät välillä kiertelemässä taloa. Sieltä ei pääse edes henkilökunta ulos ilman, että pitää soittaa hirveä-äänisellä soittokellolla vartijat paikalle. Annan kanssa jatkoimme näyttelyn rakentamista eikä kumpikaan kehdannut myöntää väsymystä vasta kun klo 23 jälkeen ajatus ei enää liikkunut. Näyttely alkaa jo näyttää oikealta näyttelyltä. Vielä on toki muutamia juttuja, jotka etsivät sijaansa, mutta mielestäni kaikki hankalimmat ripustukset ovat tehtynä. Huomisellekin jäi vielä paljon tekemistä, mutta toivottavasti päivästä ei veny ihan näin pitkää.
Jonkun aikaa vielä siistimme Annan kanssa paikkoja ja sitten lähdimme seikkailemaan kohti hotellejamme. Hotellini takana näyttää olevan pieniä kujia ja ne ovat täynnä erilaisia baareja, ravintoloita ja pikku kauppoja. Ravintolat jo sulkivat oviaan, joten kävin ostamassa pikkuisesta kiinalaisten kaupasta juustoleivän (jossa oli välissä myös kinkkua, vaikka myyjä väitti juustoksi), jonkun ihmeellisen yksittäispakatun leivoksen, pussilliset karkkeja ja sipsejä sekä pullon laadukkaan oloista punkkua. Maksoivat yhteensä kuutisen euroa. Sainpa kuitenkin iltapalan.
Mikko Oikari
Katetulla sisäpihalla on tällainen "kaivo", jossa lienee joskus ollut vihkivettä.
P.S. Museon infon vieressä on verholla peitetty oviaukko. Tänään kävin sieltä etsimässä äänentoistolaitteita ja meinasin lentää selälleni hämmästyksestä. Verhon takana oli pieni käytävä, josta lähti portaat alakertaan. Siellä oli pieni kappeli, jonka seinät ja alttari olivat kuvioitua nahkaa. Siellä oli kaikki kirkon vermeet paikoillaan alttaritaulua, puoliksi palanetia kynttilöitä ja upeita kalusteita myöten. Rakennus lienee ollut jonkun rikkaan perheen koti ja paikka heidän kotikirkkonsa. Nyt siellä oli museon isoja tekstiilirullia ja designtuoleja 1900-luvulta kankaiden alla. Sama tilanahtaus tuntuu kotoisalta. Meilläkin kaikki mahdolliset nurkat on otettu tehokäyttöön. Yritän huomenna ottaa sieltä kuvia. Melkoinen Tylypahka museoksi.
Buenos dias!
Kirjoitettu | 17.10.2012 | 1 kommentti
Madrid maanantaina 15.10.2012 (23:05)
Tänään aloitin museolla työt jo ennen klo 9. Täällä on museoväelläkin oudot työskentelyajat. Joillakin aloilla työt alkavat kahdeksan maissa, iltapäivällä on jopa 2,5 h pakollinen lounas ja työt jatkuvat ilta seitsemään, jopa kahdeksaan. Suomen kunnallinen virka- ja työehtosopimus alkaa vaikuttaa melko hienolta. Vieläkään en ole saanut selville, kuinka paljon työntekijöitä museossa on, mutta ainakin vartijoita ja näyttelyjen valvojia tunnistan näöltä jo kymmenkunta. Museon johtajan tapasin aamulla. Hän vaikutti tosi mukavalta ja osasi itse asiassa todella hyvin englantia. Samoin tutustuin museon pätevän oloiseen ja englannintaitoiseen varajohtajaan, jonka eräs työnkuvista on konservointi. Näyttelytilassa on käynyt pyörähtämässä pari muutakin museon rouvaa, mutta poskisuudelmista huolimatta minulla ei ole aavistustakaan, keitä he olivat.
Aloitin siis hommat heti aamusta ja museossa oli jo paikalla Madridin instituutista Venla ja pian paikalle saapui Suomen suurlähetystöstä myös Karoliina. Museon puolesta apunamme oli miellyttävä (ja vahva kantoihminen), jonka nimi ei valjennut kenellekään. Välillä paikalla kävi paikallinen museomestari nostamassa raskaimpia pakaaseja sekä Madridin instituutista Luisa.
Tehokas tiimimme purki näyttelyesineitä kuljetuspakkauksista koko päivän ja siirsi ne näyttelysaleihin pöydille odottamaan ripustamista. Myös kaikki vaatteet ja asusteet saimme viritettyä torsojen päälle suoristumaan. Tosin todennäköisesti osa niistä pitää silittää, jotta ovat näyttelykunnossa. Kaiken kaikkiaan meidän museomme ja Hämeen taidetoimikunnan väki olivat tehneet huolellista työtä Sibeliustalossa. Kaikki esineet saapuivat asianmukaisessa kunnossa Espanjaan. Huomenna museolle saapuu Hämeen taidetoimikunnasta Anna, jonka kanssa päätämme näyttelykokonaisuuden sijoittumisesta eri tiloihin ja teosten ripustuksesta. Huomisen aikana näyttely pitäisi saada hahmolleen ja keskiviikkona viimeistellä. Viimeistelyyn kuuluu myös valaistuksen suunnittelu ja toteutus. Siihen touhuun paikalle tulee museon puolesta henkilö nimeltä Paco.
Työmaalta
Päivän aikana kävi ilmi, että ennakkotiedoista poiketen näyttelyä voisi ripustaa vaikka aamuun saakka. Museon vartijat ovat paikalla 24/7. Hiukan heitä kuulemma jännitti pimeä museo ja oudot suomalaiset esineet. Varsinkin ruumisarkuista he halusivat varmuuden, että ne ovat tyhjiä. Illalla seitsemän maissa alkoi päivä tuntua jo valmiilta eikä päähän tullut enää yhtään rakentavaa ajatusta saati ideaa.
Käväisimme Luisan kanssa vielä pikaoluella hotellini lähellä. Luisakin asuu perheineen jossain ihan siinä samoilla nurkilla. Luisalta sain tietää hotellini kaupunginosasta mielenkiintoisia asioita. Se on tunnettu kirjallisuudesta ja teattereista. Tunnetuimpia alueella asuneista kirjailijoista on Miguel de Cervantes, joka asusteli täällä 1500- ja 1600-lukujen taitteessa. Kaikki toki tietävät hänen tunnetuimman teoksensa nimeltä Don Quiote. En tosin tunne ketään, joka olisi sen oikeasti lukenut. Luisan suosituksesta käväisin vielä illemmalla läheisessä baarissa, joka on ollut Hemingwayn kantapaikka Madridissa. Siellä oli jännä, jotenkin muinaisuuteen pysähtynyt tunnelma. Paikka oli täynnä paikallisten asukkaiden ja turistienkin puheensorinaa ja vanhoilla miestarjoilijoilla oli yllään valkoiset pikkutakit ja mustat rusetit. Viereisessä pöydässä pari tätiä joi viiniä ja he vaikuttivat istuneen siinä pöydässä jo Hemingwayn aikoihin. Söin iltapalakseni älyttömän hyvää juustoa, oliiveja, patonkia ja paikallista olutta. Niillä pärjää hyvin seuraavaan aamuun.
Mikko
Now Here Finland 2012 – näyttelyn rakentamista Madridissa
Kirjoitettu | 17.10.2012 | Kommentit poissa käytöstä
Sunnuntaina 14.10.2012 (17:45)
Tänään menin heti aamusta tutustumaan nykyiseen etätyöpaikaani, joka on Museo Nacional de Artes Decorativas osoitteessa Montalbán 12, Madrid. Minulle on kerrottu, että se on Espanjan Designmuseo. Kyllähän niissä jotain samaa on, mutta kuitenkin ne ovat pikasilmäyksellä ihan erilaiset Suomen Designmuseoon verrattuna. Ehkä täällä on museoiden kulttuurinen perspektiivi jonkin verran vanhempaa kuin Suomessa. Eka vierailu oli mielenkiintoinen, sillä vaikka olemme suunnitelleet NowHere Finland 2012 -näyttelyn esittelyä täällä Madridissa jo kohta vuoden, nyt olin ensimmäistä kertaa suoraan yhteydessä museon henkilökuntaan. Tähän asti kaikki yhteydenpito on hoidettu Suomen Madridin instituutin tai Suomen Espanjan suurlähetystön välityksellä. Todennäköisesti tähän on ollut se syy mitä epäilinkin eli täällä ei juurikaan osata englantia. Osa museon infon henkilökunnasta ymmärsi jotain, mutta he vastasivat espanjaksi, mitä minä ymmärsin vielä vähemmän. Otin taksikuskin opettaman metodin käyttöön ja huitomalla selvitin, millaiset kulkureitit yleisöllä tilassa yleensä. Viime viikolla minun piti ilmoittaa museolle passini numeron, mikäli menen sinne jo sunnuntaina töihin. Jos minulta tänään kysyttiin passia, en sitä ainakaan ymmärtänyt, mutta molemmat aulassa partioivat miesvartiat olivat ihan ystävällisiä, joten asia lienee ollut kunnossa.
Tässä etätyöpaikkani, keskellä tummempi rakennus, jossa jokin viiri seinässä. Sama ongelma tälläkin museolla kuin meillä eli museo ei oikein erotu katukuvasta
Tämän päivän käytin museon näyttelytiloihin tutustumalla ja näyttelyn ripustamista suunnitellen. Sain jo aikaisin keväällä näyttelytiloista pohjakaavan johon oli merkitty näyttelylle varatut alueet. Rakennus on vanha ja näyttely sijoittuu kuuteen eri kokoiseen huoneeseen, jotka ovat museon sisääntuloaulan ympärillä. Museon henkilökunta on pyytänyt (instituutin välityksellä) jo monta kertaa näyttelyn ripustussuunnitelmaa kuluneen kesän ja syksyn aikana. Joka kerta olen antanut ymmärtää, että se on hyvin pitkälti turhaa, koska näyttelyn voi suunnitella vasta tiloihin tutustumisen jälkeen, kun itse näkee näkymät tilojen välillä, kulkureitit, ikkunoiden ja ovien paikat, valaistuksen, näyttelytekniikan sijoittumisen, seinien materiaalit jne. Siksi tulin paikalle päivää ennen ripustuksen aloittamista. Etukäteen sovimme ainoastaan, mihin saleihin näyttelyn kuljetuspakkaukset sijoitetaan, kun se viime maanantaina saapui perille.
Niinhän siinä sitten kävikin, että saamani pohjakaava oli vain viitteellinen. Osa meille merkatuista saleista ei ollutkaan käytettävissämme ja osa merkkaamattomista oli. Myös monet piirustukseen merkityt ovet ja ikkunat on nyt levytetty umpeen ja osa tilojen välille merkityistä ovista puuttuu. Sinänsä hyvä juttu, sillä nykyisessä muodossaan tilat ovat toimivammat, mutta turhaan olisin ripustussuunnitelman tehnyt. Oikeastaan olin etukäteen miettinyt piirustusten perusteella paikan vain Sixten Ahlsvedin Gammal skog -teokselle. Kookas reliefi tarvitsee katseluetäisyyttä ja tilaa ympärilleen. Sekin kyllä meni pieleen, koska miettimälläni paikalla on valvontakamera ja salin vastakkaisella puolella, jossa piti olla ovi, on nyt siisti seinä. Siispä reliefikin vaihtoi suunnitelmissani paikkaa.
Tänään avasin vain yhden kuljetuskontin, josta kaivoin esiin työkalupakkini ja sieltä rullamitan. Kiitos vielä Annille, joka näyttelyä Lahden Sibeliustalossa paketoitaessa täsmällisesti merkkasi listaan, mistä näyttelyn monista kuljetuskonteista pakki löytyy. Huomenna aloitamme heti aamusta näyttelypakkausten avaamisen ja tarkistamme teosten kunnon. Sen jälkeen siirrämme näyttelyn esineistön niilhin tiloihin, jotka tänään niille suunnittelin. Huomenna näyttelytiimiin tulee mukaan väkeä museosta ja Suomen Madridin instituutista. En avannut pakkauksia tänään, jotta he näkisiviät kuinka teokset ovat tänne tulleet ja voisivat valokuvata näkemänsä. Instituutin väki on onnekas ja saa pakata näyttelyn ensi tammikuun lopulla. Tiistaina apuun saapuu Anna Vesén Hämeen taidetoimikunnasta. Anna oli pystyttmässä näyttelyä myös Lahden Sibeliustalossa.
Päivä vierähti museossa tosi nopeasti. Kun olin tutustunut tiloihin, revin irti Vihreän sävyjä -näyttelyluettelosta teostiedot yksittäisiksi lappusiksi ja aloitin erilaisten kokoonpanovaihtoehtojen pyörittelyn. Näyttelytilat ovat melko haastavat, koska huoneet ovat pienehköjä ja niissä on paljon aukkoja tai muita huomioitavia seikkoja. Suomen käsityön museossa näyttely oli oppaille hankala esiteltävä, koska teokset eivät olleet missään teemallisessa järjestyksessä. Ajattelin korjata ongelman ja tein jaottelun, missä esinestö jakautui mm. kierrätysmateriaaleihin, energiaa koko elämänkaarensa aikana säästäviin tuotteisiin, maanläheisiin (käsittelemättömiin) materiaaleihin, kuluttajien asenteisiin vaikuttaviin tuotteisiin jne. Kun katselin lopputulosta kuljetuspakkausten päälle levitelynä, eka ajatus oli BORING! Siispä sekoitin pakan ja aloitin alusta. Päivän päätteeksi löytyi yhdistelmä, jossa jakokriteereinä ovat mm. värimaailma, erilaiset muodot, suomalainen elämäntapa ja suomalainen metsä. Tällä suunnitelmalla mennään huominen, tiistaina Annan kanssa mietittäessä suunnitelma hioutuu ja loppuhifistelyyn tulee avuksi vielä keskiviikkona Etelä-Savon taidetoimikunnasta Riitta Moisander galleristi-ystävänsä Christinen kanssa. Ja torstaina onkin jo avajaiset.
Osa tarkkaan harkitusta näyttelysuunnitelmasta, joka on nykyisin jo ihan erilainen.
Kotimatkan varrella näytti olevan joku pikkuruinen Thyssenin taidemuseo, jossa on juuri avautunut laaja Paul Gauguinin näyttely. Kävin vilkaisemassa ovelta ja paikka oli kuin ammuttu täyteen ihmisiä. Käväisin kuitenkin museon aulassa, joka on itse asiassa isompi kuin Jyväskylän museot yhteensä. Museokaupassa oli nykyiset ja aiemmatkin näyttelyt tuotteistettu tosi hyvin. Mm. tyylikkäitä koruja, jotka korusuunnittelijat olivat tehneet kuuluisten maalausten perusteella tai niistä inspiroituneina. Korun vieressä oli aina kyseisen taideteoksen kuva. Ei pöllömpi idea kopioitavaksikaan.
Tähän asti täällä on paistanut aurinko, mutta nyt vaikuttaisi pilvistyvän. Taidan lähteä etsimään jostain päivällistä. Ja sitten jatkan pasianssia näyttelyesineillä.
Mikko Oikari, intendentti, Suomen käsityön museo
Harjoittelijana museon kulisseissa
Kirjoitettu | 12.10.2012 | Kommentit poissa käytöstä
Pidän valtavasti museoista. Siinä yksi syy siihen, miksi opiskelen museologiaa ja toivon pääseväni tulevaisuudessa johonkin mielenkiintoiseen museoon töihin. Kaikkea ei kuitenkaan opi koulun penkillä istuen ja kirjoja läpi kahlaten, joten välillä on tultava museoon kokemaan millaista museotyö on. Takanani on nyt useita viikkoja museologian harjoittelua Suomen käsityön museossa. Olen ollut useiden eri työntekijöiden apuna. Samalla näen millaista on museotyön arki, ja miten upeat näyttelyt ja elämykset syntyvät. Kerron seuraavaksi mitä kaikkea olen päässyt tekemään.
Ensin olin Suomen Kansallispukukeskuksella auttamassa näyttelyjen vaihdossa. Pakatessani kansallispukuja huolellisesti silkkipaperiin käärittyinä pukulaatikoihin pääsin ihailemaan pukujen upeita yksityiskohtia; kirjailuja, revinnäisiä ja käsin kudottuja kankaita. Voi sitä käsityötaitoa ja aikaa mitä kansallispukujen valmistaminen vaatii! Pääsin myös tutustumaan kokoelmakeskuksen tiloihin ja Konservointikeskukseen, kun olin mukana hakemassa pukuja uutta Kärpäset ja linnunsilmät -näyttelyä varten.
Aistitila saa uuden pitsimaalauksen
Tämän jälkeen siirryin perusnäyttelyn jälleenrakennustiimiin. Vesivahingosta johtuvat huoltotyöt olivat päättyneet ja nyt esineitä laitettiin takaisin vitriineihin. Maalasimme myös pitsin huoltotöiden takia osittain puretun ja uudelleen rakennetun Aistitilan seinälle. Mallina oli oikea pitsiliina, jonka kuva heijastettiin seinälle.. Ja sitten laitettiin esiliinat päälle ja pensselit heilumaan. Lopputuloksesta tuli varsin hieno.
Museossa vierailee joka vuosi paljon alakoulun kakkosluokkalaisia. Olin mukana kun Hannele Hakanen piti koululaisryhmälle kierrosta ja pääsin heidän kanssaan selvittämään mistä se punainen lanka oikein tulee. Oli hauskaa, mutta myös vaikeaa, sillä ei ole helppoa neuvoa toisille miten karstoja käytetään, kun itsekin pitelee niitä käsissään ensimmäistä kertaa. Onneksi kokeilemalla oppii parhaiten.
Nyt olen tiedottaja Laura Korhosen apuna. Laura on kertonut, mitä kaikkea tiedottajan tehtäviin kuuluu, ja olen auttanut häntä näyttelykalentereiden päivittämisessä sekä postittamisessa. Tehtäväkseni sain myös tämän blogin päivittämisen.. Jäljellä on vielä viikko harjoittelua. On ollut niin mukavaa, että olisin voinut jäädä pitemmäksikin aikaa. Mitähän kaikkea pääsenkään ensi viikolla kokemaan ja näkemään?
Riikka Javanainen, museologian opiskelija, Jyväskylän yliopisto
Selkokieltä museossa?
Kirjoitettu | 25.09.2012 | Kommentit poissa käytöstä
Käsityön museon henkilökunta osallistui selkokielen kurssille viime maanantaina.
Kirjoittaja Satu Itkonen opetti meitä.
Mietimme yhdessä, onko selkokieli tarpeellista myös museossa.
Millaisia tekstejä asiakas voi nähdä museossa tai sen ulkopuolella?
Onko museosta saatavilla riittävästi tietoa?
Vierailijan kierrosta museossa helpottavat selkeät kyltit.
Työpajassa hyvät ohjeet lisäävät turvallisuutta.
Tekstit näyttelyssä voivat olla selkeää yleiskieltä, jota kaikki ymmärtävät.
Koulutuksen jälkeen pohdimme, mikä on selkokielen ja hyvän yleiskielen ero.
Kenelle selkokieli on tarkoitettu? Riittääkö hyvä yleiskieli museossa?
Selkokielellä yritti kirjoittaa Laura Korhonen